Tästä tuli paljon pidempi kirjoitus kuin olin itse ajatellut.
Jos olet kiinnostunut pienistä hellyttävistä koirista, tai siitä, miten ihmiset tekevät oudoissa tilanteissa outoja valintoja, suosittelen että luet alla olevan tarinan.
Ja jos haluat tirauttaa pienen kyyneleen, tarjoaa tämä tarina siihenkin mahdollisuuden. Ehkä.
Ja näin se menee:
Tuttavapariskunnalla, Seijalla ja Ristolla, on ihana talo Peipsi-järven rannalla, pienessä köyhässä vanhauskovaisten kylässä. Idyllinen ihana paikka. Peipsi siinä edessä, uskomattoman upeat maisemat, alkuperäistä elämäntapaa ja tyyliä, eksotiikkaa. Kuin pieni palanen paratiisista – tai tarkemmin sanottuna, se olisi paratiisi, jos pystyisi elämään silmät ummessa, näkemättä naapurien ja läheisten kylän ihmisten hätää, yksinäisyyttä ja köyhyyttä.
Seija ja Risto eivät ole ihmisiä, jotka ummistavat silmänsä lähimmäisten hädältä. Siksi heidän paratiisilla on kääntöpuolensa.
Viime kesän ripeä pariskunta remontoi taloaan ja muutti sinne asumaan, kunnes nyt talvella työasiat toivat heidät takaisin Otepäälle. Välimatka Peipsiltä Tarttoon ja Otepäälle on liian pitkä päivittäin tehtäväksi. Talo jäi talviunille ja aika ajoin joko Seija tai Risto käy vain pikaisesti tarkistamassa, että kaikki on kunnossa.
Eilein oli tälläinen retki tiedossa ja minä lähdin Seijan matkaan Peipsille, minähän viihdyn Peipsin maisemissa erinomaisesti. Taka-ajatuksena oli valokuvata vanhoja kyliä ja talvisen järven jylhiä maisemia.
Toki valokuvasin paljon, tarkemmin sanottuna lähes 500 kuvaa. Niistä joskus myöhemmin. Sillä valokuvaus ja mahtavat talvikuvat eivät jääneet päivästä päällimmäiseksi mieleen.
Mutta Rummukainen jäi.
Rummukainen on pienen pieni suloinen koiraherra, joka hylättynä juoksee pienen sipulikylän raitilla. Rummukainen on nokkela, Rummukainen on sitkeä, mutta Rummukainen on ennen kaikkea yksin ja hylätty.
Viime kesänä Rummukainen löysi Seijan ja Riston, ja näin alkoi uusi ystävyyssuhde.
Alkuvarovaisuuden jälkeen Rummukainen suostui tulemaan Seijan ja Riston kotiin sisälle, mitä se ei naapurien mukaan muuten koskaan tee, Rummukainen karttaa ja pelkää sisätiloja. Iltaisin se kävi kuitenkin aina levottomaksi ja halusi ulos kadoten pimenevään yöhön. Seuraavana aamuna ilmestyi taas pihalle häntäänsä heiluttamaan.
Rummukainen on vapaa sielu, katujen, tai tässä tapauksessa pienen kylänraitin kasvatti. Kukaan ei ihan tarkkaan tiedä vanhako Rummukainen on, vuotta epäilee joku, mutta pienessä sipulikylässä ei aina edes tiedetä lasten ikää, miten siis koirien. Mutta se tiedetään, että alunperin se kuului erään paikkakunnan juopon ja puliveivarin perhekuntaan, kunnes se potkaistiin sanalla sanoen pihalle.
Kylän puheiden mukaan tämä oli Rummukaisen ensimmäinen koti
Rummukaista on kohdeltu kaltoin, sitä on potkittu ja kylän suuremmat koirat ovat ainakin kerran raadelleet sen lähes henkihieveriin. Seija silloin paikkaili Rummukaisen haavoja, antoi lääkettä ja sai sen parempaan kuntoon.
Ja sitten tuli tämä talvi, joka vei Seijan ja Riston pois Peipsiltä. Rummukainen jäi raitille ravaamaan.
Naapurit lupasivat huolehtia Rummukaisesta, he saivat Seijalta ja Ristolta rahaa ja ruokaa koiralle. Jää arveluiden varaan, menivätkö rahat ja ruuat koiralle. Tämä pieni sipulikylä on köyhä, ja pienen hyljätyn koiran ohella siellä asustaa hyljättyjä vanhoja ihmisiä, jotka kitkuttelevat kuka mitenkin.
Ja nyt tulemme eiliseen. Lähdemme Seijan kanssa Peipsille tarkistamaan, että talo on kunnossa. Olin varautunut Rummukaiseen. Olin kovettanut sydämeni. Maailmassa on paljon pieniä hyljättyjä eläimiä. Maailmassa on paljon hyljättyjä ihmisiä, jotka elävät lähes mahdottomissa olosuhteissa. En voi kaikkia pelastaa, en kaikkia auttaa.
Saavumme talolle ja Rummukainen riehaantuneena rynnähtää meitä vastaan. Rakas rakas rakas Seija, se vispaa pienellä hännällään. Sinä tulit! Sinä et unohtanut! Ja niin pian kun saamme talon oven auki, se rynnistää sisälle – koira joka ei koskaan tule yhteenkään taloon sisälle. Se kieppuu jaloissamme, haluaa syliin, nuolee kasvomme, syö Seijan tuomat tuliaiset ja sitten täydellisesti uupuneena heittäytyy pieneen pahvilaatikkoon, joka on ollut kesällä sen petinä ja nukahtaa.
Katsomme pientä koiraa ja tajuamme, että se ei ole saanut pitkään aikaan nukkua kunnolla.
Sydämestä riipii.
Naapurin rouva saapuu paikalle ja kertoo ruokkineensa Rummukaista. Kutsuneensa sen sisälle omaan taloonsa – mutta eihän Rummukainen tule. Se on villikoira.
Olemme saaneet talolla asiamme suoritettua ja on aika lähteä. Rummukainen tietää sen. Se ei halua että se jätetään yksin. Se kieppuu jaloissamme ja hätistelemme sitä. Talon ulkoterassille sille on laitettu toinen peti, mutta villaiset huovat ovat pakkasessa jäätyneet.
Kulkukoira Rummukainen, me lähdemme nyt ja sinä jäät tänne omaan pieneen kylääsi.
Rummukainen on kuin liimattu jalkoihimme. Se kieppuu ja on huolissaan.
Hyppäämme autoon ja lähdemme ajamaan pois. Rummukainen juoksee auton perässä, kilometrejä. Katson taustapeilistä ja aina vaan näen tiellä pienen mustan täplän pinkomassa niin paljon kuin jaloistaan saa.
Sydämeni repeää. Ja niin taitaa tehdä Seijankin. Muutamaisen kilometrin jälkeen, kun pieni koira on lopulta kadonnut peräpeilistä alamme itkeä. Tämä on niin julmaa.
Yritämme saada itkuamme talttumaan, yritämme ääneen kerrata niitä seikkoja, miksi Rummukaisella ei ole sijaa meidän maailmoissamme. Minulla ja Kimmolla on jo kaksi koiraa, ja miten saisimme kolmannen tähän maailmaamme enää mahtumaan. Kahdenkin kanssa on jo ihan riittävästi hommaa. Hotelliakin pitäisi pyörittää. Seija ja Risto viettävät puolestaan työnsä puolesta matkustelevaista elämää, miten koira sopisi heille. Ja miten koira sopeutuisi Otepään kerrostaloasuntoon, kun se on koko ikänsä elänyt villikoirana pienessä sipulikylässä.
Vaikka emme kumpikaan sitä ääneen sano, on molempien sielun verkkokalvoille piirtynyt kuva pienestä töpöjalkaisesta hyljätystä koirasta, joka juoksee sielunsa vimmalla, epätoivoisena automme perässä, kilometritolkulla.
Minä tulen illalla kotiin ja nähdessäni kaksi hyvinvoipaa koiraani puhkean taas itkuun. Koirat eivät siitä mitään ymmärrä. Minä nikottelen: ”Te ette voi ymmärtää miten hyvin asiat teillä on.”
Illalla juttelen Kimmolle Rummukaisesta. En voi jättää sitä yksin ja hylättynä pieneen sipulikylään. En vaan voi. Ja Kimmo toteaa: ”Ei kai sitten auta kuin että käymme huomenna sen kotiin hakemassa.”
Koittaa tämä aamu.
Aamulla soitan Seijalle kertoakseni että olemme valmiit ottamaan Rummukaisen perheeseemme, ja Seija kertoo, että edellisiltana ovat he Riston kanssa tulleet samaan ajatukseen. Rummukaista ei voi jättää enää raitille ravaamaan. He ovat päättäneet ottaa Rummukaisen omakseen. Ja sitten vaan täytyy järjestellä elämä Rummukaisen mukaan.
Rummukaisesta riippumattomista syistä Riston on tänään välttämättä oltava muualla, joten me lähdemme matkaan Seijan kanssa. Ja miten hyvällä mielellä me olemmekaan: Rummukainen saa tänään kodin. Seija ja Risto saavat uuden perheenjäsenen.
Ajamme Otepäältä Peipsille, sipulikylään, parkkeeramme auton Seijan ja Riston talon eteen ja huhuilemme Rummukaista. Koiraa ei ole missään.
Aiemmin se on singahtanut paikalle kuin rasvattu salama. Nyt koiraa ei näy.
Mietimme Seijan kanssa kuinka kauas se automme perässä edellispäivänä juoksi. Jos se on sen jälkeen jäänyt auton alle? Sekään ei ole harvinaista näillä kulmilla. Koirat ovat täällä pitkälti vain tarvekaluja, vahteja, myyränmetsästäjiä. Ja yksi on aina toisella korvattavissa.
Missä siis on Rummukainen?
Ja juuri kun olemme vaipumassa epätoivoon tulee tietä pitkin loikkien pienen sipulikylän upein koira, pieni sydän läpättäen, jalat nopeasti liukasta jääpintaa tikaten. Rummukainen ryntää Seijan luo: ”Rakas rakas rakas. Et minua unohtanut!”
Kimmo tapaa Rummukaisen nyt ensimmäistä kertaa, ja harvoin olen nähnyt miehen niin pehmeänä. Rummuikanen kiipeää Kimmon syliin, kaivautuu Kimmon kainaloon, hakee suojaisan pesän kainalon alta, takin alla. Ja mies on myyty.
Niin me siis keräämme Rummukaiselle tutut tavarat, laatikkopedin, filtin ja maton ja pakkaamme ne autoon ja lähdemme liikkeelle.
Rummukainen on ihmekoira. Villikoira, joka istuu autossa täydellisen rauhallisesti, katsoa killittelee Seijaa silmiin, välillä torkahtelee, ja välillä katselee auton ikkunoista ohi viilettäviä maisemia.
Tartossa pysähdymme hakemassa kirppu- ja matolääkkeitä apteekista, Rummukainen katselee auton ikkunoista ulkopuolista maailmaa, jotain jota se ei ole koskaan sipulikylässä nähnyt. Eikä se pelkää, se on kiinnostunut, ja se lepää Seijaa vasten. Sillä on maailman paras turva kyljessään. Uusi oma mamma, uusi oma emäntä, oma ihminen.
Illan vietän Seijan ja Rummukaisen kanssa Rummun uudessa kodissa. Ja ihmettelen sen nopeaa sopeutumiskykyä. Uusiin tilanteisiin, pantaan ja remmiin. Teemme kaksi kävelyä ulkona, ja Rummukainen tepastelee remmin päässä kuin iankaiken sitä tehneenä.
Rummukainen on vienyt sydämeni täydellisesti, upea, urhea, uupumaton pieni koira, joka on vihdoin saanut oman kodin!
Ja miten nätisti tuo sipulikylien villikoira asettui uuteen asuntoon. Ensin hieman ihmeteltiin, sitten nukuttiin ja sitten aloitettiin tutustumisretket.
Eli tällainen tarina Rummukaisesta, joka oikeasti vielä hakee nimeään, Rummukainen voi olla koiralle aika pitkä nimi. Koiraa on kutsuttu venäjäksi jollain nimellä - kuka tietää millä - ja Rummukainen on kieltämättä pitkä koiran käsityskyvylle.
Minä olen ehdottanut Seijalle kunnon suomalaisia nimiä kuten Mikko, Reiska ja Iso-Arska, mutta jotenkin tuntuu että nämä nimet eivät ole ottaneet tuulta purjeisiin. Onko teillä ehdotuksia. Minun suosikkini on yhä Reiska Rummukainen.
Tänään oli totta tosiaan hyvä päivä!
