Lauseen ei pitäisi merkitä mitään ihmeellistä, varsinkin jos muistaa miten me viime syksynä teimme pihatöitä ja rakentelimme uusia istusalueita kuukausitolkulla. Mutta tämä syksy oli erilainen.
Kaikki pysähtyi siihen kun Ronja kuoli. Aika pysähtyi, tuli tyhjyys ja välinpitämättömyys monien asioiden suhteen. Ronjan eläessä puissa oli vielä lehdet, Ronjan lähdettyä minua ei kiinnostanut oliko lehdet puussa vai maassa. Omenat putoilivat puusta maahan, jokaisen omenapuun ympärillä oli rinki keltaposkisia omenoita, jotka hiljalleen alkoivat vettyä ja mätääntyä. Minua ei kiinnostanut. Viimeiset krysanteemit ja piiskut päättivät kukintansa ja muuttuivat risuiksi tai märiksi rumiksi soiroiksi masentavassa maisemassa. Minua ei kiinnostanut. Pihan ruukkukukat muuttuivat limaisiksi ruukkujen pintaa valuviksi iljetyksiksi. Mitä se minua kiinnosti. Hyvä kun nousin sängystä ylös. Alussa oli suorastaan uroteko jos jaksoin peseytyä.
Hiljalleen olemme palanneet elämään kiinni. Minä siirsin kaiken ajattelun ja energian johonkin uuteen, valokuvauksessa uusien tekniikoiden opetteluun, uuden objektiivin hankintaan, Ottilia Visions -kuvagallerian luontiin. Se pitikin elämässä kiinni.
Mutta pihalle oli vaikea mennä. Sillä pihalla me aina puuhastelimme Ronjan kanssa kahden. Minä kaivoin tai kitkin tai korjailin paikkoja, ja aina oli lähellä tuttu hahmo, joka seurasi työskentelyäni, jonka kanssa oli mukava aina välillä vaihtaa pari sanaa. Nuorempana Ronja halusi auttaa ja työnsi suippoa nokkaansa jokaiseen istutuskuoppaan, tanssi haravoitavien lehtien keskellä ja muutenkin osallistui pihatöihin niin paljon, että sai meiltä rotumäärityksen: avustava koira. Vanhempana se otti rauhallisemmin, asettui jonnekin lähistölle mukavasti makaamaan ja seurasi sieltä hievahtamatta puuhiani.
Ilman Ronjaa oli jotenkin vaikeaa lähteä pihalle. Annoin kaiken olla kuten oli, myyrät kaivoivat kekojaan, lehdet alkoivat muuttua limaisiksi, perennanraadot sojottivat ruskeina ja rumina . Sateiden jälkeen alkoi sieniä ilmestyä viherpenkkeihin, kai haravoimattomat lehdet ja mätänevät omput tarjoavat niille hyvän kasvupinnan.
Mutta tänään todellakin olimme molemmat pihatöissä, ensimmäisen kerran Ronjan lähdön jälkeen. Kimmo kuskasi puutarhakalusteet ja grillit sisään, nosti pumpun kaivosta ja leikkasi omenapuita ja ruusuja. Ja minä keräsin omenoita, keräsin, keräsin, keräsin, kaikkiaan 14 kottikärryllistä.
Ja tiedättekö, se teki ihmeen hyvää! Onneksi talvi on tullut näin hitaasti. Huomenna lähden uudella innolla tyhjentämään vielä kaikki ruukut, leikkelen talventörröttäjät perennapenkistä, poljen loputkin myyränkeot tasaisiksi ja haravoin sorakatealueelta märät lehdet pois, niin paljon kuin se on mahdollista.
Poskissa kipristelee mukavasti monen tunnin ulkona olon jälkeen. Keuhkot ovat täynnä happea. Vaikka selkä on väsynyt kaikesta kumartelusta ja jalat ovat väsyneet mäessä juoksemisesta ja kummallisissa asennoissa kurottelusta, on pitkästä aikaa hyvä olo, sellainen joka tulee fyysisen ponnistelun jälkeen.
Elämä siis jatkuu, ja Ronjan lähdön suru alkaa hiljalleen haihtua. Näinhän se tietenkin meneekin.
1 kommentti:
Ihanaa että elämä palaantuu taas pihalle! Näinhän se on - suru haihtuu pikkuhiljaa, vain valoisat muistot ihanasta apukoirasta ovat jäljellä. Olisikohan sillä uudella avustajallakin osansa asiaan, kaipa koiruudet hyppelivät kanssanne pihalla ja "auttoivat" minkö kerkesivät? Ainakin hyppäämällä vasta haravoituihin lehtikasoihin niin että isäntä sai taas uutta haravoitavaa?
Lähetä kommentti