keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Ronjan muistokirja

Ronja 6.10.1995 - 12.10.2009




Olen koko aamupäivän opetellut uutta elämää, johon Ronja ei kuulu kuin muistoissa. Itkettää kovasti ja on murheellinen olo. Olen kuitenkin saanut kauniita viestejä ihmisiltä, jotka ovat Ronjan tavanneet ja tapaamisiaan muistelevat.

Ystävättäreni Jaana kirjoitti minulle yksityispostissa näin Ronjasta - Jaana varmasti sallii tekstin näyttämisen täälläkin:

Minä muistan Ronjan pörheäturkkisena neitinä, joka mm. ei pidä hevosista ja rakastaa tennispalloja, joita kävi noutamassa sieltä Pihliksen kentän vierestä.


Ja muistan Ronjan, joka Malmin lentokentän kohdalla päätti, että kävelyreitti menee nyt ihan väärään paikkaan ja spurttasi vauhdilla bussipysäkille. Ja muistan sen Ronjan, joka oli aivan kotonaan niin Klaukkalan, Topun kuin Otepään pihoillakin. Muistan myös sen uimapedon, jota ei millään meinannut saada pois Vantaanjoesta (eikä kyllä mistään muistakaan vesistöistä) ja joka tykkäsi reissata autossa, kunhan ensin tottui turvavöihin. Ja muistan hänet reissultamme Otepäällä, kun takapenkin tyttöinä istuessamme hän pisti leukansa polveni päälle.

Ja paljon muutakin muistan, mutta teillä sitä vasta onkin hyviä muistoja vuosista Ronjan kanssa. Ja nehän ovat tärkeintä.

Menee varmasti jonkin aikaa, ennenkuin elämä alkaa palata vanhoihin uomiinsa, mutta se vääjäämättömästi sen tekee ja ikäväkin vähän helpottaa. Päälimmäiseksi jää kuitenkin muisto parhaasta mahdollisesta koiranelämästä ja niistä hetkistä, joita Ronja antoi meidän hänen kanssaan kokea. Näin uskon.


--

Näitä sanoja olen aamulla lueskellut ja hetken jo hymyilinkin kun muistin että tosiaan, Ronjahan pettämättömällä vainullaan kävi korkeasta heinikosta hakemassa tennispalloja, jotka tunarit olivat lyöneet aidan yli tenniskentältä. Meillä oli tuohon aikaan runsaasti tennispalloja.

Ajattelin, että koska Ronja tapasi ja tunsi monia ihmisiä pitkän elämänsä aikana, niin ehkä muutkin haluavat muistella Ronjaa. Uskoisin, että minulle olisi näistä muisteloista myös iloa.

Eli tähän viestiin voi jokainen halutessaan liittää omat muistonsa iloisesta ja tomerasta tyttösestä, josta kasvoi aikuinen valpas koira ja lopulta viisas mutta väsynyt vanhus.



13 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niin kauan kun olen Tiinasta tiennyt, olen tiennyt myös Ronjasta. Ne ihanat Peikkolaakson tarinat ja reissut Ladalla Viroon. Niihin kaikkiin kuului Ronja oleellisena osana.
Muutama vuosi sitten tutustuin Ronjaan henkilökohtaisesti ja ihastuin heti, kuinkas muuten. Se oli huumorintajuinen koiruus ja iso persoona.
Viimeisen kerran näin Ronjan nyt kesällä, kun oltiin aamuvarhaisella menossa jääkaappia kaivelemaan Otepäältä. Siellä keittiössä se ylimmäinen jääkaappivahti otti torkkuja. Vanha ja vähän väsynyt, mutta kuitenkin tehtävänsä tasalla ja tarkkana ;)
Hyvää matkaa kaveri. Karvakavereiden taivaassa tehdään kaikkea mahdollista kivaa - myös sellaista mitä täällä ei ehkä sallittu.
Pia

Sylvia kirjoitti...

Minä olen Ronjan vain kerran tavannut, neiti oli iltaa viettämässä kanssamme hotellissa Pärnussa.
Hienosti käyttäytyi neitokainen ja kävi kaikkia suopeasti tervehtimässä kuten seurapiirineidolle sopiikin.
Siinä iltaa istuessamme ja viinipulloja tyhjentäessämme tuli neito luoksemme ja kainosti kysyi että joskohan joku lähtisi vaikka hetkeksi ulos? Olis niinkuin vähän asiaa pusikkoon...

Mutta kyllä tuntuu kun tuntisin hänet paremminkin, koska kaikkina vuosina olen antautumuksella lueskellut Tiinan ihania, koiramaisia kirjoituksia ja katsellut kauniita kuvia upeasta koiruudesta.

Rauha hänen hienostuneelle sielulleen! Koirataivaassa on varmasti hyvä olla!
Kaipauksella ja tippa silmässä
Sylvia

suloensio kirjoitti...

Olen lukenut blogistanne muutamia kirjoituksia Ronjasta. Kuvat ja tarinat ovat tehneet Ronjalle kunnon elämän, ja se muistetaan teidän tuttujenne keskuudessa, ja myös tippa on silmässä meillä tarinan perässä liikkuvilla bloggareilla.
Otan osaa suruunne.

aimarii kirjoitti...

Voi, miten ikävää, että Ronja on siirtynyt muistoihin. (Luin postauksia enemmänkin.)
En tunne Ronjaa tietty muuten, paitsi täältä blogista, jossa olet kertonut sanoin ja kuvin hänestä paljon. Hyvin rakas koira.
Tiedän hyvin, miten raskasta on luopua lemmikistään, joka on ollut vuosia perheenjäsen. Muistan, miten oman kaukaasialainen koiramme kuoltua itkin viikkotolkulla aina sitä ajatellessani. Vieläkin herkistää, kun ajattelen sitä.
Aika kuivaa teidänkin kyyneleet.

emo kirjoitti...

En ehtinyt tavata Ronjaa, ja siksi pyytäisinkin tuonne kuvagalleriaan kuvakavalkadia; pennusta nuoreksi neidiksi, aikuiseksi, ja lopuksi viisaaksi ikäneidoksi.

Jos tuntuu liian vaikealta selata kuvia näin pian, niin myöhemmin?

Marjattah kirjoitti...

Aivan kuin tuntisin Ronjan, niin elävän kuvan olet vuosien varrella piirtänyt kertomuksin ja kuvin. Ja kerkesinhän nähdäkin kerran keväällä Türissa, hotellihuoneessa, missä tämä kärsivällisesti sieti tarhuriseurueen metkut ja huomion. Kaunis oli Ronja ja vielä voimissaan silloin.
Lohtua hyvistä muistoista toivotan.

Anonyymi kirjoitti...

Minä muistan nuoren Ronjan. Muistan meidän ensitapaamisemme hyvin. Sinä Tiina varmasti muistat miten olen aina arastellut koiria tai suoranaisesti pelännyt. Tyhmää, mutta minkäs sille voi. Minua siksi jännitti kovasti myös Ronjan tapaaminen. Sinä sujautit minulle muistaakseni makkaranpalan käteen, että minulla olisi varmempi olo tulla sisälle. Ronja tuli iloisesti tervehtimään ja minä uskaltauduin häntä rapsuttamaan. Ja silloin Ronja hymyili ja katsoi minua ihanilla silmillään kauniisti sydämeen asti kuin sanoen ”Miksi sinä hassu minua pelkäsit. Ollaan ystäviä”. Ja niin Ronja valloitti itselleen taas uuden ystävän. Kun myöhemmin sain kutsun Ronjan syntymäpäiville, juoksin läpi Turun kaikki eläinkaupat ja soitin kaikki koira-asioita tuntevat ystävät ja kylänmiehet läpi, jotta osaisin varmasti ostaa markkinoiden kaikkein parhaimmat makupalat. Uuden ystäväni piti saada kaikkein parasta! Niillä synttäreillä oli mukana myös Ronjan ystäviä koirapuistosta ja lenkkipoluilta. Sekin todisti miten Ronja osasi valloittaa.

Niin kuin Jaana kirjoitti, elämä palaa jossain vaiheessa vanhoihin uomiinsa ja ikäväkin vähän helpottaa. Muistot ovat tärkeitä ja niistä saa voimaa. Ronja eli hyvän elämän ja tunsi joka päivä miten häntä niin kovasti rakastettiin. Ja tuntee sen vieläkin.

Halauksin,

Sari

Anonyymi kirjoitti...

Mia ja Kari....
Otamme osaa Ronjan poismenolle koirien taivaaseen, joka tapahtui päivää aikaiemmin Maikkimme siirtyessä autuaimmille metsämaille. Tutustuimme Ronjaan heinäkuussa tänä vuonna.Kohtasimme hyvin varoen, mutta tutustuessamme ystävyys tiivistyi lempeäksi lähieloksi. Jäämme kaipaamaan nelijalkaista ystävää tietoisina siitä, että Ronja on elänyt hyvän koiraelämän huoletivien ja häntä rakastavien ihmisten ympäröimänä.
Mia ja Kari

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin sain kunnian tuntea Ronjan ihan pennusta asti. Alkuun tapasimmekin useammin,nyt viime vuosina olen seurannut Ronjan elämää Tiinan kirjoitusten ja kuvien kautta.
Muistan vielä hyvin sen innon millä Tiina tähän uuteen elämänvaiheeseen ryhtyi Ronjan itselleen ottaessaan. Ihan tiinamaiseen tapaan se oli sitten menoa täysillä!
Yksi hauskimmista muistoista mitä tuli mieleen on Ronjan 1 v synttärit. Harvoinpa sitä on oltu koiran syntymäpäivillä! Mukana oli sekä ihmis- että koirakavereita. Oli muistaakseni ihan varta vasten hankittu luun muotoinen kakkumuotti jotta kakku on oikeanlainen.
Ronja oli hieno koira ja eli todella upean pitkän elämän.Vaikka ensimmäiset elinkuukaudet olivatkin epävarmaa ja ehkä pelokastakin aikaa niin onnekseen löysi maailman parhaan kodin Tiinan luota. Kumpi sitten valitsi kumman, en tiedä, mutta paremmin ei olisi voinut valita.
Ikävä on varmasti kova, eikä se koskaan kokonaan poistu. Mutta jonkin ajan kuluttua voitte jo hymyillen muistella hauskoja hetkiä yhdessä! ja niitähän riittää
Marjut

Outi kirjoitti...

Ronja-neidistä jäi mukavat muistot meillekin, ainakin kerran saimme Ronjan vieraaksemmekin.

Muistan Ronjasta viisaan katseen ja pienen varauksellisuuden, joka sittemmin kai muuttui molemminpuoliseksi luottamukseksi. Muistan myös meidän Laurin ja Ronjan "keskustelut" Peikkiksessä.

Hyvää yötä Ronja, taisit saada elää kunnon koiranelämää!

marja p kirjoitti...

Ronjasta vielä muutama sana. Tunsin Ronjan niin kauan kun se Tiinan kanssa eli. Tapailimme silloin tällöin niihin aikoihin, kun Tiina ja Ronja asuivat kaupungissa ja sen jälkeen Klaukkalassa, ja edelleen Virkkalan jälkeen Vironmaalla. Ronja oli aika-ajoin minulla hoidossakin ja meistä tuli hyviä kavereita siitä huolimatta, että pari kertaa Ronja joutui kanssani pahasti pelästymään. Kerran keittiössäni maatessaan se sai niskaansa seinänaulastaan pudonneen vokkipannun ja kerran muistan vahingossa astuneeni sen hännän päälle. Onneksi nämä tapaukset eivät rikkoneet kaveruuttamme.Tyylikkäästi hoidimme Ronjan kanssa myös Kimmon ja Tiinan hääjuhlallisuudet, joissa Ronja esiintyi tyylikkääseen tapaansa hääkoirana ja apukaasonani. Ronja oli rauhallinen ja mukava hoidettava silloinkin, kun Tiina Kimmo Nepalin matkansa ajaksi jättivät Ronjan ja Latten hoitooni Otepäässä. Teimme Ronjan kanssa pitkiä kävelyretkiä. Lattepoika ei silloin osannut vielä oikein käyttäytyä, joten sen kanssa lenkit jäivät vähemmälle ja se sai oleskella enemmän omalla pihalla. Lumipallojen heittämiset olivat Ronjan lempileikkejä, piti vain varoa liialta innostumiselta kun vanhuus alkoi jo vaivata. Tulen aina muistamaan Ronjan yhdestä elämäni koiramaailman valioyksilöistä.

Anonyymi kirjoitti...

Me ehdimme tutustua Ronjaan vain yhden vuorokauden ajan mutta silti jättämänsä jälki oli sen verran vahva että sattuu kuulla tapahtuneesta.
Ronja otti meidät vastaan, aidan takaa, kovalla uholla ja melulla mutta pian saimme todeta että se oli vain hämäystä lempeän seuraneidin toimesta.
Ronja ei ehkä aina kerjännyt mutta muistan kun aamulla muut siirtyivät tupakalle ja jäin kaksin Ronjan kanssa. Hän asettui pöydän ääreen, juuri lihatuotteiden alle, ilmeen ja katseen kertoessa että "reilu kundi antais nyt pari jatkopalaa aamiaiseeni". Kuinka tunsinkaan oloni hankalaksi...mutta ei Ronja enää parin minuutin päästä pahalla muistellut!
Seppo & Mari

Kimmo Linkama kirjoitti...

Vähän myöhässä, mutta kuitenkin:

Tuli tätä lukiessa mieleen pari juttua Ronjan ja minun tuttavuudesta.

1. Olin muutamaa päivää aikaisemmin tullut Tiinan – ja samalla Ronjan elämään – ja lähdin ensimmäistä kertaa ulkoiluttamaan Ronjaa yksin. Hihna kaulaan ja menoksi. Neiti tassutteli kiltisti Peikkiksen mäen ylös maantielle, mutta sitten iski epäusko. Mihin tuo uusi äijä oikein minua vie?

Mäen päällä Ronja heittäytyi maahan ja osoitti kunnon aikidokan ominaisuuksia: tästähän en liiku vaikka kuinka maanittelisit tai vetäisit. Ei uskoisi, että keskikokoinen koira voi painaa kuin betoniporsas. Ei auttanut houkuttelu, ei kiskominen. Ronja oli päättänyt, että tätähän ei tarvitse sietää. Ei auttanut muu kuin palata takaisin.

2. Myöhemmin kun oltiin jo päästy yksimielisyyteen siitä, että minäkin saan viedä neidin yksin kävelylle, tultiin takaisin jostain kauppareissulta tms., ja kotiin päästyä teki Ronjan mieli jäädä ulos.

No, minulla oli kädet täynnä kauppakasseja, joten menin sisään niiden kanssa ja Ronja jäi pihalle. Valjaat päällä, kun ne olivat kerran autossa olleet.

Jonkin ajan päästä lähdin huhuilemaan koirankuonolaista sisälle, ja sieltähän se jo iloisesti tulikin. Minä miettimään, että eikös sillä ollut valjaat päällä? Nyt ei ollut.

Hm. Hetken kestäneen etsinnän tuloksena löytyi saunan kivijalan vierestä iso kuoppa. Ja mitäs sieltä pilkisti? Jotain punaista. Kas, valjaat. Edelleen haluaisin nähdä, miten neiti Houdini on luikerrellut irti sekä kaulan että kropan ympäri kiertävistä hihnoista.

Arkeologisten kaivausten myötä löytyi samasta kuopasta myös neon-keltainen heijastinpanta, joka oli jo jonkin aikaa ollut kateissa.

"Tylsiä vempeleitä, kaivan ne maahan."

Aika eläin.