Suuri kiltti keltainen leijona

Jotkut päivät ovat parempia, jotkut huonompia. Jotkut hyvät päivät ovat vain hetkittäin pahoja ja jotkut pahat päivät hetkittäin ihan hyviä.

Kyyneleet eivät valu enää noroina, jatkuvasti. Niiden sijalle on tullut kipeä nyrkki vatsaan, joka pitää otteessaan vatsalaukun seinämiä. Levottomuuskin. Olen hajamielinen ja huolissani siitä mitä olen unohtanut tehdä. Päivät seuraavat toisiaan samankaltaisina.

Mutta silti, jokainen päivä on silti jollain lailla parempi kuin entinen.

On hyväksyttävä, että suru ei aio väistyä rinnalta heti, ei ehkä pitkiin aikoihin. On opittava elämään sen kanssa. Hyväksyttävä se kuin oma varjonsa.

Mutta on muistettava, että suru on vain yksi tunne. Iloakin on olemassa. Ja rakkautta. Ihmisten ja Suuren Keltaisen Leijonan vilpitöntä rakkautta. On takerruttava rakkauteen, tarttuttava suureen keltaiseen turkkiin kuin pelastuslauttaan. Se vie yli koskipaikkojen.

Keltainen Leijona tarvitsee sekin minua. Se painaa ison päänsä vatsalleni, katsoo minua kauniisti, käy hakemassa puruluunsa ja tarjoaa sitä minulle. Syö sitä, tulee parempi olo.

Minä paijaan isoa päätä, rapsutan lörppäkorvia ja suuria vahvoja kylkiä, joita se tarjoaa minulle hierottavaksi. Ja ymmärrän, että sekin suree, omalla tavallaan. Silti, juuri nyt, se käyttää kaiken aikansa ilahduttaakseen minua. Se puskee, se nuolee käsiä, se yrittää riehumalla saada minut leikkiin mukaan.

Minä yritän palkita sen huolenpidon työntämällä surun taka-alalle, tarttumalla siihen ilon hetkeen, jota Suuri Keltainen Leijona minulle tarjoaa.

Kuka olisi osannut arvata että iso hölmö koira voi olla noin viisas. Kiitos Latte!