SUOsiollisia tarinoita eli retki Soomaan kansallispuistoon

Soomaan kansallispuisto sijaitsee Keski-Viron eteläreunalla ja asettuu Viljandin ja Pärnun väliin. Kansallispuisto perustettiin 1993 suojelemaan erityistä luonnonkaunista aluetta, joka koostuu pääosin erilaisista suotyypeistä, rämeestä ja letosta, kosteista metsäalueista, niityistä ja tulvavesien muodostamista kosteikoista.

Soomaasta sanotaan että siellä on viisi vuodenaikaa, neljän sijasta: kevät, kesä, syksy, talvi ja tulva.

Tulva-aikana keväisin Sakalan ylängöiltä valuva vesi on liikaa Soomaan joille ja vesi nousee korkealle ja valuu niityille ja teille katkaisten samalla maantieyhteydet ulkomaailmaan viikkokausiksi. Soomaan ihmiset ovat itse tottuneet liikkumaan tulva-aikaan kanooteilla. Nykyisin, pysyvän asutuksen vähennyttyä Soomaalla, on kanottimatkoista tullut uusi Soomaan elinkeino ja kanoottimatkoja tarjoavia yrittäjiä on Soomaalla useita.

Tänä syksynä olimme tehneet kaksi matkaa Eesti rabaan eli soille. Ensimmäinen oli Meenikunnon suolle, toinen Endlaan. Molemmat reissut olivat upeita, ja suot tarjosivat uteliaalle mielelle ja vielä uteliaammalle kameralle paljon nähtävää ja koettavaa. Kirjoitinkin molemmista retkistä blogiin ja laitoin mukaan kuvagalleriat.

Silti, mieltä kutkutti tehdä vielä yksi suomatka, varsinaiselle mahtisuolle eli Soomaalle. Nyt viikonloppuna se sitten tehtiin, ja - huh huh - kyllä kannatti. Meistähän alkaa tulla varsinaisia suointoilijoita.

Liikkeelle lähdimme Otepäältä aamulla kello 09.00. Ilma oli harmaatakin harmaampi ja vettä satoi tasaisena rintamana koko alkumatkan. Hieman jo epäilys nosti päätään, onko tässä reissussa mitään järkeä. Onko mieltä mennä kastelemaan itsensä ja kameransa päättymättömältä tuntuvaan vesisateeseen.

Yksinäinen naakka värjöttelee sähkölangalla Mustlassa

Reittimme kulki Võrtsjärven vasenta reunaa, Mustlan ja Holstren ja Ramsin kautta. Pysähdyimme myös Heimtalissa, jonka kartano oheisrakennuksineen oli meille uusi tuttavuus. Todella komea paikka. Päärakennusta korjattiin, mutta esimerkiksi kartanon vanha juustola, nyttemmin yksityisrakennuksena toimiva pytinki oli komea.

Soomaalle tullessa sade oli tauonnut ja kun pääsimme suolle alkoi aurinkokin paistaa täydeltä terältä. Välillä taas pilvet kerääntyivät kokoon ja hetken Kuresoolla seikkailessamme näytti siltä että saamme kaatosateen niskaamme. Vaan hyvin meidän kävi, kuten nauroimme, ilmat ovat meille SUOsiollisia. Saman päivän aikana ehdin ottaa niin sade- kuin aurinkokuvia ja kaikkea siitä väliltä.

Soomaa koostuu siis useasta eri suoalueesta, joista suurimmat ovat Kuresoo, Öördi raba, Riisa raba ja Kikepera raba. Aloitimme tutkimuksemme Kuresoon reunamalla sijaitsevasta Külastuskeskuksesta, josta saimme hyvää palvelua ja runsaasti materiaalia ja karttoja matkaamme.

Ensimmäisenä kävimme tutustumassa tulva-alueisiin. Viikon kuluttua voi olla että näille teille ei enää autolla pääse.

Täältä jatkoimme Ingatsin ohjatulle matkaradalle eli pitkospuille, jotka veivät meidät Kuresoon upeisiin maisemiin. Ja todellakin, mitkä maisemat!

Endlan rämesuolla ollessamme olin ajatellut, että tästä ei maisemat enää parane. Mutta kyllä Kuresoo veti vertoja Endlalle. Ja oli erilainen. Siinä missä Endla koostui värimaailmaltaan punaisesta ja oranssista rahkasammaleesta, rakentui Kuresoon värit keltaisen eri sävyistä. Kaikkialla oli pieniä oransseja ja keltaisia punkkaripään näköisiä tuppaita, kuin jouluisin myytävät valokuitulamput.

Pieni lepohetki Kuresoolla

Huomatkaa Luonto-Uunojen suovarustukset: kumpparit, hanskat ja lippalakki. Kaikki olivat enemmän kuin tarpeellisia.

Ohjatun luontoreitin varrella oli useita opastauluja, joita opiskelimme innokkaina. Ja opimme jälleen monenlaista, kuten että Kuresoo on todella vanha ja on alkanut muodostua heti jääkauden loputtua 13 000 vuotta sitten. Opimme myös sen että suo on hidas kasvamaan. Kieltotaulu käski pysyä lautatiellä, sillä jalanjäljen katoaminen suosta kestää 7 vuotta.

Opimme myös sen, että suolla on runsas eläimistö ja monipuolinen erikoinen kasvisto. Suurista eläimistä Suursoon alueella asuu mm. majava, saukko ja karhu.

Ja tämä täytyykin tässä kohtaa kertoa: tullessamme suolle kuljimme kostean komean metsäalueen läpi. Kimmo paineli edellä ja minä tulin hitaampana perässä, kuvaillen kaikkea näkemääni.

Minä siis tähyilen kameran etsimen läpi maisemia kun Kimmo huomaa jotain ryteikössä: suuri harmaaselkäinen eläin, joka päästää oudon urahduksen ja lähtee rynnimään pusikoihin. "Hei näitkö!" Kimmo kysyy kiihtyneeltä minulta, "se taisi olla villisika!" Minä en näe mitään mutta sitten metsästä, hyvin läheltä kuuluu varoittava murahdus. "Vai karhu?" kysyn minä pienellä äänellä, "murahtelevatko villisiat?" Luonto-Uunot ovat kaupunkilaisia ja karhun kohtaaminen metsässä ei kuulu Luonto-Uunojen matkasuunnitelmiin.

Loppumatkan pitkospuilla kipitänkin hyvin lähellä Kimmoa. Kimmo on sitä mieltä, että kyse ei ollut karhusta, eläin oli enemmänkin harmaa kuin ruskea. Minä pohdin sitä mitä tehdä, jos kyse kuitenkin on karhusta ja jos se tulee päälle. Millä me voimme puolustautua.  Kimmo ehdottaa saappaalla heittoa. Minä asetan kameran salamakuvaus-moodiin. Jos ei muuta, niin räpsäytän nallea salamalla päin näköä. Ja Kimmo lohduttaa: "Ja jos se ei auta, saatpahan viimeisenä kuvanasi komean luonto-otoksen."

Koirat ovat tällä kertaa istuneet molemmat autossa odottelemassa meitä. Pitkospuilla on liukasta kun ne ovat metsässä lehtien peittämiä ja märkiä, ja Latten tempoilu olisi saattanut aiheuttaa vaaratilanteen jos toisenkin. Nyt olemmekin kiitollisia siitä, että Latte ei ole mukana, eikä ainakaan vapaana juoksentelemassa. Sillä jos kyse oli villisiasta, kuten Kimmo arveli, olisi Latte taatusti lähtenyt sitä jahtaamaan. Ja olen useammankin kerran kuullut kauhutarinoita siitä miten käy kun koira ja villisika ottavat yhteen. Tulee rumaa jälkeä.

Palattuamme autolle koirat ovat loukkaantuneita, tai lähinnä Latte. Se nuuhkii meidät tarkkaan ja on selvästi sitä mieltä, että sen olisi pitänyt saada olla matkassa mukana. Lohdutukseksi viemme koirat hieman inhimillisempiin maastoihin Karukoskelle.

Karukoskella asuu Soomaan kanoottien veistäjämestari. Nämä yhdestä isosta haavasta veistetyt kanootit ovat Soomaan erikoisuus. Kotona luen Külastuskeskuksesta saamistani vihkosista enemmän vanhoista mestareista ja heidän tekniikoistaan. Haavan kuoriminen on kuulemma yhtä hankalaa kuin karhulta turkin nylkeminen. Tukin kovertamisen jälkeen alkaa puun pingotus eli veneen laitojen pakottaminen leveämmiksi. Kuvassa toinen kanooteista on pingotettuna.

                    

                   

Karukoskelta lähdemme eteenpäin, suuntana Pärnu ja ennen kaikkea huoltoasema. Bensa alkaa käydä hieman vähiin. Pysähdymme silti Torin kauniissa kauppalassa ja ihailemme ilta-aurinkoa, joka värjää Pärnu-joen sinertäväksi ja joen kaislat oransseiksi.

Seuraava kohteemme on Sindi, missä kartan mukaan pitäisi olla bensa-asema. Sindi on aivan ihmeellinen paikka, siellä on mielettömiä rakennuksia ja outoja kontrasteja. Esteettisen asteikon molemmista ääripäistä. On upeita vanhoja rakennuksia, osa korjattuja, osa korjaamatta. Ja sitten löytyy myös rumuuden estetiikkaa runsain mitoin.

Bensiskin löytyy ja pääsemme jatkamaan matkaa kohti Pärnua, jossa käymme syömässä muhkeat pizzat suosikkipaikassamme Steffanissa.

Tämän jälkeen alkaakin kotimatka, joka kestää vielä pari tuntia. Kotona olemme n. 23.00. Takana on lähemmäs 400 ajokilometriä ja mahtavia maisemia.

Minä alan tietenkin, väsyneenäkin purkamaan kuvia kamerasta. Tällä reissulla minulla on ollut kovat tavoitteet kuvaukselle. Olen pyrkinyt käyttämään kameran asetuksia paremmin hyväksi, leikin valkotasapainolla, aukolla ja harjoittelen erilaisten syväterävyysalueitten muodostamista.

Odotan kuvilta paljon ja ensimmäinen reaktioni onkin huimaava pettymys. Harjoituskuvista monet ovat epäonnistuneet, taivas on väritön tai puhki palanut. Kimmo lohduttelee, että jääpä matkasta kuitenkin hyvät muistot.

Minä tutkin kuvia monta tuntia ja rauhoitun, onhan mukana myös hyviäkin otoksia!

Olen tehnyt niistä nyt harjoitusmielessä kaksi erillistä kansiota. Molemmissa kansioissa on samat kuvat, mutta kansiot ovat itsessään erilaiset. Ns. porta-kansion, joka on normaali valokuvagalleriani, oheen olen tehnyt myös Picasa-kansion, yleisön pyynnöstä.

Picasan etu on mahdollisuus katsella kuvia myös diashowna sekä mahdollisuus kommentoida kuvia. Yhtäältä, diashowssa kuvatekstit tulevat kuvan päälle ja rikkovat kauniin kokonaisuuden. Toisaalta, kuvat aukeavat heti isompina kuin mitä porta-kansiossa.

Laitan oheen molemmat versiot ja kysynkin teiltä, armaat lukijat, kumpi kansiosta miellyttää teitä rakenteeltaan enemmän? Porta on tyylikäs, mutta edellyttää aina zoom-painikkeen klikkausta, jos mielii kuvia isompina katsella (ja maisemakuvissa koko on kyllä tärkeä, postikortin kokoisina upeat maisemat vaan surkastuvat.) Picasa taas näyttää kerralla heti kaikki kuvat pieninä ja antaa mahdollisuuden valita mitä kuvia haluaa katsoa.

Pidemmittä puheitta, tässä molemmat kansiomallit ovat. Aukeavat jälleen nimestä klikkaamalla.

Ensin: picasa-kansio Soomaasta: 

Ja toinen versio: porta-kansio Soomaasta:

Olisin todella iloinen jos jaksatte kommentoida kuvia - nythän siis Picasa-kansioon voi kirjoittaa kuvakohtaiset kommentit. Ja kommentoida myös tänne blogiin kumpi kansio tuntui katsojan kannalta mukavammalta? Kummassa kuvat tulivat paremmin esiin?

Kiittäen yhteistyöstä,

teidän Luonto-Uunonne ja Luontouunokuvaajanne, jää odottamaan kommenttejanne!