Latte ja Kimmo hyvästelevät Ronjan
Lämmin kiitos kauniista sanoista, jotka hieman täyttävät sitä lohduttomuuden mustaa aukkoa, joka on niin iso ja syvä, että sinne voisi kadota.
Palasimme tänään Topusta, minne kävimme hautaamassa Ronjan.
Laitan vielä hieman tarinaa siitä, mikä Ronjan lopulta vei, koska sitä on minulta useampi kysynyt. On niin paljon helpompaa puhua tai kirjoittaa kliinisistä asioista, sairaudenkulusta, kuin kertoa miltä tuntuu kun joka paikka huokuu tyhjyyttä, portaat, matot, jääkaapin edus, peti lattialla jne.
Ronjalla alkoivat ongelmat runsas viikko sitten, lisääntynyt pissiminen ja juominen. Lähdimme tuolloin Tarton pieneläinklinikalle, jossa tehtiin kokeita sekä otettiin ultraäänikuvat. Virtsasta puuttuivat virtsa-aineet eli munuaisissa tai mahdollisesti lisämunuaisissa oli jotain vikaa. Maksasta löytyi muutos, jota epäiltiin kasvaimeksi, varmuutta ilman koepalaa asiaan ei saatu. Mutta koira vaikutti muuten terveeltä, jos lisääntynyttä pissimistä ei laskettu. Ruokahalu oli hyvä ja jalatkin pelasivat pitkästä aikaa lähes moitteettomasti.
Lääkäri totesi että vielä ei ole luopumisen aika, mutta siihen täytyy valmistautua. Eikä voida ennustaa miten maksassa oleva kasvain kehittyy. Voi mennä kuukausia, mutta yhtä lailla vain viikkoja tai jopa päiviä kun kunto äkkiä huononee.
Perjantai-iltana Ronja oksensi ensimmäisen kerran. Lauantaina samoin. Ja sunnuntai-iltana alkoi kaasua kerääntyä vatsaan. Koira oli voimaton ja selvästi onneton, vaikkei läähättänytkään. Pelkäsimme suolitukosta tai vatsalaukun kiertymää ja lähdimme kiireen vilkkaa Tarttoon yöpäivystykseen. Ronja ei myöskään juonut ja niinpä se otettiin sisään ja laitettiin tiputukseen seuraavaksi yöksi.
Aamulla oli Ronjan kunto vain huonontunut - eläinlääkäri, äärimmäisen myötätuntoinen nainen, sanoi puhelimessa, että täällä on yksi vanha koira joka haluaisi jo pois.
Lähdimme Tarttoon ja päästimme rakkaamme ikiuneen. Se oli hieno kaunis hetki, mutta niin riipaisevan surullinen, että ajattelin että tukehdun kun en saa kunnolla henkeä vedettyä. Mutta todella kauniisti ja tyylikkäästi hoitivat koko nukutuksen ja saattoivat rakkaani viimeiselle matkalle. Me saimme viettää riittävästi kahdenkeskistä aikaa ennen lähtöä.
Tartosta lähdimme ajamaan Haapsaluun koko valtakunnan läpi. Olin kuiskannut Ronjalle korvaan juuri kun tämä oli nukahtamaisillaan, että kohta Ronja pääsee Topuun. Ronja on aina rakastanut Topua, ja sen lemmikkipaikkaan, omenapuiden alle, sitten tänään Ronjan hautasimme, hautaan sujautin yhden omenan, matkaeväiksi. Sitten ajoimme takaisin kotiin.
Haudalle kävimme hakemassa ystävättäreni Annen kanssa merenrannalta suuren kiven, joka oli samalla tavoin raidallinen kuin pieni metsäsikani. Kiveä autoon nostaessani selkäni paukahti ja olen nyt taas särkylääkkeiden turrutama. Mutta se on pieni kipu verrattuna sydämen kipuun.
Silti, kaunis hauta, jonne jäi lähtiessämme kynttilä palamaan, lohdutti mieltä hieman. Hautajaiset olivat pienet mutta arvokkaat. Läsnä Kimmo, Anne ja minä. Latte sai tutustua hautaan ja omalla tavallaan hyvästellä Ronjan lähtiessämme. Pidimme poitsun remmissä, sillä emme tienneet miten poika hautaan suhtautuu, haluaako se alkaa kaivaa sitä tai nostaako se sille jalkaansa.
Edellisyön tyttö oli levännyt saunan pukuhuoneessa laatikossa, käärittynä lempihuopaansa. Koko yön paloivat kynttilät pienen hylkeeni ja silkkiuikkuni "arkun" molemmin puolin.
Nämä olivat rituaaleja, jotka saattavat kuulostaa joistain ehkä oudoilta, mutta ne ovat omalla tavallaan auttaneet minua ymmärtämään edes jollain tavalla tämän käsityskyvylle mahdottoman asian, Ronjaa ei enää ole.
4 kommenttia:
Ronjan viimeisissä hetkissä osui moni asia kuin kohtalon ohjaamana hämmästyttävän kohdalleen.
Hyvinkin käytännöllisestä näkökulmasta oli juuri oikea aika vuodesta. Keskikesän kuumuudessa olisi hautaamisen kanssa tullut hirmuinen kiire. Talviroutaiseen maahan taas ei olisi pystynyt puuhkahäntää hautaamaan. Ja nyt kun tuore kumpu saa olla talven lumen alla rauhassa, keväällä mökille taas mennessämme se on muuttunut osaksi puutarhaa eikä ehkä kiinnosta uutuudellaan esimerkiksi uteliasta Lattea.
Ronjan itsensä kannalta meni myös hyvin. Sairaus ei ehtinyt edetä tuskalliseen vaiheeseen - ainakaan kovin, sanoi lääkäri - ja siirtyminen lähdön odotuksesta lähtöön kävi nopeasti. Vielä edellisenä päivänä oltiin niin reipasta ja puuhakasta, tosin tietysti iän vuoksi hiukan verkkaisesti.
Kun lähtö sitten oli edessä, Tarton pieneläinklinikka hoiti asian todella kauniisti. Tiina siitä jo kertoikin. Klinikan henkilökunnalla on selvästi psykologista silmää ja he todella välittävät potilaistaan. Ronja oli asetettu mukanamme tuomaan laatikkoon juuri siihen asentoon, pienelle kerälle, jossa se tapasi nuorempana nukkua, ja sattuman kautta vielä täsmälleen niin päin kuin se aina nukahti. Päälle oli siististi pantu mukanamme tuoma Ronjan oma villahuopa, jonka lämmössä se oli tehnyt monen monituista talvista autoretkeä kanssamme.
Me pystyimme lähtemään saman tien Topuun hautaamaan kuonokasta. Parin päivän päähän varauksen tehneet asiakkaat olivat sairaustapauksen vuoksi peruneet tulonsa edellisenä päivänä.
Sää eli kanssamme. Lähtöpäivänä oli taivas surullisen harmaa ja satoi vettä. Tänään, hautaamispäivänä, tuli aamulla hiukan räntää, kuin hautajaismusiikin preludi, mutta itse haudankaivuun ja hautaamisen ajaksi selkeni (mitä musiikkia kuulette?).
Tiheässä kasvavien omenapuiden välissä ei juuri tässä kohdassa ollut melkein lainkaan juuria. Meidän ei siis tarvinnut olla huolissamme puiden vahingoittumisesta.
Rannalta löytynyt kivi oli kuin odottamassa. Riittävän iso merkitäkseen paikan, mutta riittävän pieni, ettei anna kerskailevaa tai tyylitöntä vaikutelmaa. Raidallinen kuin Ronjan turkki. Meren rannalta, jota vesipetomme rakasti.
Omena - ne olivat Ronjan lempileluja, pomppasivat mukavasti ja ne voi lopuksi syödä - jonka Tiina hautaan pisti, kierähti laatikon kannelta haudan pohjalle. Täsmälleen Ronjan kuonon kohdalle. Tiedän, koska katsoin, että koira saa katsoa oikeaan suuntaan, puiden alta kohti pihaa, niinkuin se aina tapasi lempipaikallaan loikoilla. Nuuh.
Autossa oli kaksi kuormahihnaa, joilla Ronjan laatikko saatiin kunniallisesti lasketuksi lähes sentilleen oikeankokoiseen aukkoon. Ei ähellystä, ei lipeämisiä, ei tylsää pudottamista. Arvokasta kuin hautajaisissa tuleekin.
Anne tuli avuksi ja tueksi. Sattumalta parhaaseen mahdolliseen aikaan. Mukanaan syksyn viimeisiä kukkia, jotka meidän pihastamme olivat jo kuihtuneet.
Männynhavut, jotka asetimme haudalle, oli karsittu edellisenä viikonloppuna portinpielen männyistä autoja raapimasta. Kuin valmiiksi.
Arvokas oli lähtö. Sit tibi terra levis.
Kaunista! Kyllä olette tosi hyvin ikävän asian junailleet! Ja taas vetistelen...
Kiitos Tiina osanotosta Pomon poismenoon. Etsiskelin blogistasi nämä Ronjan tarinat ja nyt nieleskelen kyyneleitä. Osanottoni!
Oletko tutustunut tähän Ellun blogiin: http://elluallu.vuodatus.net/? Se on jotenkin kovin lohdullinen.
Kyllä se vaan on pitkä ja raskaskin prosessi luopua rakastetusta ystävästä. Ei tarvita kuin katsoa kuvaa tai lukea jotain mitä Ronjasta olen joskus kirjoittanut, ja heti alkaa taas kyyneleet valua.
Siksi hyvin harvoin selaan Ronja-aiheisia tekstejä tai kuvakansioita.
Täytyy tutustua tuohon antamaasi linkkiin.
Lähetä kommentti