Totuushan on, että me kaksi kaupunkilaista olemme löytäneet Viron suot vasta runsas vuosi sitten - eihän meillä sitä ennen ollut mitään käsitystä siitä miten upea luontoelämys suo voi olla. Mutta hullaantuneita olemme, täysin höyrähtäneitä suoalueiden kauneuteen, rauhaan, tuoksuun ja väreihin.
Yhä meillä on hieman hakusessa leton ja rämeen ja muiden suotyyppien erot. Puhumattakaan kaikista suolla esiintyvistä kasveista. Meille ne ovat tyyppiä: "punainen sammal", "nätti punainen varpu" ja "keltainen heinä järven rannalla."
Mutta oppia ikä kaikki. Olemme jo oppineet tunnistamaan karpalon, suopursun, rahkasammaleen ja kihokin. Mutta paljon on vielä arvailuiden varassa.
Se ei vähennä intoamme käydä suolla. Päinvastoin.
Kuluneella viikolla kävi meillä kylässä kanta-asiakkaamme Oulusta, biologi, lintu- ja luontomies. Terveisiä vaan Jussille! Ja Jussilta saimme vinkin lähteä Luhasoolle, joka on kokonaisuudessaan 800 ha suuri luonnonvarainen suojeltu suoalue lähellä Latvian rajaa.
Ilmakin oli juuri sopiva suoreissuun, aurinkoinen, vaikka epävakainen. Ja kyllä kannatti lähteä!
Tässä hieman tietoa Luhasoon luontoreitistä, napattu Eesti Maaturismin sivuilta:
Luhasoo
Latvian rajalla sijaitsevalla Luhasoolla on pitkospuilta helposti todettavissa suon eri kehitysvaiheet. Kaikkein vetisin on lettovyöhyke, joka on kämmeköiden suosima kasvupaikka. Vaihettumisuolle (=mesotrofinen) tyypillistä ovat mäntyjen ja järviruo´on sekä karpalon esiintyminen. Kohosuolle ominaisia ovat variksenmarja, tupasvilla ja suomuurain. Turvekerroksen jatkuva vahvistuminen kohottaa suon keskiosaa useita metrejä ympäristöään korkeammalle. Suon keskustassa on kolme kuljujärveä, niistä suurin on 7 hehtaarin suuruinen Mustjärv. Suojärvien vesi on tummaa, pehmeää ja hapanta. Se kelpaa juomavedeksi, mutta janoa se ei sammuta. Luhasoolla on myös useita kivennäismaasaarekkeita. Ne ovat jäänteitä entisistä korkeista kumpareista, jotka ovat pikku hiljaa hautautumassa turpeeseen. Suosaaret ovat perinteisesti olleet sotien aikaisia pakopaikkoja.
Ei Jussi turhaan Luhasoota meille kehunut. Sehän oli todella maisemiltaan monipuolinen suoalue. Mustjärvelle vievä ja järveä kiertävä reitti on kokonaisuudessaan 4,5 km pitkä.
Jo matkaan lähtiessämme huomasimme parkkipaikalla kyltin, joka kertoi, että perinteinen kierros katkeaa Keskmise Järven kohdalla. Majavat ovat keväällä padonneet vettä niin tehokkaasti, että pitkospuut ovat Keskmise Järven jälkeen parhaimmillaan metrin alla veden pinnasta. Kyltissä ehdotettiin kulkua Mustjärven ympäri, Saarelle ja siitä Keskimiselle järvelle. Mistä piti kääntyä takaisin samaa tietä.
Näin teimme.
Tästä reitti lähti liikkeelle
Ja jatkui ensin metsämaisemassa, sitten suon ja metsän välissä, suovahtavissa maisemissa (ja termi aivan täysin oma!) Eli maisemissa joissa hiljalleen korpi ja metsä antavat periksi kosteammalle maisemalle.
Matkan varrella oli runsaasti info-tauluja ja perheen miespuolinen Luonto-Uuno luki niitä tarkasti.
Perheen karvainen Luonto-Uuno ei paljoa perustanut kylteistä. Hän nautti elämästä ihan sellaisenaan.
Kaltaisillemme Luonto-Uunoille maailma on suuri ja ihmeellinen paikka. Tämäkin kasvi on vielä tunnistamatta.
Reitin edetessä koivut katosivat, männyt pienenivät, vesi ja kosteikot lisääntyivät, keltaiset punkkaripää-heinätuppaat lisääntyivät, ja sitten olimmekin jo suolla ja suojärvellä!
Metsätaipaleiden jälkeen saavumme Mustjärvelle, joka hiljentää jopa Latten - hetkeksi ainakin.
Uudet virolaiset ohjatut metsäreitit, joita hallinnoi RMK (vastaa Suomen metsähallitusta) ovat häkellyttävän hienoja!
Saaressa, eli suoalueiden keskellä olevassa korkeammassa lämpäreessä on maja, jossa voi yöpyä ja jossa voi valmistaa ruokaa.
Reitti alkaa muuttua vetiseksi. Pian on palattava takaisin samaa tietä. Majavat ovat päättäneet luoda tähän ihan oman kivan kosteikon.
Vielä yksi kuva Mustjärvestä, paluumatkalta.
Tällainen oli muutamalla kuvalla hahmoteltu Luhasoon reitti.
Kiva olisi jälleen kuulla ajatuksianne kuvista.
2 kommenttia:
"Luonto-Uunona on hyvä olla, ei rasitu polla." Eli hiukka filosofiaa: Vaikka kasvien ja eläinten tunnistaminen on lähellä nollatasoa, kokonaisvaltainen elämys on myös elämys. Kunhan katselet ja nuuskit ilmaa.
Kuten Luhasoolla. Kaikki aistit pelissä. Kauniit, vaihtelevat maisemat. Vain tuulen kohinaa, ei häiritseviä hälyääniä. Pitkospuiden jousto ja mättäiden pehmeys jalkojen alla. Ja tuoksut. Käsittämättömän raikas, puhdas ilma, jota välillä maustoi suopursujen ja muiden kasvien kirpeänluonnollinen aromi.
Erään touhuja oli myös hauska seurata. Alkuun vapaana olemisen riemusta metrisiä pystyhyppyjä, sitten rymistystä metsässä ja suolla, karahkojen löytämisen iloa ja uusia tuoksuja. Hännäkäs oppi nopeasti, että märin tassuin kannattaa hypätä pitkospuille varovasti, jottei lipeä. Suovesi ilmeisimmin maistui erilaiselta, koska sitä litkittiin joka painaumasta. Järvestä piti kurottaa karahkaa - vaikeaa oli, mutta onnistuminen oli selkeästi riemukasta. Loppuilta onkin pohdittu hissukseen päivällä koettua.
Nämä RMK:n luontoreitit ovat todella oivallisia. En tiedä, mistä niihin raha on otettu, mutta palvelutaso on aivan omaa luokkaansa. Hyvä opastus, pitkospuita tehty kilometrikaupalla ja ne pidetään kunnossa, infotauluja on joka puolen kilometrin päässä ja, kuten Luhasoolla, kämpät rakennettu ja varustettu reittien varrelle. Puhumattakaan valmiista nuotiopaikoista grilliritilöineen - jopa puut ovat "talon puolesta". Sääli vain, että aina löytyy niitä, jotka jaksavat kantaa 5 litran vesikanisterit ja limsapullot täysinä perille, mutta tyhjinä eivät enää takaisin.
Enpäs olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että suoretki voi olla näin mukava kokemus.
Joo-o. Samoilla linjoilla olen kanssasi. Suolla syksy on värikäs. Siellä on mielnkiintoista liikkua, pitää vain varoa "voisilmiä" (lapsenlapseni sanoi niin suosilmiä)
Myös täällä luontopolut kulkevat läpi soiden ja soilla on mukavan kuuloisia nimiä, kuten Soppelaisen suo, Kopistuksen suo, Karsikkosuo...
Täällä on samantyyppisiä retkeilijän taukopaikkoja reittien varsilla, kuten sinun kuvaamasi. Homma pelaa.
Hieno postaus!
Lähetä kommentti