Näytetään tekstit, joissa on tunniste koirat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koirat. Näytä kaikki tekstit

torstai 9. joulukuuta 2010

Lumipesu

Rummukaisen hyvä ystävätär Mari-Ann soitteli eilen ja tiedusteli: Kas Latte on juba Rummu ära söönud? (Onko Latte jo syönyt Rummun?) Minä vakuuttelemaan että näin ei ole tapahtunut.

Vähänpä Mari-Ann arvasikaan miten meillä leikitään. Laitan oheen kuvasarjan päivän leikistä: Lumipesu

Rummu: Leikitäänkö lumipesua?
Latte: Joo!!! Kumpi pesee?
Rummu: Minä! Sinä pesit viimeksi.

"Leikitäänkö lumipesuu?!!!"

"Eka sun pitää alistua ja mennä ihan matalaksi; en mä muuten yletä."

"Sitten mä aloitan peseen sun kuonon lumella"

"Täältä sitä lunta pesee."

"Nyt sun pitää huutaa ihan kauheesti apua!!!"

"Ja lopuksi mä ajan sut vielä käpälämäkeen!"

tiistai 7. joulukuuta 2010

Veljekset kuin ilvekset

Olen luvannut Rummukaisen perhekunnalle laittaa aika ajoin tänne kuvia todistuksena siitä että pieni jätkä pärjää ja voi hyvin.

Pärjää ja voi. Vaikka olenkin välillä aistivani surumielisyyttä ja melankoliaa pienen hepun sydämessä. On sillä selvästi omaa perhettä välistä ikävä.

Toisaalta, uskon, että mahdollisuus viettää tiivistä aikaa IIIISON lajitoverin kanssa kompensoi paljon koti-ikävää. Pojat ovat niin hulvattoman huvittavia yhdessä. Välillä niin isoja jätkiä ja välillä niin vauveleita. Jälkimmäinen lähinnä jos toinen saa paijuuta ja hellyyttä, vaikka vähäsen. Silloin jää toiselta kaikki muu kesken. Sillä jos toi saa niin sit mulle kans! Meitsistä on kehittynyt aika hyvä kahden käden paijaaja.

Tässä näitä kuvia poikien normaalista arjesta, välillä riehutaan, välillä fiilistellään:


Meno on välistä aika hurjan näköistä, hampaita esitellään.

Lohikäärme ja Pyhä Yrjänä -kuvaelma poikain esittämänä.

Kun meno menee Johtokunnan mielestä liian hurjaksi tulee toruja. Sitten ollaan syyllisen näköisiä.

Latte kirputtaa Rummua ja Rummu hymyilee koko hammaskalustollaan.

Oikeasti me ollaan maailman parhaita kavereita.

Me ihan oikeasti rakastetaan toisiamme. Me vaan ollaan tällaisia karvapoikia. Veljeksiä kuin ilvekset. Vähän hulvattomia.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Joulun odotusta

Karvapoikamme haluavat näin joulunalusviikolla lähettää ikkunan takana mahdollisesti kurkkiville tontuille oheisen joulutervehdyksen:

"Ollaan oltu ihan älyttömän kilttejä, joo!!!"

Uskokoon ken haluaa.


keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Putkimiehille pohdittavaa - ja naisille myös

Aki kommentoi vallan tärkein argumentein eilistä kirjoitustani ja aloin jo vastaamaan kommenttiin kun huomasin että oma kommenttini venyy. Aloitinkin sitten samasta asiasta ihan uuden otsikon alla.

Eli asia koskee uuden objektiivin hankintaa Canon 1000D-runkoon.

----
Ja näin aloitin kommentointia, jonka siirsinkin sitten tänne:

Huomenta Aki, ja suurkiitos kommentistasi, joka asetti houkuttelevan putken uuteen valoon.


Todellakin, yksi tärkeimmistä syistä uuteen putkeen investoinnissa on se, että voisi kehittää vähintäänkin A3-koossa kuvia.

Mutta sitten tulee toinen varsin masesntava fakta vastaan: raha.

Nimittäin, en halua istua ja odottaa vuotta tai kahta että on rahaa parantaa varustusta. Mieluummin tyydyn laadultaan hieman  heikompaan mutta silti parempaan kuin mitä minulla nyt on, kuin olen ilman mitään. Jonain päivänä menee myös 1000D vaihtoon, sillä sen pieni kenno asettaa aina rajoituksia resolle. Joten nyt olisi hakusessa sellainen yhdistelmä jolla pärjäisin tästä eteenpäin sellaisen vuoden verran.

Olen aamuvarhaisesta asti tutkinut Rajalan objektiivi-tarjouksia.

Ja kerronpa mitä siellä olisi tarjolla:

- ensinnäkin tämä yleiszoom, jota olen harkinnut eli Sigma 18-200 mm kuvavakaimella olisi VAIN 299 euroa (norm. hinta 399 euroa). Siihen minulla olisi varaa!

- Canonin EF 70 - 200/4 L USM maksaa jo 762 euroa, ja siihen minulla taas EI ole varaa.

Sitten olisi tarjolla Canonin lähes samamerkintäinen  putki, ainoana erona että on IS eli siis Canonin EF 70 - 200/4 L IS USM joka maksaakin sitten jo 1.253 euroa, johon minulla EI OLE PITKÄÄN AIKAAN varaa.


Mutta mitä sanoo Aki, ja muut putkimiehet, kuten vaikkapa Kari tällaisesta:
 
- CANON EF 55-200/4.5 - 5.6 USM maksaa Rajalassa vain 339 euroa? (On taas mahdollisuuksien piirissä.) Ilmeisesti tässä putkessa ei taida olla optical stabilizeria eli kuvainvakainta - joka löytyy tuosta alunperin ajattelemastani Sigmasta?  
 
Ja sitten seuraakin jo seuraava kysymys: kuinka tärkeä ominaisuus tuo kuvanvakain on teleobjektiiveissa? Olen antanut itseni ymmärtää, että koska objektiivin paino kasvaa koon myötä, kasvaa myös mahdollisuus kuvan tärähtämiseen, joten tarvitaan kuvainvakainta. Missään tapauksessa en halua putkea, joka edellyttää aina statiivia. Statiivin kantaminen ja pystyttäminen ei vaan kertakaikkiaan käy useimpiin kuvaustilanteisiini.
 
Jos unohdan tuon aluksi haaveksimani putken - vai unohdanko? - niin katsotaan uudelleen mitä Rajalalla olisi Sigmoissa tarjoilla:
 
- Sigma 18 - 50/2.8-4.5 DC OS HSM maksaisi 349.-  (Jälleen sopiva hinta)
 
Tässä olisi millit sitten samat kuin nykyisessä Canonin kittiputkessa. Valovoimaa toki enemmän. Kannattaako vaihto tähän, eli tuoko lisäarvoa?
 
- Sigma 50 - 200/4-5.6 DC OS HSM maksaisi 320 euroa (Jälleeen sopiva hinta)
 
Tämä jatkaisi siitä mihin kittiputki jää. Tämä kiinnostaisi myös kuluttajaystävällisen hintansa vuoksi.
 
 
Siis kaikki asiaa ymmärtävät putkimiehet ja naiset, mitä te suosittelisitte, jos:
 
- rahaa on 400 euroa max käytettävissä
 
- pyrkimys on ennen kaikkea entistä parempaan tarkkuuteen ja laatuun
 
- tele-ominaisuus olisi plussaa eli se toisi maailmaa lähemmäksi. Mutta miksikään lintukuvaajaksi ei tosiaankaan ole aikomus ryhtyä, mutta olisi hyvä päästä ihmisiä lähemmäksi kuvaustilanteissa
 
- toiveena olisi joko joka tilanteeseen sopiva laadukas yleisputki tai putki joka täydentäisi nykyistä Canonin 18 -50 kittiputkea telepuolella. No joo, kyllähän laajakulmakin olisi kiva.
 
(Tuo Rajalan mainitseminen ei tarkoita että olisi mitään erityistä syytä suosia sitä -- huomasin vain kun etsin sopivaa ostopaikkaa Sigma 18 - 200 milliselle, että sitä myytiin Rajalassa 100 euron alennuksella. Ja että jotkin muutkin putket näyttivät olevan edullisia siellä).
 
Sitten vielä putkien kantamisesta: luulen että kaksi on kohdallani maksimi. Nimittäin, kuljetan kameraa aina mukanani. AINA. Jotta olen valmis jos jotain ihmeellistä ilmaantuu näköpiiriin. Mitä tietenkin tapahtuukin mitä yllättävimmissä kohdissa. Yleensä ajon aikana. Mikä taas tarkoittaa, että Linkama joutuu pysäyttämään autonsa tien poskeen ja minä lähden loikkimaan ojien yli tai kipitän pitkin peltoa tai kipuan vikkelään jollekin mäennyppylälle kuvaamaan. Siinä tilanteessa ei tosiaan mikään statiivi sovi mukaan, johan siinä hermostuu Linkamakin. Ja kahden putken kuljettaminen aina mukana, on sekin, hmmm.. hankalaa, joskaan ei täysin mahdotonta. Kahden putken kanssa voin elää, sitten menee hankalaksi.

-- lisäys: laitoin eilen yhdelle kamerapalstalle etsintäkuulutuksen tuosta Sigman yleisputkesta, joka ensimmäisenä mielessäni oli, mutta josta olen siis nyt luopumassa. Ja sain vastaukseksi tällaisen tarjouksen, miltäs kuullostaa:

Canon EF 24-85mm f/3.5-4.5 USM + VV Canon EW-73


hp 190 eur + Hoya MC Protector Suodin 20 eur

Kuvia:

http://haapju.kuvat.fi/kuvat/EF_24_85mm/

(on kuulemma käytettynä ostettukin ja nyt myynnissä, lieneekö tällä merkitystä?) 
 
 
Ja sitten loppuun vielä pari eilistä räpsyä. Tyypillinen tilanne, lähdimme ulkoiluttamaan koirankuonolaisia Pilkuse-järven ympäristöön ja eikö heti pari kuvaa tarttunut siinäkin kameraan:
 
 

 
  (Tämä kuva ei ollut lähtötasoltaan kovinkaan kaksinen, joten muokkasin sitä sitten aika rajusti. Sillä on kuitenkin funktio: on lähdössä Rummukaisen perheelle Bangkokiin todistuksena että pieni jätkä Rummukainen on yhä hengissä, kaikista Latten kurmotuksista huolimatta.)


 

 
 (Jos haluat nähdä vesipisarat,  klikkaa kuvaa suuremmaksi.)

torstai 8. lokakuuta 2009

Kokkikoulussa

"Luuleeko nää olevansa kokkikoulussa" Linkama kysyi eilen illallista laittaessaan.

"Luonnollisesti! Mitä sinä sitten luulit?" vastasin minä.

Ettekö usko? No, laitanpa kuvia asian paremmaksi vakuudeksi!




Kokkikoulu alkaa, tänään on vuorossa makkarakastikkeen valmistamisen perusopinnot. Makkara on otettu esille





Ronja on mallioppilas. Ja käynyt kokkikoulua jo vuosia, niin alkeet kuin jatko-opinnot. Monimutkaiset kastikkeet,  pataruoat ja moninaiset vaativatkin leivonnaiset ovat Ronjalla hyvin hallussa. Mutta jopa tällaiselle peruskurssille hän osallistuu silti aina yhtä innokkaana. Kertaus on opintojen äiti!





Lattelle kokkikoulu on uutta, ja siksi poika joutuu aika ajoin ponnistelemaan pysyäkseen vauhdikkaassa opetuksessa mukana.





Ronja tarkistaaa Lattelta, saiko hän nyt kaiken ylös. "Makkarat leikataan ensin pitkittäin ja sitten poikittain, näin niihin saadaan juuri oikea muoto!"





Latte pinnistelee painaakseen kaiken mieleen.





Seuraavaksi makkarat paistetaan.




"Siis leikataan, poikittain, pitkittäin, paistetaan, niinkö se meni?" Latte kertaa oppimaansa.





Ronjasta Kokkikoulu on maailman kivoimpia juttuja, tänäänkin oli perin opettavainen ja mielenkiintoinen oppitunti! Mitä valmistamme huomenna?




Siis, jos tulette meille ja näette koiriemme pyörivän keittiössä jaloissamme ruokaa tehdessämme, älkää erehtykö luulemaan, että kyse olisi kerjäämisestä. Koiramme, nuo monipuoliset ja lahjakkaat vain haluavat sivistää itseään kulinarismin ihmeellisessä maailmassa!

On meitä lykästänyt, kun meillä on näin viisaat koirat!


perjantai 18. syyskuuta 2009

Päivät Peipsillä - Rummukainen kertoo

Iltaa kaikki, muistatteko minut, Rummukaisen?

Minä olen siis se pieni kulkukoira Peipsin rannalta, Varnjan kylästä, jonka Seija ja Tiina pelastivat paleltumasta viime talvena. Ja niin minä muutin pysyvästi Seijan ja Riston luo. Nyttemmin kutsun heitä Mammaksi ja Iskäksi. Tiina on kummitätini. Viime talven asuin kerrostalossa Otepäällä, mutta tänä keväänä muutin takaisin Mamman ja Iskän mukana Varnjaan, kotikylääni.

Pelastusoperaationi kosketti aikanaan monen sydäntä ja nyttemmin siitä puhutaan nimellä: Pelastakaa sotamies Rummukainen. Ken ei asiaa tarkemmin tunne, voi lukea siitä vaikkapa tästä klikkaamalla.

Minulle kuuluu ihan hyvää, kiitos kysymästä. Turkkini kiiltää ja silmäni ovat kirkkaat ja lihakseni ovat vahvat ja jänteikkäät. Olen hyväkuntoinen, reipas ja aina valmis puolustamaan perhettäni. Ei puolustustahto kokoon katso. Ja minähän en ole ihan suuren suuri koira. Enemmän sellaista kompaktia sorttia.




Minä siis elelen nyt Mamman ja Iskän kanssa Varnjassa. Hieman on vapauksiani rajoitettu, tahtoo sanoa, että en saa enää mennä suolle seikkailemaan supikoirien kanssa, kun siltä tuntuu, tai juosta pitkin Varnjan raittia naapurin koiraa vokottelemassa. Mutta toisaalta, olen saanut vastapainoksi jotain muuta: rakkautta, turvaa,  ja kaksi ateriaa päivässä, jotka usein sisältävät kalaa. Herkkuani. Olenhan Peipsin koira.

Mutta tämä riittää minusta. Minun piti kertoa siitä kuinka Tiina, kummitätini, saapui luokseni kylään muutama viikko takaperin. Tiina tuli ihan yllättäen, Mamman mukana, ja voi että meistä molemmista oli jälleennäkeminen mukavaa. Tiina rapsuttaa minua aina korvan takaa ja minusta on mukava singahtaa sen syliin yllättäen. Osaan muuten loikata kaukaa ja korkealle, vähän kuin kirppu.

Kolme päivää Tiina meillä oli. Yhtenä päivänä lähtivät Mamman kanssa polkupyöräilemään, kutsuivat reissuaan Tour de Peipsiksi,  ja minä en saanut lähteä mukaan. Mutta seuraavana päivänä pääsin sitten minäkin matkaan kun koko perhe lähti seikkailemaan Emajõen suursuolle. Oli vuorossa suoretki. Se oli jännää, joskin rasittavaa, sillä jouduin tekemään jatkuvasti pioneeri-iskuja ja tunnusteluretkiä lähiympäristöön, siltä varalta että laumaani vaanisi karhu, hirvi tai joku muu petoeläin. Ja pieni kun olen, joutuu pieni jalka tikkaamaan aika monta askelta siinä missä ihmiseltä menee vain yksi loikka.

Päivät olivat aurinkoiset, ja luulen, että Tiina viihtyi luonamme hyvin. Ainakin minä tein kaikkeni viihtyvyyden eteen, Tiinan kasvotkin pesin uskollisesti monta kertaa päivässä. Yöt Tiina nukkui pienessä vierasmajassamme, ja kuulemma uni maittoi vaikka supikoirat ulahtelivat ihan aidan takana.

Keräsin sitten Tiinan ottamista valokuvista pienen kuvagallerian, johon kirjoitin mukaan myös omat kuvatekstini. Kuvista näette missä asun ja millaisia olivat Tiinan päivät Peipsillä.

Se löytyy tällaisesta linkistä napsauttaen: Päivät Peipsillä.

Hauskoja valokuvahetkiä teille toivottaen

Sotamies Rummukainen, yksi hyvin onnellinen pieni koira

torstai 11. kesäkuuta 2009

Kimmo kertoo: Kymmenen pisteen koira

Tämä seuraava kirjoitus on kaikille Latte Fan Clubin jäsenille. Poika oppii, poika on hieno poika.

Ja Kimmo on Latten Se Oikea Isäntä, ja alla olevan päivän seikkailun onkin kirjoittanut siis Kimmo.

Poistun takavasemmalle ja jätän lavan ja ruudun Kimmolle.

.....


......




Latte Fan Club -uutisia

Kun kaikki fanclubilaiset varmaan muistavat, miten säikky ja muutenkin neuroottinen Latte on nuorempana ollut, on ollut hienoa nähdä, miten jäpinkäinen alkaa vähitellen aikuistua. No, aina välillä tulee huteja, mutta noin ylipäätään älynystyrän toiminta on vilkastunut merkittävästi.

Tänään oli ajatus lähteä rymyämään vapaana metsään ja tekemään paikallapysymisharjoituksia. Ihan koulutuksen vuoksi otin lyhyen remmin (2 metriä 5 metrin flexin sijasta, jotta totutaan olemaan seikkailematta turhan kauas pusikkoihin) ja sitten liikkeelle.

Suunnitelman mukainen reitti oli lähimetsämme läpi Apteekkarinmäelle, jossa on valittavissa eri pituisia reittejä -- ja eri syvyisiä mutalammikoita, joita Eräs rakastaa intohimoisesti.

Lähimetsässä kuitenkin oli aivan tolkuttomasti hyttysiä ja minulla lyhythihainen paita, joten varsin pian tuli lasketuksi yhteen yksi ynnä yksi eli Apteekkarinmäen metsissä pisteliäitä inisijöitä olisi luultavasti vielä enemmän. Näin ollen nopeasti syntyi uusi koulutussuunnitelma.

Lähdettiinkin kaupunkiin harjoittelemaan vilinässä toimimista.

Kurvataan kaupungin laidalta katua pitkin kohti ostoskeskusta. Latte seuraa tosi hienosti, tiukasti jalastani parikymmentä senttiä sivulla (pluspiste). Tässä kohtaa tulee tosin pieni moka, kadunvieren ruohikossa on kirjava kissa, jonka kimppuun hyökätään salamana, hyvä etten keikahda itse kumoon (miinuspiste). Keskustellaan hetki siitä, ollaanko kävelyllä vai metsästämässä. Päähenkilö istuu korvat nipussa: no okei, ei sitten.

Matka jatkuu. Tullaan torin ohi ostarille ja ohitetaan penkillä istuva jäätelöistään nauttiva perhe, jolla on rotan kokoinen pienoiskoira. Tämä ohitetaan riehumatta, vilkaistaan vain, että kukas se sinä olet (pistetili aukeaa jälleen).

Tulee mieleeni kokeilu. Sidon Erään kiinni postin portaanpylvääseen ja lähden käymään kaupassa. Kurkin aulan ikkunasta, joko ulkona syödään ensimmäistä kohdalle sattuvaa postin asiakasta. Kas, jäpinkäinen on mennyt portaan alle varjoon. Viisas koira. Edes postiin sen ylitse portaita kiipeävät ihmiset eivät saa aikaan minkäänlaista riehuntaa (toinen pluspiste).

Matka jatkuu läpi keskustan ja linja-autoaseman viereisen marketin, jossa katonkorjaajien pellinrymistely vähän pelottaa. Kadunylitykset tyyliin Nyt tulee katu - Paikka - Yli. Ei yhtään möhläystä (kolmas pluspiste). Jopa liikennevaloissa istutaan rauhassa ja jaksetaan odottaa (neljäs pluspiste). Mennään yökerhon ohi kohti Nurga Pood -kulmakauppaa, jossa harjoitellaan odottamista uudestaan. Koira kiinni sähkötolppaan ja itse sisään jätskiostoksille. Ulos tullessa salakurkistelua tuulikaapista: shakkinappula istuu terhakkaasti pystyssä ja tarkkailee kaikessa rauhassa ohikulkijoita (viides pluspiste).

Hautuumaata ohitettaessa sieltä purkautuu juuri joukko ihmisiä, ilmeisesti hautajaiset juuri ohi. Autot tööttäävät, ihmisiä vilisee joka suuntaan. Mutta enpä hermostu (kuudes pluspiste).

Putkimies Aser asuu hetken matkan päässä, ja hänellä on ISO koira, jo kymmenkuisena 54-kiloinen ja nyt parivuotiaana vielä isompi. Kuten arvata saattaa, Aserin porttia ohittaessamme meistä kiinnostutaan oitis, ja jyhkeä haukku tasajalkahyppelyn kera saattaa meitä koko tontin mitalta. Eräs vähän hermostuu: eihän tuo hyppää aidan yli, eihän, mutta tienaa riehaantumattomuudellaan kepeästi seitsemännen pluspisteen.

Otepään Naisseuran naapuritontilla myllää kaivinkone. Ja lähtee vielä juuri kohdalla ollessamme kolistelemaan katua pitkin liikkeelle. ERITTÄIN arveluttavaa toimintaa, mutta muutaman pikaisen vilkaisun jälkeen havaitaan, että meidän kimppuun se ei näköjään ainakaan käy ja hipsitään kaikessa rauhassa katua eteenpäin (kahdeksas pluspiste).

Pian jo tullaankin vesilaitoksen tienhaaraan, josta käännytään pellon poikki kohti kotia. Vaikka on päästy katuvilinästä rauhaan, remmi pysyy edelleen löysänä (yhdeksäs pluspiste).

Vanhoille neukkuaikaisille autotalleille ehtiessämme Eräs saa korvat pystyssä ahaa-elämyksen: ai me ollaankin tässä! Ja kotikin jo näkyy! Pari riemuhyppäystä, mutta Seuraa-komennolla tullaan kiltisti polven vieressä kotiovelle saakka.

Eli kaiken kaikkiaan kymmenen pisteen suoritus!

Loppupäivä onkin mennyt kaikkea nähtyä ja koettua pohtiessa. Kellarikerroksen viileydessä onkin ollut rauhallista päivää sulatella. Kohta lähdetään koko jengillä päivälliskävelylle omaan metsään, onkohan siellä jäniksen hajuja?

tiistai 2. kesäkuuta 2009

Helteet hetkeksi hellittäneet

Hellekausi näyttää tältä erää päättyneen. Sateet tulivat tänään, ja vaikka auringonpaiste on ihana, niin kyllä sade puolestaan hellii ja virkistää luontoa kummasti. Ja mitkä muhevat tuoksut nyt sateen jälkeen.

Me vietimme hellepäiviä lähinnä pihatöissä ja talkoissa kuten aiemmin kerroin. Koirien kanssa ulkoilu täytyi pitää kuumimpina aikoina lyhyinä, varsinkin Ronjan kanssa. Metsän siimeksessä oli kuitenkin hieman viileämpää ja rakas paksuturkkinen kaverini ei aivan kuumuuteen nääntynyt. Silti kieli roikkui pitkällä pienelläkin lenkillä.



Minä vietin töitten jälkeen aikaa parvekkeella maisemista ja auringosta nauttien – ja sinnehän myös perheen vartijat tulivat, oli hellettä tai ei.



Illalla, auringon laskiessa oli jo mukavampi viettää koirienkin iltahetkeä laskevan auringon kultaisissa säteissä. Kultainen karvabuddha-patsas ilta-auringossa:



Helteiden myötä on omenapuut jo tiputtaneet valkeat häähuntunsa, mutta jälleen on löytynyt uusia kukkijoita. Kuten tämä rosa rhodo, joka jäi kolmesta pari vuotta sitten istuttamastani rhodosta jäljelle, Latten kaivettua kaksi sen kaveria ylös. Tänä keväänä istutin yhden ylöskaivetun tilalle valkean White Cunninghamin.



En siis ollut täysin huolta vaille kun Eräs kävi jälleen tutustumassa vanhaan rikospaikkaan.



Molemmat rhodot ovat vielä maissa – ainakin viimeksi sinne suunnalle kurkatessani.

Tänään siis hellettä jatkui vielä aamupäivän. Iltapäivällä alkoi taivaalle nousta pilviä ja ilma olla niin painostava että arvasimme pian sateiden tulevan. Siis – grillaamaan! – niin kauan kun se on mahdollista.



Ja mitä oli tulollaan? Mustikkamarinoituja grilliribejä (Rakverelta) ja runsaanpiukeita grillimakkaroita pääruuaksi. Jännä marinadi tuo mustikka – ei se mustikalta lihan päällä maistunut, mutta hyvältä siitä huolimatta. Ribien tumma väri ei siis ole hiiltä vaan tummaa paahtunutta marinadia.



Kimmo oli lihamestari – jälkkäri oli sitten minun juttuni. Maris kertoi taannoin Maris jahub –blogissaan grillanneensa omenoita. Ja siitä sain idean: teen hunaja-chili-kaneli omenoita, jotka tarjoilin jäätelön kanssa. Ja kyllä maistui. Chiliä olisi saanut olla enemmän – sen tulinen potku ja pehmeä jäätelö olivat todella hyvä yhdistelmä.





Kun olimme saaneet viimeiset omenanpalat ja jäätelöpisarat huuliltamme livottua alkoi tummia pilviä kerääntyä vauhdilla taivaalle.



Minä kiirehdän tavaroita sisätiloihin, kerään tuolit nippuun ja siirrän kaiken tuulen viskeltävän piiloon. Kimmo lähtee kiireesti koirankuonolaisten kanssa kävelylle – sateella saati ukkosilmalla ei Karvaneitokaisemme kovinkaan mielellään tassuaan ulos laita.

Nytkin oli meno vähän halutonta – Lattea sen sijaan ei uhkaava sade heilauta, se painaa iloisena eteenpäin. Ja Mies siinä kahden karvakaverin välissä, kädet vähän joka suuntaan venytettyinä.



Tällainen päivä siis tänään. Helteet ovat ohi, mutta minä toivotan sateenkin tervetulleeksi. Juuri nyt se onkin tauonnut, yöllä pitäisi uudelleen sataa ja paukkua. Olisipa koirille korvatulpat!

Suljemme pian koneet, edellisessä isossa ukkosmyrskyssähän meillä kärvähti nettimodeemi. Nyt olemme viisaampia.

Palaan siis koneelle ukkosten mentyä. Ciao!

--

Ylimääräisenä, rakas rakas karva-zen ja silmät ja katse, jolle ei ole vertaa. Silmät kuin suomättäät, kuin pehmein maa, möyhitty ja puhdas. Ja katse, joka katsoessaan suoraan sinua kohti vie jalat alta. Oletteko koskaan nähneet mitään vilpittömämpää, suorempaa, surullisempaa?

Klikkaa, ja katso näihin silmiin, ja sinua on koskettu.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Terveisiä Haapsalusta!

Tervitused Läänemaalt!

Blogissa on ollut viime päivinä hiljaista, kun lähdin muutamaiseksi päiväksi Länsi-Viroon eli kesämökilleni Haapsalun Topuun.

Villa Vallattomasta ja sen ostamisesta olen kertonut blogissa toisaalla eli klikkaa tästä jos haluat tietää miten kaikki alkoi. Tarinassa esiintyvät henkilöt Tuhkimo ja miehensä Aatos, ja saman pariskunnan kanssa vietin nämäkin pari päivää.

Naistenpäivän aamuna hyppäsin siis Tartossa bussiin ja köröttelin Tallinnaan, missä Tuhkimo ja Aatos, tuo maailman taitavin ja työteliäin mies, poimivat minut linja-autoasemalta kyytiinsä. Ja sitten tukka putkella Haapsaluun. Tämä olikin vuoden ensimmäinen mökkivisiitti.

Reissun aiheena oli omenapuiden leikkaus, josta en ymmärrä mitään. Mutta Aatos ymmärtää. Mutta minuakin tarvittiin. Sillä täytyyhän joka projektilla olla asioista mitään ymmärtämätön piällysmies, joka tepastelee ympyrää ja katsoo päältä kun toiset tekevät työt.

Ja mukavaahan meillä taasen oli, vaikka ilmat eivät sanottavammin suosineet. Tai paremminkin: tulopäivänä paistoi aurinko kirkkaan siniseltä taivaalta, mutta seuraavana aamun heräsin sankkaan lumisateeseen. Se siitä keväästä, tältä erää.

En antanut lumisateen vaivata. Vaan lähdin itsekseni vaeltelemaan Topun rannalle, joka sivumennen sanottuna on täydellisen ihana ja idyllinen.

Topun kylä sijaitsee n. 14 km Haapsalusta lounaaseen Topun lahdella. Alue koostuu pääsääntöisesti kesämökeistä, jotka ryhmiteltiin aikojen alussa Aianduskombinaateiksi, sittemmin termi on muuttunut Aiandusühistusiksi. Systeemi on vähän samantapainen kuin Suomen siirtomaapuutarhat ja niiden mökit, paitsi että Topussa kesämökit ovat kyllä ihan reilun kokoisia kunnon mökkejä.

Merelle on Villa Vallattomalta ehkä kilometri polveilevaa metsätietä pitkin. Taivaisiin asti kurkottelevia koivuja, joiden helmoissa tiheä vihreä katajavyöhyke. Tämä on tyypillistä Topulle ja Läänemaalle. Lisää kuvia Topusta viime kesältä voi katsoa, ken haluaa täältä. Ja tästä klikaten saa taas kuvia Haapsalun kaupungista.




Nyt maisemat olivat harmaammat ja lumiset. Mutta silti kauniit. Kun Tuhkimo ja Aatos vielä nukkuivat, otin minä kamerani mukaan ja lähdin kävelylle lumiseen maisemaan, suuntana Topun ranta.

Pysähdyin ihailemaan katajia, jotka vuosi vuodelta ovat yhä pulleampia ja pulleampia. Kaivoin kameran esiin ja aloitin keskittyneen kuvauksen.



Lunta ripotteli hiljalleen. Kesämökit, jotka nukkuivat ruususenunta lumivaipan alla, jäivät taakse. Vain oravien ja peurojen jälkiä näkyi metsätien hangessa. Tunsin olevani täysin yksin tässä valkeanharmaassa aamussa. Minä ja kamerani.

Kun äkkiä täysin äänettömänä on selkäni takana suuri karvainen eläin, joka kurkottaa minua kohti suuret käpälät tanassa, iso suu auki, täynnä valkeita hampaita.

”KARHU” vilahti kuumeinen viesti aivoihin. Ja heti perään, kun tajusin, ettei musta karvaeläin ollut ihan karhun kokoluokkaa: ”KARHUNPOIKA!”

Silmäni naulautuivat suuriin ruskeisiin silmiin, jotka tuntuivat tuikkivan silkkaa iloa. Vaaleanpunainen pitkä kieli roikkui pedon suusta. Ja pedon suu tuntui olevan yhtä naurua korvasta korvaan. Karvainen häntä vispasi ympyrää. ”Ihanaaaa! Ihminen!!! Ihanaa!!! Actionia!!”

Olin juuri joutunut Topun ystävällisimmän karvaturrin hellyysiskun kohteeksi.



”No morjensta sinullekin! Olen menossa rantaan, tuletko mukaan?” kysyn minä.

Lisää raivoisaa hännänheilutusta, hypähtelyä ja sitten Turre lähtee näyttämään minulle tietä, tule mennään!.

Ja niin me kävelemme rannalle, kahteen pekkaan, Turre edellä, minä perässä. Välillä Turre poikkeaa metsään ja hetken kuluttua taas hypähtää sieltä esille.

Rantaviivaa seuraillen me vaeltelemme rannalla pitkän tovin, aamusta, hiljaisuudesta ja toisistamme nauttien.





Palattuani Vallattomalle ovat Marja ja Aatos jo saaneet aamukahvit juotua ja ovat valmiita omenapuiden leikkuuseen. Minäkin päätän tehdä jotain hyödyllistä – ja alan rakentaa lumiukkoa.

Lunta sataa taas, ja se on nyt märkää. Käsineet kastuvat, vaihdan ne toisiin. Ja sitten vielä toisiin työrukkasiin. Lumihenkilö alkaa muovautua hiljalleen, mutta kädet alkavat olla jo punaiset kylmyydestä. Ja minulla oli juuri flunssa...



Ja niin lumiukko jää hieman kesken. Suunnitelmissa oli muovata lähinnä Michelangelon David-patsaan tyyppinen taideteos, mutta ei siitä ihan sellainen tullutkaan. Enemmän se näytti humanoidilta.

Ja, katsokaa, sukunäössä löytyy!




Jotta tällainen lyhykäinen talviloma minulla. Nopeastihan kaksi päivää menee hyvässä seurassa. Ja tänään oli siis paluu kotiin, jälleen Tallinnan kautta.

Terveisiä vaan Haapsalusta

Tiina


PS. Tapasin kaupungilla käydessäni myös haapsalulaisen ystävättäreni Annen, josta olen aiemmin kertonut Teater Randlasen Otepään vierailun yhteydessä. Nyt kerroin Annelle kohtaamisestani Turren kanssa. En ollut päässyt vielä tarinan loppuun kun Anne jo parahti: ”Ei kai!!!??? Et kai taas palaa kotiin uuden koiran kanssa!! Mitä Kimmo sanoo??!!”

No, tällä kertaa ei tuliaisina tosiaankaan ollut koiraa. Heh.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Rummukainen!

Tästä tuli paljon pidempi kirjoitus kuin olin itse ajatellut.

Jos olet kiinnostunut pienistä hellyttävistä koirista, tai siitä, miten ihmiset tekevät oudoissa tilanteissa outoja valintoja, suosittelen että luet alla olevan tarinan.

Ja jos haluat tirauttaa pienen kyyneleen, tarjoaa tämä tarina siihenkin mahdollisuuden. Ehkä.

Ja näin se menee:

Tuttavapariskunnalla, Seijalla ja Ristolla, on ihana talo Peipsi-järven rannalla, pienessä köyhässä vanhauskovaisten kylässä. Idyllinen ihana paikka. Peipsi siinä edessä, uskomattoman upeat maisemat, alkuperäistä elämäntapaa ja tyyliä, eksotiikkaa. Kuin pieni palanen paratiisista – tai tarkemmin sanottuna, se olisi paratiisi, jos pystyisi elämään silmät ummessa, näkemättä naapurien ja läheisten kylän ihmisten hätää, yksinäisyyttä ja köyhyyttä.

Seija ja Risto eivät ole ihmisiä, jotka ummistavat silmänsä lähimmäisten hädältä. Siksi heidän paratiisilla on kääntöpuolensa.

Viime kesän ripeä pariskunta remontoi taloaan ja muutti sinne asumaan, kunnes nyt talvella työasiat toivat heidät takaisin Otepäälle. Välimatka Peipsiltä Tarttoon ja Otepäälle on liian pitkä päivittäin tehtäväksi. Talo jäi talviunille ja aika ajoin joko Seija tai Risto käy vain pikaisesti tarkistamassa, että kaikki on kunnossa.

Eilein oli tälläinen retki tiedossa ja minä lähdin Seijan matkaan Peipsille, minähän viihdyn Peipsin maisemissa erinomaisesti. Taka-ajatuksena oli valokuvata vanhoja kyliä ja talvisen järven jylhiä maisemia.

Toki valokuvasin paljon, tarkemmin sanottuna lähes 500 kuvaa. Niistä joskus myöhemmin. Sillä valokuvaus ja mahtavat talvikuvat eivät jääneet päivästä päällimmäiseksi mieleen.

Mutta Rummukainen jäi.



Rummukainen on pienen pieni suloinen koiraherra, joka hylättynä juoksee pienen sipulikylän raitilla. Rummukainen on nokkela, Rummukainen on sitkeä, mutta Rummukainen on ennen kaikkea yksin ja hylätty.


Viime kesänä Rummukainen löysi Seijan ja Riston, ja näin alkoi uusi ystävyyssuhde.

Alkuvarovaisuuden jälkeen Rummukainen suostui tulemaan Seijan ja Riston kotiin sisälle, mitä se ei naapurien mukaan muuten koskaan tee, Rummukainen karttaa ja pelkää sisätiloja. Iltaisin se kävi kuitenkin aina levottomaksi ja halusi ulos kadoten pimenevään yöhön. Seuraavana aamuna ilmestyi taas pihalle häntäänsä heiluttamaan.

Rummukainen on vapaa sielu, katujen, tai tässä tapauksessa pienen kylänraitin kasvatti. Kukaan ei ihan tarkkaan tiedä vanhako Rummukainen on, vuotta epäilee joku, mutta pienessä sipulikylässä ei aina edes tiedetä lasten ikää, miten siis koirien. Mutta se tiedetään, että alunperin se kuului erään paikkakunnan juopon ja puliveivarin perhekuntaan, kunnes se potkaistiin sanalla sanoen pihalle.


Kylän puheiden mukaan tämä oli Rummukaisen ensimmäinen koti


Rummukaista on kohdeltu kaltoin, sitä on potkittu ja kylän suuremmat koirat ovat ainakin kerran raadelleet sen lähes henkihieveriin. Seija silloin paikkaili Rummukaisen haavoja, antoi lääkettä ja sai sen parempaan kuntoon.

Ja sitten tuli tämä talvi, joka vei Seijan ja Riston pois Peipsiltä. Rummukainen jäi raitille ravaamaan.

Naapurit lupasivat huolehtia Rummukaisesta, he saivat Seijalta ja Ristolta rahaa ja ruokaa koiralle. Jää arveluiden varaan, menivätkö rahat ja ruuat koiralle. Tämä pieni sipulikylä on köyhä, ja pienen hyljätyn koiran ohella siellä asustaa hyljättyjä vanhoja ihmisiä, jotka kitkuttelevat kuka mitenkin.

Ja nyt tulemme eiliseen. Lähdemme Seijan kanssa Peipsille tarkistamaan, että talo on kunnossa. Olin varautunut Rummukaiseen. Olin kovettanut sydämeni. Maailmassa on paljon pieniä hyljättyjä eläimiä. Maailmassa on paljon hyljättyjä ihmisiä, jotka elävät lähes mahdottomissa olosuhteissa. En voi kaikkia pelastaa, en kaikkia auttaa.

Saavumme talolle ja Rummukainen riehaantuneena rynnähtää meitä vastaan. Rakas rakas rakas Seija, se vispaa pienellä hännällään. Sinä tulit! Sinä et unohtanut! Ja niin pian kun saamme talon oven auki, se rynnistää sisälle – koira joka ei koskaan tule yhteenkään taloon sisälle. Se kieppuu jaloissamme, haluaa syliin, nuolee kasvomme, syö Seijan tuomat tuliaiset ja sitten täydellisesti uupuneena heittäytyy pieneen pahvilaatikkoon, joka on ollut kesällä sen petinä ja nukahtaa.

Katsomme pientä koiraa ja tajuamme, että se ei ole saanut pitkään aikaan nukkua kunnolla.

Sydämestä riipii.

Naapurin rouva saapuu paikalle ja kertoo ruokkineensa Rummukaista. Kutsuneensa sen sisälle omaan taloonsa – mutta eihän Rummukainen tule. Se on villikoira.

Olemme saaneet talolla asiamme suoritettua ja on aika lähteä. Rummukainen tietää sen. Se ei halua että se jätetään yksin. Se kieppuu jaloissamme ja hätistelemme sitä. Talon ulkoterassille sille on laitettu toinen peti, mutta villaiset huovat ovat pakkasessa jäätyneet.


Kulkukoira Rummukainen, me lähdemme nyt ja sinä jäät tänne omaan pieneen kylääsi.

Rummukainen on kuin liimattu jalkoihimme. Se kieppuu ja on huolissaan.

Hyppäämme autoon ja lähdemme ajamaan pois. Rummukainen juoksee auton perässä, kilometrejä. Katson taustapeilistä ja aina vaan näen tiellä pienen mustan täplän pinkomassa niin paljon kuin jaloistaan saa.

Sydämeni repeää. Ja niin taitaa tehdä Seijankin. Muutamaisen kilometrin jälkeen, kun pieni koira on lopulta kadonnut peräpeilistä alamme itkeä. Tämä on niin julmaa.

Yritämme saada itkuamme talttumaan, yritämme ääneen kerrata niitä seikkoja, miksi Rummukaisella ei ole sijaa meidän maailmoissamme. Minulla ja Kimmolla on jo kaksi koiraa, ja miten saisimme kolmannen tähän maailmaamme enää mahtumaan. Kahdenkin kanssa on jo ihan riittävästi hommaa. Hotelliakin pitäisi pyörittää. Seija ja Risto viettävät puolestaan työnsä puolesta matkustelevaista elämää, miten koira sopisi heille. Ja miten koira sopeutuisi Otepään kerrostaloasuntoon, kun se on koko ikänsä elänyt villikoirana pienessä sipulikylässä.

Vaikka emme kumpikaan sitä ääneen sano, on molempien sielun verkkokalvoille piirtynyt kuva pienestä töpöjalkaisesta hyljätystä koirasta, joka juoksee sielunsa vimmalla, epätoivoisena automme perässä, kilometritolkulla.

Minä tulen illalla kotiin ja nähdessäni kaksi hyvinvoipaa koiraani puhkean taas itkuun. Koirat eivät siitä mitään ymmärrä. Minä nikottelen: ”Te ette voi ymmärtää miten hyvin asiat teillä on.”

Illalla juttelen Kimmolle Rummukaisesta. En voi jättää sitä yksin ja hylättynä pieneen sipulikylään. En vaan voi. Ja Kimmo toteaa: ”Ei kai sitten auta kuin että käymme huomenna sen kotiin hakemassa.”

Koittaa tämä aamu.

Aamulla soitan Seijalle kertoakseni että olemme valmiit ottamaan Rummukaisen perheeseemme, ja Seija kertoo, että edellisiltana ovat he Riston kanssa tulleet samaan ajatukseen. Rummukaista ei voi jättää enää raitille ravaamaan. He ovat päättäneet ottaa Rummukaisen omakseen. Ja sitten vaan täytyy järjestellä elämä Rummukaisen mukaan.

Rummukaisesta riippumattomista syistä Riston on tänään välttämättä oltava muualla, joten me lähdemme matkaan Seijan kanssa. Ja miten hyvällä mielellä me olemmekaan: Rummukainen saa tänään kodin. Seija ja Risto saavat uuden perheenjäsenen.

Ajamme Otepäältä Peipsille, sipulikylään, parkkeeramme auton Seijan ja Riston talon eteen ja huhuilemme Rummukaista. Koiraa ei ole missään.

Aiemmin se on singahtanut paikalle kuin rasvattu salama. Nyt koiraa ei näy.

Mietimme Seijan kanssa kuinka kauas se automme perässä edellispäivänä juoksi. Jos se on sen jälkeen jäänyt auton alle? Sekään ei ole harvinaista näillä kulmilla. Koirat ovat täällä pitkälti vain tarvekaluja, vahteja, myyränmetsästäjiä. Ja yksi on aina toisella korvattavissa.

Missä siis on Rummukainen?



Ja juuri kun olemme vaipumassa epätoivoon tulee tietä pitkin loikkien pienen sipulikylän upein koira, pieni sydän läpättäen, jalat nopeasti liukasta jääpintaa tikaten. Rummukainen ryntää Seijan luo: ”Rakas rakas rakas. Et minua unohtanut!”

Kimmo tapaa Rummukaisen nyt ensimmäistä kertaa, ja harvoin olen nähnyt miehen niin pehmeänä. Rummuikanen kiipeää Kimmon syliin, kaivautuu Kimmon kainaloon, hakee suojaisan pesän kainalon alta, takin alla. Ja mies on myyty.





Niin me siis keräämme Rummukaiselle tutut tavarat, laatikkopedin, filtin ja maton ja pakkaamme ne autoon ja lähdemme liikkeelle.




Rummukainen on ihmekoira. Villikoira, joka istuu autossa täydellisen rauhallisesti, katsoa killittelee Seijaa silmiin, välillä torkahtelee, ja välillä katselee auton ikkunoista ohi viilettäviä maisemia.

Tartossa pysähdymme hakemassa kirppu- ja matolääkkeitä apteekista, Rummukainen katselee auton ikkunoista ulkopuolista maailmaa, jotain jota se ei ole koskaan sipulikylässä nähnyt. Eikä se pelkää, se on kiinnostunut, ja se lepää Seijaa vasten. Sillä on maailman paras turva kyljessään. Uusi oma mamma, uusi oma emäntä, oma ihminen.

Illan vietän Seijan ja Rummukaisen kanssa Rummun uudessa kodissa. Ja ihmettelen sen nopeaa sopeutumiskykyä. Uusiin tilanteisiin, pantaan ja remmiin. Teemme kaksi kävelyä ulkona, ja Rummukainen tepastelee remmin päässä kuin iankaiken sitä tehneenä.

Rummukainen on vienyt sydämeni täydellisesti, upea, urhea, uupumaton pieni koira, joka on vihdoin saanut oman kodin!

Ja miten nätisti tuo sipulikylien villikoira asettui uuteen asuntoon. Ensin hieman ihmeteltiin, sitten nukuttiin ja sitten aloitettiin tutustumisretket.

Eli tällainen tarina Rummukaisesta, joka oikeasti vielä hakee nimeään, Rummukainen voi olla koiralle aika pitkä nimi. Koiraa on kutsuttu venäjäksi jollain nimellä - kuka tietää millä - ja Rummukainen on kieltämättä pitkä koiran käsityskyvylle.

Minä olen ehdottanut Seijalle kunnon suomalaisia nimiä kuten Mikko, Reiska ja Iso-Arska, mutta jotenkin tuntuu että nämä nimet eivät ole ottaneet tuulta purjeisiin. Onko teillä ehdotuksia. Minun suosikkini on yhä Reiska Rummukainen.



Tänään oli totta tosiaan hyvä päivä!