torstai 19. marraskuuta 2009

Kateudesta

Monenmoista pinta- ja syvävikaa minussa on, mutta yhdestä on uupunut: kateudesta. Siksi olenkin aina ollut hieman ihmeissään, kun olen kateutta nähnyt kohdistuvan itseeni, lähinnä ällistynyt: mitä kadehtittavaa minussa on?

Oikein mietin asiaa tänään, että mistä tämä johtuu. Ja tietenkin täytyy muistoissa palata lapsuuteen.

Asuin pihapiirissä, jossa oli lauma ikäisiäni kakaroita, joiden kanssa olimme kaikki samanarvoisia. Tulimme suunnilleen samanlaisista perhetaustoista, eikä kukaan kadehtinut ketään. Oltiin porukoissa, ajeltiin polkupyörän kumit rapaa sutien metsiköissä ja kiipeiltiin puissa. Ei siinä ehtinyt kahdehtia kukaan ketään.

Mutta olihan siinäkin lintukodossa yksi outo lintu. Tyttölapsi, josta en oikein pitänyt, mutta jonka kanssa minua ohjeistettiin leikkimään, kun vanhemmat olivat keskenään tuttuja. No, me sitten leikittiin. Illalla huomasin, että toinen barbeistani oli kadonnut. Se löytyi myöhemmin leikkikaverini hoteista. Barbi sitten palautettiin vanhempien käskystä, mutta likkalapsi oli ennen palautamista ehtinyt polttaa siltä kasvot muodottomiksi.

Muistan kuinka seisoin rujo Barbi käsissäni, ja kysyin itsekseni: miksi ihmeessä! Eihän minulla ollut kuin nämä kaksi Barbia. Ja tällä tytöllä oli niitä kokonainen legioona. Miksi piti minun Barbi varastaa ja sitten tuhota? Olin kohdannut kateuden ensimmäistä kertaa.

Mutta kuten sanottu, muuten koko pihan jengi oli reilua ja reimaa. Muutaman vuoden siinä kasvettiin ja sitten me oltiinkin jo koko porukka varhaisteinejä. Tuli styylailuja. Ja eroja. Ja taas uusia styylailuja. (Kelle sana on vieras, kerrottakoon että se oli 60-luvulle tyypillinen sana kuvaamaan seurustelua - joka saattoi olla ihan kahden päivän pituinen, ja koostua vain lupauksesta: ooksä mun kaa.) Eikä tullut pojistakaan riitoja.

Muistelen yhä Munkkivuoren Ulvilantie 19 jengiä rakkaudella ja lämmöllä. Mitäköhän kuuluu Pipalle ja Amulle ja Emulle ja Daddylle ja Piskille ja Pikkikselle? Hyviä tyyppejä olitte.

Niin, kateudesta piti puhumani.

Uskon että tuo varhaislapsuuden kateudesta vapaa ympäristö on tehnyt minusta perus-epä-kateellisen ihmisen. Jos luen julkkiksista ja heidän elämstään, en sitä glamuuria kadehdi, ihmettelen vain. Jos luen lottovoittajasta joka sai täyspotin, en häntäkään kadehdi, mietin että mitenköhän lottovoitto muuttaa hänen elämäänsä.

Entä ystävät, niitä joita onnistaa, jotka saavat joko ansaitusti tai ansaitsemattomasti jotain uutta ja ihanaa elämäänsä. En kadehdi. Olen iloinen heidän puolestaan. Saatan miettiä, että olisipa tuollainen kiva onnenpotku itsellenikin, mutta ei tällä kertaa. Ja jatkan elämääni.

Luulen, että tämä epäkateellinen elämänasenne on tehnyt elämästäni helpomman. Kerran kuuntelin erään ystävän tilitystä siitä, miten hän vertaa koko ajan, aina ja joka tilanteessa, itseään muihin, ja kadehtii. Ja miten kateus syö häntä.

Olin myötätuntoinen, mutta en osannut eläytyä ystävän ongelmaan. Mietin vain, mitä se sinulta on pois, jos toisia onnistaa. Sinä tavoittelet omaa onneasi, toiset omaansa. Siinä se on. Mutta ymmärsin myös, että kateus teki ystäväni elämästä helvetin. Mikään ei riittänyt.

Kuullostaa ylevältä ja hienolta, tuo minun asenteeni, eikö vain. Silti olen sitä mieltä että yllä oleva on ihan rehellisen itsetutkiskelun pohjalta kirjoitettu arvio minusta.

Kuten on alla olevakin.

Viime aikoina olen alkanut maistaa kateuden ilkeää makua suussani.

Kun Ronja kuoli, halusin pois kotiympyröistä. Halusin lämpöön. Halusin eksoottisiin maisemiin. Tai oikeasti, minulle olisi riittänyt Kanariansaaret, Rhodos tai mikä tahansa etelän turistihelvetti, jossa olisi ollut lämpöä, ja jossa emme ole Ronjan kanssa yhdessä olleet, joka ei muistuta minua Ronjasta. Mutta eihän minulla sellaiseen ollut varaa. Ei edes halvimpiin Egyptin turistipyydyksiin.

Minä olin pimeässä syksyssä, pimeiden ajatusten kanssa. Nyt ajatukset ovat jo hieman valoisampia, mutta maisema on yhä pimeä.

Ja samaan aikaan saan koko ajan viestejä kavereilta: "Moi, olen hetken pois kuvioista. Täytyy taittaa tämä kaamos piristysruiskeella. Ollaan Malediiveilla, Madeiralla, Vietnamissa, Thaimaassa, New Yorkissa.... viikko, kaksi, kuukausi, kaksi kuukautta..."

Ja äkkiä huomaan olevani kateellinen. Oikein kunnolla. Miksi aina muut? Miksi en minä? Miksi muilla on mahdollisuus paeta kaamosta ja kurjaa etelään, mutta minä joudun pimeässä tarpomaan? Kuolleen koiran muisto painavana peittona päälläni! Minä olen myös lomani ansainnut, perkele! Enkä halua kuulla yhtään miten hienoa ja kaunista ja uskomattoman upeaa ja vihreää ja lämmintä ja eksoottista ja kuvauksellista matkalla on ollut.

Sillä minä olen kateellinen. Ja se ei tunnu yhtään yhtään kivalta.

8 kommenttia:

johnu kirjoitti...

Ohessa lääkettä kateuteen: http://www.hintatakuu.net/kesaloma-vinkit.php.
Toivottavasti auttoi, minua ainakin!

Tiina Linkama kirjoitti...

Auttoi, nauratti, kiitos!!!

(Eikä tämä kauhea kaukokaipuu ole koko ajan päällä, iskee vain pari kertaa tunnissa... )

marja p kirjoitti...

Tunnustan lähettäneeni lomakortin! sen piti tuotta iloa, ei kateutta. Anteeksi!

Nimetön kirjoitti...

Terveisiä Tiinalle

Lähes samaan aikaan jouduin nukuttamaan oman koirani. Tiedän siis tuntemuksesi ja tunnen oman saamttomuuteni. Ja tunnen myös tilanteesi kateudesta. Siksi helpotti minua lukea sinun kommenttiasi, kiitos siitä. Kaipasin hetken jonnekin, luin Hesarin äkkilähtöilmoituksia. Rahattomuuteni ja lopulta ei-se-mitään-auta-pakeneminen-tunne sai minut tyytymämään tilanteeseeni sateisen synkeään kotiini Vihtiin.

Terveisiä Rummukaiselle ja syksyistä jaksamista teille kaikille.

vihtiläinen

aimarii kirjoitti...

ÄÄh, et sinä oikeesti taida haluta noihin turistipyydyksiin.
Tahdot surra Ronjaa juuri sen ajan, kun surettaa. Tunnet, että niin on kuitenkin parasta. Surra suru loppuun ja siirtää se sitten muistojen galleriaan.
Tuosta kateudesta ajattelen laillasi vähän samaan malliin. Minua ei kukaan katehdi, enkä minä osaa olla kateellinen.
Paistaa aurinko joskus risukasaankin! Sinä varsinkin saat sen papistamaan, kun napsit uudella putkella upeita kuvia.

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos kaikille. Oikeassahan te olette, ja luultavasti matka jonnekin ei olisi muuttanut mitään. Samat tyhjät huoneet täällä olisi olleet palattuakin.

Mutta... olisi se ihana päästä lämpöön.

Marja P:n kortti tuli ja tietenkin se ilahdutti. Kunhan nyt vaan itsesäälisenä täällä välillä murisen. Kai se on sallittua.

Vihtiläiselle, jos kirjoituksestani oli sinulle iloa tai lohtua, niin se ei sitten mennyt hukkaan. Voimia sinne mustiin sadepäiviin. Pakkohan auringon on vielä joskus paistettava!

Vallaton mummeli kirjoitti...

Tiina-kulta. Kauhea määrä ajatuksia risteili päässäni lukiessani tekstiäsi. Oli paljon sanottavaa. Olin samaa mieltä monessa asiassa. Ajattelepas mikä onnenpotku, kun tulee vanhaksi kuten minä, ei enää muista mitä pitikään sanoa. Pinnistän...

"Varhaislapsuuden kateudesta vapaa ympäristö on tehnyt minusta perus-epä-kateellisen ihmisen." kosketti oikein kovasti. Samaa mieltä. Sanotaan, että suomalainen on kateellinen, mutta ei se ole meidän yksinoikeus. Olen huomannut, että kyllä sitä on muuallakin ja ihmettelen.

Juuri tänään olen pohtinut sitä, miksi joillekin se kadehtiminen on niin kaiken kattava elämäntapa? Se syö ihmistä ja vie voimaa kaikesta, mikä toisella asenteella voisi tuoda valtavasti energiaa ehkä johonkin yhteiseen hyvään.

Sinulta kuoli Ronja, minulta kuoli äiti. Kuolema pysäyttää aina. Kuolema tekee maiseman pimeäksi ja mielen. Pienikin vastoinkäyminen tuntuu vaikeasti ylitettävältä.

Vereslihalla olevaa ihmistä on helppo haavoittaa lisää. Miksi sitä kukaan haluaisi? Miksi? Ja kuitenkin...

Sillä, joka kadehtii ja haavoittaa on... En todellakaan tiedä mitä hänellä on mielessä. Ehkä vain toisenlainen elämäntilanne.

Minä en haluaisi lämpimiin maihin. Olen aina inhonnut lähtemistä. Minulle riittää ihan tavallinen. Olen onnellinen, että minulla on läheiseni ja joukko hyviä ystäviä. He ovat kaikkein kalleimpia aarteita. He saavat elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Toivon, että pystyisin siristämään silmiäni niin, etten huomaisi pahuutta ja kadehtijoita. Se on vaikeaa, mutta kyllä tämä tästä.

Uskon, että et sinäkään oikeasti ole kateellinen, olet vain surullinen. Suru pitää surra. Sen jälkeen taas jaksat nauttia pienestäkin ei se onni ole lähtemisessä jonnekin.

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos Vallaton M viisaista ja ymmärtävistä sanoista.

Toivotan sinulle rauhallista suruaikaa. Älä anna pahojen sanojen loukata.

Suru väistyy hiljalleen, me kaikki tiedämme sen. Varsinkin kun tiedämme, että niin Ronjan kuin äitisi aika tuli täyteen. He elivät täyden elämän alusta loppuun.

Vaikeampaa on niillä, joilta tempaistaan rakas yllättäen viereltä pois, kun ei ole itse edes ajatellut että sellainen mahdollisuus olisi olemassa.