Soomaa National Park - luonnon oma seikkailupuisto

Ja taas on maa valkeana. Pakkasta pari astetta. On nämä ihmeellisiä nämä nykyiset säätilanvaihtelut. Enpä usko tämän valkeuden kauaa tälläkään erää kestävän.

Mutta palataan ajassa noin viikko taaksepäin, kun elettiin vielä kevättä riemurinnoin. Aurinko paistoi kuumasti ja ilman täytti lintujen sirkutus. Oli juuri sopiva päivä lähteä reissuun, tällä kertaa Soomaan kansallispuistoon ja siellä Riisan suolle.

Latte eilen kertoikin, että olemme tänä vuonna tehneet jo kaksi suokäyntiä koko perheen voimin, ne tähän lähistölle eli Valgesoolle. Nyt lähdin sitten hieman kauemmas, ja tällä kertaa jäivät perheen miehet kotiin.

Soomaan kansallispuisto on suuri suojelualue joka sijoittuu noin summittaisesti Viljandin ja Pärnun väliin. Se on tunnettu hienoista suoalueistaaan ja yhtä lailla viidennestä vuodenajastaan. Ne neljä perinteistä kun ovat kevät, kesä, syksy ja talvi. Soomaan viides vuodenaika on sitten tulva.

Eikä tulvilta tänä vuonnakaan ole vältytty vaikka veden pinta onkin matalammalla kuin yleensä tulva-aikaan.

Soomaa toivottaa kuitenkin tulvat tervetulleiksi - kanoteeraus tulvien peittämillä pelloilla kun on yksi virolaisten lempiharrastuksista. Tarkistin juuri Soomaan omilta englanninkielisiltä sivuilta että Soomaa julisti viidennen vuodenajan eli tulvan alkaneen virallisesti 27.3. eli noin neljä päivää oman reissuni jälkeen. Märkää oli nytkin mutta vesi ei ollut vielä noussut teille ja Riisan suolla pääsin kulkemaan myös kuivin jaloin.

Veden pinta lienee viime päivinä noussut tästä lisää

Yksinäinen hiisi ei ole vielä tyystin veden saartama

Raudna-joki on piripintaan täynnä vettä

Soomaan upeutta on vaikea kuvata. Se pitää itse kokea. Periaatteessa suuren puiston läpi kulkee muutamia viivasuoria teitä, ja jos vain niitä pitkin ajelee, ei oikeastaan näe paljoakaan. On pysähdyttävä ja lähdettävä pääteiltä syrjään, lähdettävä varsinaisille suoreiteille, joita on useita. Ingatsi, Öördi, Riisa ja Karukose tulevat nopeasti mieleen.

Suoretkeily kuulostaa vaivalloiselta, mutta ei sitä kuitenkaan ole. Sillä ohjatuilla kävelyreiteillä on pitkospuut tai paremminkin lautatie, jota pitkin pääsee kulkemaan vaivattomasti. Esimerkiksi Riisan suolla on lautatien alkuosa uusittu ja levennetty niin, että suolle pääsee tarvittaessa lastenrattaiden tai pyörätuolin kanssa.

Soomaalla voi törmätä tällaiseenkin näkyyn. Kuvan vasemmassa reunassa kylttejä,  jotka ohjaavat eri suotaipaleille

Riisan suo on Otepäältä tultaessa se kaikkein laitimmainen suo eli sinne päästäkseen on ajettava koko kansallispuiston läpi. Se kuitenkin kannattaa, sillä Riisan reitti on hieno useammastakin syystä. Ensinnäkin varsinainen lautatie alkaa heti parkkipaikalta. Toisille soille kun täytyy usein kulkea jonkinmoinen matka korvessa ennen varsinaisen suon alkua. Toiseksi lautatie tekee ympyrän, eikä kulkijan tarvitse tulla takaisin omia jalanjälkiään pitkin. Ja kolmanneksi, Riisan reitillä pääsee hyvin tutustumaan eri suotyyppeihin. Kesällä aapasuolla, reitin kauimmaisessa pisteessä, kasvaa lumpeita. Suojärvet tai pienet lammet ovat muutenkin ihmeen kirkkaita ja kauniita heijastellen pieniä mäntyjä ja taivaan sineä.

Kokonaisuudessaan Riisan reitti on n. 5 km pitkä.

Tästä se lähtee liikkeelle

Tie kulkee monen eri suotyypi läpi

Kasvuvyöhykkeet on helposti havaittavissa

Suon kasvillisuus on kiehtovaa niin väriensä kuin muotojensa puolesta

Suojärvet ovat ihmeen sinisiä

Punaista sammalta

Soiden värikylläisyys on häkellyttävää

Kuka uskoisi että tämäkin näkymä on kuvattu maaliskuussa!

Riisan reitti tekee ympyrän ja se ääripään aapasoilla kasvaa kesällä lumpeita

Selfie

Pieni näköalatorni reitin keskivälissä

Koko päivähän tähän reissuun kaikkine ajeluineen sitten meni. Mutta oli se sen arvoista. Suot ovat niin äärettömän hienoja paikkoja. Ja Soomaa on aina näkemisen ja kokemisen arvoinen! Oli kevät, kesä, syksy, talvi tai tulva.

Ruskaretki Viroon - elämyksiä ja värejä Otepäällä

Päivät käyvät lyhyemmiksi ja syksy tekee tuloaan. Maailma muuttuu punasävyiseksi, keltaisen ja okran raidoittamiksi suuriksi väripinnoiksi. On yksi kaikkein hienoimmista ajoista lomailuun - miten sääli että harvalla on tähän aikaan enää lomaa jäljellä.  Ja vielä harvemmalla tietoa siitä, miten upea on ruskan aika Etelä-Virossa ja Otepäällä.

Jos kuitenkin mielessäsi on pieni loma ja ajatus ruskasta - mieti tällaista vaihtoehtoa: Lapin sijasta reissu Viroon ja Otepäälle! Maisemat ovat upeat, rauhaa ja hiljaisuutta löytyy, ja kaikki aika lailla edullisemmin kuin mitä matka Lappiin kustantaisi.

Villa Ottilian varauskirjassa on paljon tilaa sinulle ja ystävillesi tulla nauttimaan äärettömän seesteisistä maisemista, kävelylenkeistä luonnossa, niin Pyhäjärven rannan hoidetuilla rantateillä, Otepään luonnonpuiston ohjatuilla metsäpoluilla kuin upeilla suomaisemilla, joita niitäkin löytyy suhteellisen läheltä meitä.

Rennon ja happea täynnä olevan päivän jälkeen on mukavaa ja itseä palkitsevaa nauttia hyvä juhlaillallinen - sekin Suomen hintoihin nähden edullisesti. Vaihtoehtoja löytyy myös ruokapuolella jokaiseen makuun!

Siis, jos innostut asiasta, ota yhteyttä: http://www.villaottilia.ee  tai soita meille: +372 796 2000.

Tai lähetä sähköpostia: reservation@villaottilia.ee

Ja alla muutamainen kuva sanojen vakuudeksi Otepään upeista syksymaisemista, jotka ovat kuin luodut ruskaretkeläisille:

Otepään kumpumaiseman aaltoilevat puurivistöt alkavat hiljalleen vaihtaa väriään muodostaen upeita suuria väripintoja.

Pyhäjärvi on valmistautumassa syksyyn ja ruskaan.

Yllä oleva kuva on Endla-suolta, jossa seikkailimme vuosi takaperin. Lähempääkin Otepäätä löytyy mielenkiintoisia suomaisemia ja ohjattuja luontopolkuja ja helppokulkuisia pitkospuita.

Me ohjaamme ja kerromme minne mennä - sinun tehtäväsi on vain löytää tie meille ja me kerromme mitä ja minne täällä kannattaa mennä!

Ja, lopuksi, vaan ei vähimpänä vinkkinä: lokakuun alusta alkaen ovat hintamme myös kesää selkeästi edullisemmat - eli nyt saisi hyvää halvalla!

Ruskaretki Etelä-Viroon

Kesän kiireisin matkailuaika alkaa olla ohi ja on aika suunnata katseet syksyyn. Vaikka kesästä on aina haikea luopua, toivotan minä kuitenkin syksyn lämpimästi tervetulleeksi. Sillä syksy on ehdottoman upeaa aikaa Etelä-Viron matkailunkin kannalta.

Syyskuussa alkavat kumpumaiseman lehtipuut vaihtaa väriään pitkinä aaltolevina raitoina, ensin vaahterat, sitten koivut, tammet, lehmukset jokainen vuorollaan. Värisinfonia on upea varsinkin korkealta katsottuna. Yllä maisemaa joka kuvattu Otepään hyppyritornista syyskuussa.

Kartanonpuiston idylliä syksyiseen aikaan

Villa Ottilian asiakkaat kysyvät usein meiltä sitä, kumpi matkailukausi on meille parempi, kesä vai talvi? Useimmat veikkaavat talvea, onhan Otepää tunnettu upeista hiihtoladuistaan ja komeasta hyppyrimäestään. Monet tietävät että täällä on myös Tehvandin hiihtokeskuksen ohella Kuutsemäen laskettelukeskus.

Talvi on hyvää matkailuaikaa, mutta kesä on meidän kannalta kuitenkin kiireisempi, johtuen siitä että ihmisillä on kesällä pidemmälti lomaa matkailla koko perheen voimin.

Syksyllä matkailijavirrat hiljenevät, mikä on hieman sääli,  sillä syksyllä Otepään kumpumaisema näyttää kaiken komeutensa - se pukeutuu puna-kelta-kultaiseen viittaan joka läikehtii pitkälle lokakuulle. Maisemat ovat kertakaikkiaan upeat.

Syksyistä näkymää Väike Munamäeltä kaupunkiin päin

Mitä syksyllä voi Otepäällä ja ylipäätään Etelä-Virossa tehdä, paitsi ihmetellä upeita maisemia? Voi veikkoset, vaikka mitä!

Ensinnäkin Otepään oma ja lähistöllä olevat kaksi muuta suurta kansallispuistoa, Soomaa ja Karula, ovat ehdottomasti vierailun arvoisia. Siis yksi päivä kannattaa viettää  kansallispuistoissa. Jolloin kannattaa poiketa myös suolle, sillä syksyisen suon värejä ja näkymiä ei voita mikään! Ja kun jalkojen alla on tukevat pitkospuut ja lautatiet niin mikäpä on soihin tututustuessa.

Suolampi Luhasoolla

Suokasvit peilalevat itseään Mustjärven pinnalta.

Reittien varrella on opaskylttejä joissa tietoa suosta ja sen kasvillisuudesta

Toinen raikas syksypäivä kuluu helposti Taevaskodan upeissa maisemissa. Punakeltaiset kalliotörmät ovat dramaattiset syksyisen metsän siimeksessä. Ja jos tarkka on, saattaa silmiin tarttua tällaisiakin aarteita:

Mustia torvisieniä jotka vain odottavat poimijaansa

Ken ei itse halua tai ehdi poimia metsien ja soiden herkkuja, sieniä ja karpaloita, voi niitä hankkia vaikkapa Tarton torilta, joka syksyllä on runsaampi kuin koskaan. Kanttarelleja on jo nyt myynnissä, pian tulevat myyntiin myös tatit ja tyrnit ja kaikki muut metsän ja puutarhojen herkut.

Otepäältä on Tarttoon vain 40 kilometriä matkaa, joten lomaan kannattaa sisällyttää myös yksi Tartto-päivä.

Syksyllä kaupunki on herännyt kuin uudelleen henkiin - kesän turistit ovat kadonneet, ja opiskelijat ovat saapuneet kaupunkiin. Teatterit ja konserttisalit tarjoavat monipuolista ohjelmaa ja kaupat ja kauppakeskukset ovat pullollaan syksyn uutuuksia.

Puutarhaliikkeet puolestaan yrittävät päästä eroon taimistaan ennen talven tuloa ja alennukset ovat syksyn edetessä huimia.

Kuka ei innostu kaupallisesta tarjonnasta, voi viettää aikansa Tarton upeissa puistoissa, jotka nekin ovat pukeutuneet kirkkaisiin syksyisiin väreihin. Tai sateen sattuessa saa aikansa hienosti kulumaan monissa Tarton mielenkiintoisissa museoissa, kuten vaikka suuri Viron kansallismuseo tai synkeästä historiasta kertova KGB:n sellimuseo.

Syksy siis tarjoaa runsaasti elämyksiä matkailijalle. Ehkä parasta syksyisessä ruskaretkessä Etelä-Viroon on se, että se tarjoaa värikkään ja kulttuurillisen vitamiiniruiskeen, jonka voimalla jaksa paneutua sitten talven tuloon.

Mekin otamme vastaan ruskavieraamme kesää edullisemmin hinnoin! Edullisimmillaan voi meillä viisi henkeä yöpyä 77 euron hintaan, mikä ei ole lainkaan paha hinta syksyisestä vitamiiniruiskeesta!

Siis ota yhteyttä meihin: http://www.villaottilia.ee/ tai pirauta: +372 7962 000.

Tervetuloa Otepäälle ja Villa Ottiliaan!

Luonto-Uunot Luhasoolla

Syksyhän ei ole syksy eikä mikään jos ei siihen kuulu suoreissua! Sanon rehvakkaasti, kuin parempikin luontoretkeilijä.

Totuushan on, että me kaksi kaupunkilaista olemme löytäneet Viron suot vasta runsas vuosi sitten - eihän meillä sitä ennen ollut mitään käsitystä siitä miten upea luontoelämys suo voi olla. Mutta hullaantuneita olemme, täysin höyrähtäneitä suoalueiden kauneuteen, rauhaan, tuoksuun ja väreihin.

Yhä meillä on hieman hakusessa leton ja rämeen ja muiden suotyyppien erot. Puhumattakaan kaikista suolla esiintyvistä kasveista. Meille ne ovat  tyyppiä: "punainen sammal", "nätti punainen varpu" ja "keltainen heinä järven rannalla."

Mutta oppia ikä kaikki. Olemme jo oppineet tunnistamaan karpalon, suopursun, rahkasammaleen ja kihokin. Mutta paljon on vielä arvailuiden varassa.

Se ei vähennä intoamme käydä suolla. Päinvastoin.

Kuluneella viikolla kävi meillä kylässä kanta-asiakkaamme Oulusta, biologi, lintu- ja luontomies. Terveisiä vaan Jussille! Ja Jussilta saimme vinkin lähteä Luhasoolle, joka on kokonaisuudessaan 800 ha suuri luonnonvarainen suojeltu suoalue lähellä Latvian rajaa.

Ilmakin oli juuri sopiva suoreissuun, aurinkoinen, vaikka epävakainen. Ja kyllä kannatti lähteä!

Tässä hieman tietoa Luhasoon luontoreitistä, napattu Eesti Maaturismin sivuilta:

Luhasoo
Latvian rajalla sijaitsevalla Luhasoolla on pitkospuilta helposti todettavissa suon eri kehitysvaiheet. Kaikkein vetisin on lettovyöhyke, joka on kämmeköiden suosima kasvupaikka. Vaihettumisuolle (=mesotrofinen) tyypillistä ovat mäntyjen ja järviruo´on sekä karpalon esiintyminen. Kohosuolle ominaisia ovat variksenmarja, tupasvilla ja suomuurain. Turvekerroksen jatkuva vahvistuminen kohottaa suon keskiosaa useita metrejä ympäristöään korkeammalle. Suon keskustassa on kolme kuljujärveä, niistä suurin on 7 hehtaarin suuruinen Mustjärv. Suojärvien vesi on tummaa, pehmeää ja hapanta. Se kelpaa juomavedeksi, mutta janoa se ei sammuta. Luhasoolla on myös useita kivennäismaasaarekkeita. Ne ovat jäänteitä entisistä korkeista kumpareista, jotka ovat pikku hiljaa hautautumassa turpeeseen. Suosaaret ovat perinteisesti olleet sotien aikaisia pakopaikkoja.


Ei Jussi turhaan Luhasoota meille kehunut. Sehän oli todella maisemiltaan monipuolinen suoalue. Mustjärvelle vievä ja järveä kiertävä reitti on kokonaisuudessaan 4,5 km pitkä.

Jo matkaan lähtiessämme huomasimme parkkipaikalla kyltin, joka kertoi, että perinteinen kierros katkeaa Keskmise Järven kohdalla. Majavat ovat keväällä padonneet vettä niin tehokkaasti, että pitkospuut ovat Keskmise Järven jälkeen parhaimmillaan metrin alla veden pinnasta. Kyltissä ehdotettiin kulkua Mustjärven ympäri, Saarelle ja siitä Keskimiselle järvelle. Mistä piti kääntyä takaisin samaa tietä.

Näin teimme.

Tästä reitti lähti liikkeelle

Ja jatkui ensin metsämaisemassa, sitten suon ja metsän välissä, suovahtavissa maisemissa (ja termi aivan täysin oma!) Eli maisemissa joissa hiljalleen korpi ja metsä antavat periksi kosteammalle maisemalle.

Matkan varrella oli runsaasti info-tauluja ja perheen miespuolinen Luonto-Uuno luki niitä tarkasti.

Perheen karvainen Luonto-Uuno ei paljoa perustanut kylteistä. Hän nautti elämästä ihan sellaisenaan.

Kaltaisillemme Luonto-Uunoille maailma on suuri ja ihmeellinen paikka. Tämäkin kasvi on vielä tunnistamatta.

Reitin edetessä koivut katosivat, männyt pienenivät, vesi ja kosteikot lisääntyivät, keltaiset punkkaripää-heinätuppaat lisääntyivät, ja sitten olimmekin jo suolla ja suojärvellä!

Metsätaipaleiden jälkeen saavumme Mustjärvelle, joka hiljentää jopa Latten - hetkeksi ainakin.

Uudet virolaiset ohjatut metsäreitit, joita hallinnoi RMK (vastaa Suomen metsähallitusta) ovat häkellyttävän hienoja!

Saaressa, eli suoalueiden keskellä olevassa korkeammassa lämpäreessä on maja, jossa voi yöpyä ja jossa voi valmistaa ruokaa.

Reitti alkaa muuttua vetiseksi. Pian on palattava takaisin samaa tietä. Majavat ovat päättäneet luoda tähän ihan oman kivan kosteikon.

Vielä yksi kuva Mustjärvestä, paluumatkalta.

Tällainen oli muutamalla kuvalla hahmoteltu Luhasoon reitti.

Arvata saattaa että ohessa on vain murto-osa hienoista matkakuvista. Ketä kiinnostaa sukeltaa syvemmälle suon maisemiin, voi tehdä sen klikkaamalla tästä: Luhasoon komeat syysmaisemat.

Kiva olisi jälleen kuulla ajatuksianne kuvista.

Keskikesän värejä etsimässä

Asiakkaita on ollut heinäkuussa kiitettävästi, ja se on tarkoittanut, että olemme olleet aika lailla kiinni talossa.

Eilen kuitenkin aloin tuntea ahtaanpaikan kammoa ja halua lähteä suureen maailmaan kera kameran.

Hyppäsin Punaiseen ranskattareen eli vanhaan Pököttiini, jossa tietenkään ei ole ilmastointia, ja helteitä ja hiekka- ja sorateitä uhmaten lähdin etsimään kameralle kuvattavaa. Ajatuksena oli etsiä kesän värejä, ja erityisesti tämän huippulämpimän kesän värejä.

Ajelin lähes päämäärättömästi kuutisen tuntia ja usemmankin kerran pysähdyin kameralla tähtäilemään erilaisia ohra- ja vehnäpeltoja, jotka olivat ennätyshelteissä punertuneet kultaisiksi ja oransseiksi. Poikkesin sivupoluille ja jouduin outoihin paikkoihin, joilla oli vielä oudompia nimiä. Niistä ehkä kaikkein erikoisin: Soodoma.

Soodomassa oli ihan oikeasti jännä hylätty tunnelma. Lähes pahaenteinen. Ja äkkiä alkoi mielikuvitukseni laukata ja mieleen tuli Stephen Kingin romaanit ja paikka nimeltään Salem's Lot, johon useampikin Kingin romaani sijoittuu. Ja juonihan on usein Kingin romaaneissa alkuasetelmiltaan seuraava: ulkopuolinen henkilö  saapuu Salem's Lot'iin sattuman oikusta,  tietämättömänä paikan oudosta historiasta. Auto hajoaa tai jostain muusta yhtä vähäpätöisestä syystä matkaaja joutuu pysähtymään paikkakunnalle, ja äkkiä hän on joutunut tahtomattaan temmatuksi outojen tapahtumien pyörteeseen. Mikään ei ole sen jälkeen kuten ennen, sillä Salem's Lot on paikka jossa tapahtuu pelottavia asioita.

Näitä siis ajattelin kun katselin Soodoman vanhoja osittain romahtaneita taloja. Pysähdyin kuvaamaan kissaa bussipysäkillä ja äkkiä tyynessä helteisessä päivässä kävi läpi kylmä tuulenpuuska, joka kahisutti heiniä tien varrella. Kissa naukaisi ja loikkasi heinikkoon. Ja Tiina loikkasi autoonsa ja jätti Soodoman taakseen pikavauhtia. Niin sitä saattaa käydä kun lukee liikaa kauhukirjallisuutta ja omaa vähintäänkin vilkkaan mielikuvituksen!

Soodomasta jatkoin matkaa jonkinmoisena suuntana Räpinan kaupunki. Mutta pienillä viitoittamattomilla hiekkateillä eksyy helposti ja kun näin kyltin: Paidra järv käännyin sinne. Ja taas jouduin vallan outoon, mutta viehättävään paikkaan. Paidran suojärvelle.

Tämä on niin mukavaa Etelä-Virossa. Yhä uudelleen löytää uusia ihmeellisiä paikkoja, joista ei ole koskaan ennen edes kuullutkaan. Kuten tämä Paidra-järvi. Ihmeellinen kirkas suojärvi, jota reunustivat taivaisin kurottautuvat männyt. Rantakaislojen ja kortteiden ohella rannalla kasvoivat suopursut ja muut suokasvit. Metsässä jäkälä ja sammal. Sekä somasti punertuvat puolukat ja kyljet jo sinisinä kiiltelevät mustikat.

Muutama uimari oli löytänyt tiensä järvelle, samoin oli yhdelle rannan reunamalle pystytetty muutamainen teltta. Muuten alue oli tyystin luonnonvarainen, ilman ihmisiä tai heidän jälkiään.

Näkymää Paidra-järvelle

Kortteita ja suopursuja

Kelopuu Paidra-järvessä

Mäntymetsää Paidra-järven ympäristössä

Paidralta jatkoin matkaani vielä eteenpäin ja päädyin lopulta Lasvan taajamaan, joka oli niin ihmeellinen paikka, että jätän siitä kertomisen erilliseen kirjoitukseen.

Kerroin lähteneeni reissuun etsimään keskikesän värejä, ja löysinhän minä niitä!

Tässä muutamia:

Yksinäinen puu kulottuneella pellolla, ja ne pilvet, pilvet!

Kullankeltaista ohraa silmänkantamattomiin

Veden kimmellystä ja kaislojen viheriää

Oranssinpunaisia peltoja

Okranvärisiä ja kultaisia vehnäpeltoja

Horsmien räikeää lilaa

Pilvien valkeita kuvajaisia sinisellä joella

Tällaisia ovat minun keskikesän värini. Alkukesä on aivan eri värinen, tietenkin, raikkaampi, keveämpi. Tämä helteinen keskikesä tekee kaikesta vahvempaa, tuoksuista, tuulista ja väreistä.

Mitkä värit symboloivat sinulle kesää tai tuovat kesän mieleen? Mikä on kesän väri?

SUOsiollisia tarinoita eli retki Soomaan kansallispuistoon

Soomaan kansallispuisto sijaitsee Keski-Viron eteläreunalla ja asettuu Viljandin ja Pärnun väliin. Kansallispuisto perustettiin 1993 suojelemaan erityistä luonnonkaunista aluetta, joka koostuu pääosin erilaisista suotyypeistä, rämeestä ja letosta, kosteista metsäalueista, niityistä ja tulvavesien muodostamista kosteikoista.

Soomaasta sanotaan että siellä on viisi vuodenaikaa, neljän sijasta: kevät, kesä, syksy, talvi ja tulva.

Tulva-aikana keväisin Sakalan ylängöiltä valuva vesi on liikaa Soomaan joille ja vesi nousee korkealle ja valuu niityille ja teille katkaisten samalla maantieyhteydet ulkomaailmaan viikkokausiksi. Soomaan ihmiset ovat itse tottuneet liikkumaan tulva-aikaan kanooteilla. Nykyisin, pysyvän asutuksen vähennyttyä Soomaalla, on kanottimatkoista tullut uusi Soomaan elinkeino ja kanoottimatkoja tarjoavia yrittäjiä on Soomaalla useita.

Tänä syksynä olimme tehneet kaksi matkaa Eesti rabaan eli soille. Ensimmäinen oli Meenikunnon suolle, toinen Endlaan. Molemmat reissut olivat upeita, ja suot tarjosivat uteliaalle mielelle ja vielä uteliaammalle kameralle paljon nähtävää ja koettavaa. Kirjoitinkin molemmista retkistä blogiin ja laitoin mukaan kuvagalleriat.

Silti, mieltä kutkutti tehdä vielä yksi suomatka, varsinaiselle mahtisuolle eli Soomaalle. Nyt viikonloppuna se sitten tehtiin, ja - huh huh - kyllä kannatti. Meistähän alkaa tulla varsinaisia suointoilijoita.

Liikkeelle lähdimme Otepäältä aamulla kello 09.00. Ilma oli harmaatakin harmaampi ja vettä satoi tasaisena rintamana koko alkumatkan. Hieman jo epäilys nosti päätään, onko tässä reissussa mitään järkeä. Onko mieltä mennä kastelemaan itsensä ja kameransa päättymättömältä tuntuvaan vesisateeseen.

Yksinäinen naakka värjöttelee sähkölangalla Mustlassa

Reittimme kulki Võrtsjärven vasenta reunaa, Mustlan ja Holstren ja Ramsin kautta. Pysähdyimme myös Heimtalissa, jonka kartano oheisrakennuksineen oli meille uusi tuttavuus. Todella komea paikka. Päärakennusta korjattiin, mutta esimerkiksi kartanon vanha juustola, nyttemmin yksityisrakennuksena toimiva pytinki oli komea.

Soomaalle tullessa sade oli tauonnut ja kun pääsimme suolle alkoi aurinkokin paistaa täydeltä terältä. Välillä taas pilvet kerääntyivät kokoon ja hetken Kuresoolla seikkailessamme näytti siltä että saamme kaatosateen niskaamme. Vaan hyvin meidän kävi, kuten nauroimme, ilmat ovat meille SUOsiollisia. Saman päivän aikana ehdin ottaa niin sade- kuin aurinkokuvia ja kaikkea siitä väliltä.

Soomaa koostuu siis useasta eri suoalueesta, joista suurimmat ovat Kuresoo, Öördi raba, Riisa raba ja Kikepera raba. Aloitimme tutkimuksemme Kuresoon reunamalla sijaitsevasta Külastuskeskuksesta, josta saimme hyvää palvelua ja runsaasti materiaalia ja karttoja matkaamme.

Ensimmäisenä kävimme tutustumassa tulva-alueisiin. Viikon kuluttua voi olla että näille teille ei enää autolla pääse.

Täältä jatkoimme Ingatsin ohjatulle matkaradalle eli pitkospuille, jotka veivät meidät Kuresoon upeisiin maisemiin. Ja todellakin, mitkä maisemat!

Endlan rämesuolla ollessamme olin ajatellut, että tästä ei maisemat enää parane. Mutta kyllä Kuresoo veti vertoja Endlalle. Ja oli erilainen. Siinä missä Endla koostui värimaailmaltaan punaisesta ja oranssista rahkasammaleesta, rakentui Kuresoon värit keltaisen eri sävyistä. Kaikkialla oli pieniä oransseja ja keltaisia punkkaripään näköisiä tuppaita, kuin jouluisin myytävät valokuitulamput.

Pieni lepohetki Kuresoolla

Huomatkaa Luonto-Uunojen suovarustukset: kumpparit, hanskat ja lippalakki. Kaikki olivat enemmän kuin tarpeellisia.

Ohjatun luontoreitin varrella oli useita opastauluja, joita opiskelimme innokkaina. Ja opimme jälleen monenlaista, kuten että Kuresoo on todella vanha ja on alkanut muodostua heti jääkauden loputtua 13 000 vuotta sitten. Opimme myös sen että suo on hidas kasvamaan. Kieltotaulu käski pysyä lautatiellä, sillä jalanjäljen katoaminen suosta kestää 7 vuotta.

Opimme myös sen, että suolla on runsas eläimistö ja monipuolinen erikoinen kasvisto. Suurista eläimistä Suursoon alueella asuu mm. majava, saukko ja karhu.

Ja tämä täytyykin tässä kohtaa kertoa: tullessamme suolle kuljimme kostean komean metsäalueen läpi. Kimmo paineli edellä ja minä tulin hitaampana perässä, kuvaillen kaikkea näkemääni.

Minä siis tähyilen kameran etsimen läpi maisemia kun Kimmo huomaa jotain ryteikössä: suuri harmaaselkäinen eläin, joka päästää oudon urahduksen ja lähtee rynnimään pusikoihin. "Hei näitkö!" Kimmo kysyy kiihtyneeltä minulta, "se taisi olla villisika!" Minä en näe mitään mutta sitten metsästä, hyvin läheltä kuuluu varoittava murahdus. "Vai karhu?" kysyn minä pienellä äänellä, "murahtelevatko villisiat?" Luonto-Uunot ovat kaupunkilaisia ja karhun kohtaaminen metsässä ei kuulu Luonto-Uunojen matkasuunnitelmiin.

Loppumatkan pitkospuilla kipitänkin hyvin lähellä Kimmoa. Kimmo on sitä mieltä, että kyse ei ollut karhusta, eläin oli enemmänkin harmaa kuin ruskea. Minä pohdin sitä mitä tehdä, jos kyse kuitenkin on karhusta ja jos se tulee päälle. Millä me voimme puolustautua.  Kimmo ehdottaa saappaalla heittoa. Minä asetan kameran salamakuvaus-moodiin. Jos ei muuta, niin räpsäytän nallea salamalla päin näköä. Ja Kimmo lohduttaa: "Ja jos se ei auta, saatpahan viimeisenä kuvanasi komean luonto-otoksen."

Koirat ovat tällä kertaa istuneet molemmat autossa odottelemassa meitä. Pitkospuilla on liukasta kun ne ovat metsässä lehtien peittämiä ja märkiä, ja Latten tempoilu olisi saattanut aiheuttaa vaaratilanteen jos toisenkin. Nyt olemmekin kiitollisia siitä, että Latte ei ole mukana, eikä ainakaan vapaana juoksentelemassa. Sillä jos kyse oli villisiasta, kuten Kimmo arveli, olisi Latte taatusti lähtenyt sitä jahtaamaan. Ja olen useammankin kerran kuullut kauhutarinoita siitä miten käy kun koira ja villisika ottavat yhteen. Tulee rumaa jälkeä.

Palattuamme autolle koirat ovat loukkaantuneita, tai lähinnä Latte. Se nuuhkii meidät tarkkaan ja on selvästi sitä mieltä, että sen olisi pitänyt saada olla matkassa mukana. Lohdutukseksi viemme koirat hieman inhimillisempiin maastoihin Karukoskelle.

Karukoskella asuu Soomaan kanoottien veistäjämestari. Nämä yhdestä isosta haavasta veistetyt kanootit ovat Soomaan erikoisuus. Kotona luen Külastuskeskuksesta saamistani vihkosista enemmän vanhoista mestareista ja heidän tekniikoistaan. Haavan kuoriminen on kuulemma yhtä hankalaa kuin karhulta turkin nylkeminen. Tukin kovertamisen jälkeen alkaa puun pingotus eli veneen laitojen pakottaminen leveämmiksi. Kuvassa toinen kanooteista on pingotettuna.

                    

                   

Karukoskelta lähdemme eteenpäin, suuntana Pärnu ja ennen kaikkea huoltoasema. Bensa alkaa käydä hieman vähiin. Pysähdymme silti Torin kauniissa kauppalassa ja ihailemme ilta-aurinkoa, joka värjää Pärnu-joen sinertäväksi ja joen kaislat oransseiksi.

Seuraava kohteemme on Sindi, missä kartan mukaan pitäisi olla bensa-asema. Sindi on aivan ihmeellinen paikka, siellä on mielettömiä rakennuksia ja outoja kontrasteja. Esteettisen asteikon molemmista ääripäistä. On upeita vanhoja rakennuksia, osa korjattuja, osa korjaamatta. Ja sitten löytyy myös rumuuden estetiikkaa runsain mitoin.

Bensiskin löytyy ja pääsemme jatkamaan matkaa kohti Pärnua, jossa käymme syömässä muhkeat pizzat suosikkipaikassamme Steffanissa.

Tämän jälkeen alkaakin kotimatka, joka kestää vielä pari tuntia. Kotona olemme n. 23.00. Takana on lähemmäs 400 ajokilometriä ja mahtavia maisemia.

Minä alan tietenkin, väsyneenäkin purkamaan kuvia kamerasta. Tällä reissulla minulla on ollut kovat tavoitteet kuvaukselle. Olen pyrkinyt käyttämään kameran asetuksia paremmin hyväksi, leikin valkotasapainolla, aukolla ja harjoittelen erilaisten syväterävyysalueitten muodostamista.

Odotan kuvilta paljon ja ensimmäinen reaktioni onkin huimaava pettymys. Harjoituskuvista monet ovat epäonnistuneet, taivas on väritön tai puhki palanut. Kimmo lohduttelee, että jääpä matkasta kuitenkin hyvät muistot.

Minä tutkin kuvia monta tuntia ja rauhoitun, onhan mukana myös hyviäkin otoksia!

Olen tehnyt niistä nyt harjoitusmielessä kaksi erillistä kansiota. Molemmissa kansioissa on samat kuvat, mutta kansiot ovat itsessään erilaiset. Ns. porta-kansion, joka on normaali valokuvagalleriani, oheen olen tehnyt myös Picasa-kansion, yleisön pyynnöstä.

Picasan etu on mahdollisuus katsella kuvia myös diashowna sekä mahdollisuus kommentoida kuvia. Yhtäältä, diashowssa kuvatekstit tulevat kuvan päälle ja rikkovat kauniin kokonaisuuden. Toisaalta, kuvat aukeavat heti isompina kuin mitä porta-kansiossa.

Laitan oheen molemmat versiot ja kysynkin teiltä, armaat lukijat, kumpi kansiosta miellyttää teitä rakenteeltaan enemmän? Porta on tyylikäs, mutta edellyttää aina zoom-painikkeen klikkausta, jos mielii kuvia isompina katsella (ja maisemakuvissa koko on kyllä tärkeä, postikortin kokoisina upeat maisemat vaan surkastuvat.) Picasa taas näyttää kerralla heti kaikki kuvat pieninä ja antaa mahdollisuuden valita mitä kuvia haluaa katsoa.

Pidemmittä puheitta, tässä molemmat kansiomallit ovat. Aukeavat jälleen nimestä klikkaamalla.

Ensin: picasa-kansio Soomaasta: 

Ja toinen versio: porta-kansio Soomaasta:

Olisin todella iloinen jos jaksatte kommentoida kuvia - nythän siis Picasa-kansioon voi kirjoittaa kuvakohtaiset kommentit. Ja kommentoida myös tänne blogiin kumpi kansio tuntui katsojan kannalta mukavammalta? Kummassa kuvat tulivat paremmin esiin?

Kiittäen yhteistyöstä,

teidän Luonto-Uunonne ja Luontouunokuvaajanne, jää odottamaan kommenttejanne!