Aamu alkoi hieman kärttyisissä merkeissä. Meille tuli remppakinaa. Olin maalaamassa ykkösboksin kakkoskerrosta kun Kimmo tuli paikalle ja alkoi antaa asiantuntevia ohjeita: "Ei noin ja katso nyt, tuossa on kuiva kohta." Minulla pinna paloi, ei pidä keskeneräistä kommentoida. Viskasin pensselin pyttyyn ja telan kaukaloon ja marssin ovesta ulos mutisten: "Tee itse, kun kerran olet niin taitava."
Vedin takin niskaan ja lähdin rannalle. Aurinko paistoi sinistä sinisemmältä taivaalta, hiekkasärkät ruskeina vastaanotivat lempeitä laineita. Hanhia rantavedessä. Lokinhöyheniä hiekassa, jokaisessa kimmeltäviä pisaroita. Ah tätä rauhaa ja kauneutta!
Vaeltelin rantaa pitkin, kuvailin jälkiä hiekassa. Kuka tästäkin on mennyt? Joku oli kaivertanut hiekkaan ison sydämen. Meri kuiskailee salaisuuksiaan. Tuuli on tänään hiljainen kuiskinta männikössä. Voiko olla kauniimpaa?!!
Olen vaellellut kolme kilometriä pitkällä rannalla aamuvarhain, auringonnousun aikaan. Sumusäällä, sateella. Ihmetellyt meren kultaa auringonlaskun aikaan. Ja aina ranta näyttää erilaiselta. Aina se on yhtä rauhoittava.
Rannalta tapaan naisen koiran kanssa. Pieni pullea beagle haluaisi lähteä ajamaan särkillä levähtäviä hanhia. Me alamme jutella naisen kanssa. Siitä miten kaunis ja rauhallinen Võsu on. Miten meri rauhottaa. Miten mukava on hiekkarannalla kuljeskella kun se on tyhjä. Tunti vierähtää ja meistä on tullut tuttvat. Lea, rantakaverini, asuu miehensä kanssa Tartossa, siis lähes Otepään naapurissa. Kesät hän viettää mahdollisuuksien mukaan Võsussa. Lea naurahtaa: "Ei täältä malttaisi lähteä kaupunkiin lainkaan. Kesä piti täällä olla, mutta minun kesäni se näyttää jatkuvan."
Lopulta eroamme ja jatkan matkaani rantaa pitkin vanhalla kunnantalolle. Huomaan kellon olevan niin paljon, että pääsen O-kõrtsiin tietokoneelle. Ja tässä olen. Merentuoksuisena, hyväntuulisena. Enkä enää lainkaan kiukkuisena. Kaikilla pitäisi olla oma pieni merenranta jossa tuulettaa nopeasti huonot ajatukset päästään.
Tältä aamulta en pysty purkamaan juuri nyt kuvia koneelle, joten tässä kaksi muuta rantakuvaa, ne illalla ja harmaana päivänä otettuja:
Riippulentäjä auringonlaskun aikaan
5 kommenttia:
Juu, merellä on ihanan rauhoittava vaikutus ihmisiin. Olet oikeassa, kaikilla pitäisi olla "oma" meri jonka rannalla voisi vaeltaa jos pinna palaa tai stressit pyrkii päälle. Meri on ikuinen, sen luo voi aina palata, sille voi kertoa huolensa ja antaa raikkaan suolaisen tuulen pyyhkiä ukkospilvet otsalta pois.
ehdottomasti, kaikilla pitäisi olla oma merenranta....(olisi nyt tarpeeseenkin)!
olisikin aika kumma jos ei välillä pinna palaisi kun tekemistä on paljon ja päivät venyvät pitkiksi! tuuletus auttaa taas jaksamaan...:)
voimia teille molemmille!!!
Tuo ranta on tavattoman kaunis varmasti säällä kuin säällä ja vuodenaikana jos toisenakin. Kyllä sieltä mielen tasapainoa löytää.
Minä tuulettelin omaa päätäni aamulla kehnosti onnistuneen verkkojen nostosoutamisen jälkeen huopaamalla vastavirtaan. Hiki siinä hommassa tuli.
Luonnosta saa voimaa ja levollisuutta. Ihanan paikan löysitte. Ja nuo koiranveitikat! Johdattavat ihmisiä yhteen, ystävystymään :)
Sylvia, Crane, aimarii ja Marjattah - huomaan, olette kaikki huomanneet meren rauhan, joka kummasti puhdistaa turhat pölyt niskasta, jopa ne kiukkuiset.
Lähetä kommentti