Kateudesta

Monenmoista pinta- ja syvävikaa minussa on, mutta yhdestä on uupunut: kateudesta. Siksi olenkin aina ollut hieman ihmeissään, kun olen kateutta nähnyt kohdistuvan itseeni, lähinnä ällistynyt: mitä kadehtittavaa minussa on?

Oikein mietin asiaa tänään, että mistä tämä johtuu. Ja tietenkin täytyy muistoissa palata lapsuuteen.

Asuin pihapiirissä, jossa oli lauma ikäisiäni kakaroita, joiden kanssa olimme kaikki samanarvoisia. Tulimme suunnilleen samanlaisista perhetaustoista, eikä kukaan kadehtinut ketään. Oltiin porukoissa, ajeltiin polkupyörän kumit rapaa sutien metsiköissä ja kiipeiltiin puissa. Ei siinä ehtinyt kahdehtia kukaan ketään.

Mutta olihan siinäkin lintukodossa yksi outo lintu. Tyttölapsi, josta en oikein pitänyt, mutta jonka kanssa minua ohjeistettiin leikkimään, kun vanhemmat olivat keskenään tuttuja. No, me sitten leikittiin. Illalla huomasin, että toinen barbeistani oli kadonnut. Se löytyi myöhemmin leikkikaverini hoteista. Barbi sitten palautettiin vanhempien käskystä, mutta likkalapsi oli ennen palautamista ehtinyt polttaa siltä kasvot muodottomiksi.

Muistan kuinka seisoin rujo Barbi käsissäni, ja kysyin itsekseni: miksi ihmeessä! Eihän minulla ollut kuin nämä kaksi Barbia. Ja tällä tytöllä oli niitä kokonainen legioona. Miksi piti minun Barbi varastaa ja sitten tuhota? Olin kohdannut kateuden ensimmäistä kertaa.

Mutta kuten sanottu, muuten koko pihan jengi oli reilua ja reimaa. Muutaman vuoden siinä kasvettiin ja sitten me oltiinkin jo koko porukka varhaisteinejä. Tuli styylailuja. Ja eroja. Ja taas uusia styylailuja. (Kelle sana on vieras, kerrottakoon että se oli 60-luvulle tyypillinen sana kuvaamaan seurustelua - joka saattoi olla ihan kahden päivän pituinen, ja koostua vain lupauksesta: ooksä mun kaa.) Eikä tullut pojistakaan riitoja.

Muistelen yhä Munkkivuoren Ulvilantie 19 jengiä rakkaudella ja lämmöllä. Mitäköhän kuuluu Pipalle ja Amulle ja Emulle ja Daddylle ja Piskille ja Pikkikselle? Hyviä tyyppejä olitte.

Niin, kateudesta piti puhumani.

Uskon että tuo varhaislapsuuden kateudesta vapaa ympäristö on tehnyt minusta perus-epä-kateellisen ihmisen. Jos luen julkkiksista ja heidän elämstään, en sitä glamuuria kadehdi, ihmettelen vain. Jos luen lottovoittajasta joka sai täyspotin, en häntäkään kadehdi, mietin että mitenköhän lottovoitto muuttaa hänen elämäänsä.

Entä ystävät, niitä joita onnistaa, jotka saavat joko ansaitusti tai ansaitsemattomasti jotain uutta ja ihanaa elämäänsä. En kadehdi. Olen iloinen heidän puolestaan. Saatan miettiä, että olisipa tuollainen kiva onnenpotku itsellenikin, mutta ei tällä kertaa. Ja jatkan elämääni.

Luulen, että tämä epäkateellinen elämänasenne on tehnyt elämästäni helpomman. Kerran kuuntelin erään ystävän tilitystä siitä, miten hän vertaa koko ajan, aina ja joka tilanteessa, itseään muihin, ja kadehtii. Ja miten kateus syö häntä.

Olin myötätuntoinen, mutta en osannut eläytyä ystävän ongelmaan. Mietin vain, mitä se sinulta on pois, jos toisia onnistaa. Sinä tavoittelet omaa onneasi, toiset omaansa. Siinä se on. Mutta ymmärsin myös, että kateus teki ystäväni elämästä helvetin. Mikään ei riittänyt.

Kuullostaa ylevältä ja hienolta, tuo minun asenteeni, eikö vain. Silti olen sitä mieltä että yllä oleva on ihan rehellisen itsetutkiskelun pohjalta kirjoitettu arvio minusta.

Kuten on alla olevakin.

Viime aikoina olen alkanut maistaa kateuden ilkeää makua suussani.

Kun Ronja kuoli, halusin pois kotiympyröistä. Halusin lämpöön. Halusin eksoottisiin maisemiin. Tai oikeasti, minulle olisi riittänyt Kanariansaaret, Rhodos tai mikä tahansa etelän turistihelvetti, jossa olisi ollut lämpöä, ja jossa emme ole Ronjan kanssa yhdessä olleet, joka ei muistuta minua Ronjasta. Mutta eihän minulla sellaiseen ollut varaa. Ei edes halvimpiin Egyptin turistipyydyksiin.

Minä olin pimeässä syksyssä, pimeiden ajatusten kanssa. Nyt ajatukset ovat jo hieman valoisampia, mutta maisema on yhä pimeä.

Ja samaan aikaan saan koko ajan viestejä kavereilta: "Moi, olen hetken pois kuvioista. Täytyy taittaa tämä kaamos piristysruiskeella. Ollaan Malediiveilla, Madeiralla, Vietnamissa, Thaimaassa, New Yorkissa.... viikko, kaksi, kuukausi, kaksi kuukautta..."

Ja äkkiä huomaan olevani kateellinen. Oikein kunnolla. Miksi aina muut? Miksi en minä? Miksi muilla on mahdollisuus paeta kaamosta ja kurjaa etelään, mutta minä joudun pimeässä tarpomaan? Kuolleen koiran muisto painavana peittona päälläni! Minä olen myös lomani ansainnut, perkele! Enkä halua kuulla yhtään miten hienoa ja kaunista ja uskomattoman upeaa ja vihreää ja lämmintä ja eksoottista ja kuvauksellista matkalla on ollut.

Sillä minä olen kateellinen. Ja se ei tunnu yhtään yhtään kivalta.