Loppuelämän ensimmäinen päivä

Hautajaisvierailu Suomeen on nyt takana ja olemme palanneet Viroon, hieman omasta aikataulustamme jäljessä. Otepäälle emme ole vielä ehtineet. Eilen saavuimme Võsulle ja tämä päivä on mennyt siivotessa ja maalarinteippejä maalatuista ja sitä myöten valmiista bokseista repiessä.

Hautajaiset olivat, kuten aina, surulliset ja arvokkaat. Enoani jäivät suremaan vaimo ja tytär, ja molempien syvää murhetta katsoessa tuli itsellekin perin surullinen olo. Vaikea oli löytää lohdutuksen sanoja sureville. Tartuin erääseen muistoadressin lauseeseen: "Älkää murehtiko sitä että olen kuollut. Iloitkaa siitä että olen elänyt." Tai jotain sen suuntaista.

Enoni oli hieno mies, siitä ei ole epäilystäkään. Hän oli suoraselkäinen ja rehti mies, joka ei tehnyt itsestään numeroa. Hiljaisen puoleinen. Huomaavainen ja äärimmäisen korrekti. Työteliäs ja sitkeä. Kiltti.

Koska enoni oli sotilasarvoltaan everstiluutnantti ja omistanut koko aikuiselämänsä maanpuolustukselle, olivat hautajaiset sotilaalliset.  Hietalahden uusi kappeli oli viimeistä penkkiriviä myöten täynnä, paikalla paljon enon aikalaistovereita, kaikki aselajit olivat ymmärtääkseni edustettuina, tuoden kukin omat tervehdyksensä vainajalle.

Kiltti ja hiljainen mies, ovat omat mielikuvani enostani. Eivät ehkä ensimmäiset adjektiivit jotka liitetään aktiivisotilaaseen. Hautajaispuheita kuunnellessani silmäni aukesivat ymmärtämään enoni tavan viedä omat tavoitteensa loppuun asti. Ei meuhkaten tai isotellen. Vaan sovitellen ja keskustellen. Pehmeän määrätietoisesti. Enoni ehti elämänsä aikana saavuttaa paljon. Viedä monta tavoitettaan loppuun asti.

Kuten sanottua, enoni oli hieno mies.

Hautajaiset tuovat väistämättä mieleen myös oman kuolevaisuutensa. Ja nostaa esille ajan käsitteen. Sillä ajastahan on kyse. Meille on kullekin annettu sitä tietty mitta. Ajan pituus ei ole tärkeää. Tärkeää on se miten aikamme käytämme.

Eilen juttelin pitkästä aikaa rakkaan kolkkatyttö-Jaanan kanssa puhelimessa. Laskematta kaukopuhelun sykähdyksiä. Oli vain tarve kertoa Jaanalle, että olet tärkeä. Olet ajatuksissani. Olet osa minua ja elämääni, ja olen niin ylpeä siitä että saan olla myös osa sinun elämääsi.

Minun olisi pitänyt ottaa illan mittaan useampiakin samankaltaisia puheluita. Kertoa ystävilleni mitä he minulle merkitsevät. Sillä he merkitsevät kaikkea. Ystävät, rakkaat.

Tänään on loppuelämäni ensimmäisen päivän ilta. Olenko käytänyt päiväni hyvin? Aikaa ei ole hukattavaksi. Se on käytettävä hyvin, jokaisesta minuutista ja tunnista nauttien parhaalla mahdollisella tavalla.

Ainakin aloitin aamuni hieman tavallisesta poiketen. Sen sijaan että olisin silmäni avattuani kömpinyt sängystä aamutoimille, kahvinkeittoon ja arkipäivään valmistautuen, käännyin rakkaimpani puoleen ja peitin hänet suukkoihin. Rutistin niin että mies ei ollut henkeä saada. "Mikä nyt on?" mies kysyi. "Ei mikään" vastasin minä ja jatkoin: "minä vain rakastan sinua NIIN paljon. Enkä sano sitä riittävän usein!"

Jokainen päivä on tärkeä. Jokainen päivä meillä on tilaisuus osoittaa rakkauttamme, kiintymystämme, ihailuamme ja tunteitamme. Tänään. Nyt. Ei huomenna. Ei sitten joskus. Paremmalla ajalla.

Meillä kaikilla on niin paljon syytä olla kiitollisia. Valittamisen ja vaikenemisen sijaan. Kukaan ei ole ajatustenlukija. Sanokaa siis ääneen ajatuksenne. Kertokaa tunteistanne.

Se olkoon tämän loppuelämäni ensimmäisen päivän illan viesti. Kiitollisuus. Kiitos teille ystävilleni, jotka satutte ehkä tämän viestin lukemaan.