Happiness is...

Kuka muistaa vielä 70-luvulla ollutta villitystä, jolloin lehdissä oli piirroksia aiheesta: Happiness is... Jos oikein muistan, kuvassa oli aina pullea tyttö ja poika pitämässä toisiaan käsistä (muistaakseni jopa alasti, ehkä muistan väärin) ja tekstissä kerrottiin erilaisia muotoja onnesta. Yksi oli: Happiness is a Warm Puppy.

 Happiness is a Warm Puppy

Hmmm, nyt taidan sekoittaa asioita - ehkä se olikin Love is... johon liittyivät nuo naiivit hahmot. Siinä tapauksessa Happiness is a Warm Puppy on ikimuistoinen viisaus Tenavat-sarjakuvista. Jos joku osaa hataramuistista auttaa, hataramuistinen kiittää.

Minä olen viime aikoina joka tapauksessa paremman puutteessa miettinyt tuota onnen aksioomaa. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että onni koostuu hetkistä, jotka puolestaan koostuvat pienistä asioista

Onneen tarvitaan hieman materiaakin; on vaikea olla onnellinen jos vatsaa kurnii tai ei ole kattoa pään päällä. Kun ei ole tietoa, miten pärjätä seuraavaan viikkoon, seuraavasta kuusta puhumattakaan.

Pääsääntöisesti onni kuitenkin koostuu pienistä asioista. Onnen tavoittelu on yhtä vaikeaa kuin rakkauden tavoittelu. Kun kurotat sitä kohti, se kaikkoaa aina hieman kauemmaksi. Se tulee luoksesi, kuin eläin tai pieni lapsi, silloin kun et enää ponnistele sitä kohti, vaan olet vain rauhassa. Ja silloin voit äkkiä havahtua siihen, että taivasta halkova kurkiaura tai lämmin torppa kotiin tullessa tuottavat syvän ja täydellisen onnen tunteen.

 Onni on lämmin torppa kun tulet kylmästä sisään.

Monet sekoittavat rakkauden onneen. Rakkaus, ja eritoten rakastuminen on hormonaalinen myrsky, joka aiheuttaa huimausta, haltioitumista ja kipua. Ja saa ihmisen käyttäytymään oudosti. Rakastuessaan ihminen harvoin on onnellinen, hän on ekstaattinen, riemukas, haavoittuva ja epävarma. Eri asia on rakkaus, joka hiljaa kehkeytyy varmuudeksi vuosien, vuosikymmenten aikana. Silloin tuo varmuuden tunne tuottaa myös onnen tunteen. Onni on kun ei tarvitse yksin kulkea elämän läpi.

Äitini on jaksanut koko ikänsä muistuttaa minua että terveys on maailman tärkein asia. Valitettavasti terveys on kuin nuoruus, et osaa sitä arvostaa ennenkuin se on mennyttä. Nyt päivät jolloin ei satu erityisesti mihinkään ovat hyviä päiviä. Onni on kun ei tunne kipua. Kun äkkiä huomaa voivansa tehdä töitä pihalla koko päivän ilman kovaa särkyä. Tai kun nukkuu yhden yön ilman heräilyjä. Onni on hyvin nukuttu yö

Ystävät, hyvät perhe- ja sukulaisuussuhteet eivät tee ihmistä sinällään onnelliseksi. Ne kuuluvat samaan kategoriaan kuin nuoruus ja terveys tai ilmaisunvapaus tai mahdollisuus elää (edes jotakuinkin) demokraattisessa yhteiskunnassa. Vasta niiden menettäminen tuottaa onnettomuutta. Työkään ei tee ihmistä onnelliseksi, mutta sen menettäminen tekee onnettomaksi.

Sen sijaan soitto tai kirje ystävältä tuottaa onnellisuuden tunteen. Peukuttaminen facebookissakin saattaa sen tehdä. Pieni muistutus siitä miten hyvin minulla asiat onkaan. On ihmisiä, jotka välittävät minusta! Onni on kun tiedät, että sinusta välitetään.

Tänä iltana minulla on, jos ei lämmin koiranpentu, niin ainakin lämmin koira luonani. Minulla on lämmin torppa. Minuun ei satu yhtään. Sain kirjeen ystävältä. Ja viime yön nukuin hyvin.

Aloitin tämän hieman polveilevan kirjoituksen todeten: Kun onnellisuuden hetkiä on riittävästi ja riittävän usein, ihminen kokee olevansa onnellinen.

Voin siis sanoa, että tänä iltana, yllättäen, olen onnellinen. Ja nyt menen nauttimaan siitä lämpimästä koirasta!

Jälkikirjoitus: Olisi todella mielenkiintoista kuulla mikä on sinun: Happiness is...

Jälkikirjoitus 2 (muutaman tunnin kuluttua): Sain juuri viestin Suomesta, että äitini sairastaa Alzheimerin sekamuotoista dementiaa. Ja sinne katosivat minun pienet onnen hetket. Nehän ovatkin vain sellaisia pieniä naurettavia pumpulipalloja elämän suuria suruja vastaan.-- Ketä minä yritän huijata? Life sucks and then you die.

Illalla Võsu Beachilla

Võsu-raporttini jatkuu.

Eilen illalla en saanut sanottavammin aikaa talolla, tänään sitä enemmän. Tämän päivän hommista toisessa postauksessa enemmän. Nyt palaan eilisiltaan, jolloin tein lyhykäisen kävelyretken rannalle, tuohon viereen.

Võsussa on niin paljon, talo itse, ihana Huvikumpu, joka kaipaa toki vielä parannuksia, mutta on silti äärimmäisen kiehtova ja kaunis.

Myös itse kylä, vai kauppalako Võsu on, henkii huvilakaupungin henkeä, mennyttä idylliä ja hieman tulevaa loistoaankin. Kesällä se täyttyy kesävieraista, jotka kaikki näyttävät siltä, ettei kenelläkään ole huolen häivää. Lapset ovat ruskeita, tytöt kesämekoissaan, pojat shorteissaan, skeittilaudat kainalossaan. Aikuiset vaeltelevat hitaasti Võsun pääkatua pitkin käsi kädessä ja kuvailevat toisiaan mitä idyllisimpiä taustoja vasten. "Naera, smile, hymyile Jaak, Sven, Dietrich, Jukka, Igor!"

Ravintolat, joista useimmat avaavat ovensa vain kesäksi, ovat levittäneet päivänvarjonsa auki ja terasseilla istuu ihmisiä, jotka selvästi nauttivat elämästään ja hyvästä ruuasta ja ilta-auringosta kuuman ja leppoisan rantapäivän jälkeen.

Kaikki nämä muodostavat Võsusta ihastuttavan kesälomakohteen. Mutta parasta Vösulla on kuitenkin uimaranta. Joka on idyllinen, herttainen ja suojaisa. Päivällä rannalle saapuvat auringonottajat, lapset rakentelevat hiekkalinnoja ja juokevat rantaa reunustaville jäätelökioskeille mielessään herkullinen jäätelötötterö.

Mutta Võsun ranta on kaikkina vuorokaudenaikoina ja jopa vuodenaikoina aivan omanlaisensa, ihastuttavan rauhaisa, ihmeellisen luomoava.

Minä lähdin rannalle lähemmäksi ilta yhdeksää, ja ranta oli tietenkin tyhjentynyt päivän kuhinasta. Mutta elämää löytyi rannalta illallakin, pariskuntia, perheitä, seurueita, jotka olivat tulleet nauttimaan suojaisan rannan iltahetkistä.

Tässä pientä kuvasatoa eilisillan kävelyltä:

Ranta on hiljennyt ja auringonottajat siirtyneet kaupungin kahviloiden ja ravintoloiden terasseille tai omille huviloilleen.

Taivaalla vaeltavat sateisen päivän lopuksi jo poutapilvet.

Perhe nauttii penkillä ilta-auringossa, sylikkäin. Lapset jaksavat vielä kirmailla hiekalla.

Kolmen hengen seurue lähtee iltauinnille.

Lapset viilettävät lautatiellä.

Neljän nuoren miehen iltapiknik.

Koko perhe on ottanut kengät jalasta.

Polkupyöräilevä perhekunta on pysähtynyt penkille syömään jäätelöä.

Minä kuljin näissä idyllisissä maisemissa hienoinen suru sydämessäni - en tiedä vieläkään Huvikummun tulevaisuutta. Tai taidan minä tietää, mutten pysty sitä ajattelemaan. On opittava luopumaan, on opittava olemaan liikaa kiintymättä. On opittava, että aina ei onnistu, vaikka kuinka yrittäisi. On opittava pettymään.

Luulin jo että olen elämässäni kokenut riittävästi pettymyksiä. Mutta mitään ei saa jos ei yritä. Ja joskus ei yritys riitä. Helpompaa olisi kun ei olisi haaveita, ei olisi myöskään pettymyksiä.

187.valokuvatorstain haaste: Täällä Pohjantähden alla

Ronja 6.10.1995 - 12.10.2009

Joulukuun ensimmäisen viikon valokuvatorstain haaste pohjaa lauluun: Täällä Pohjantähden alla, jonka on säveltänyt Petri Laaksonen ja sanoittanut Turkka Mali. Alla myös linkki musiikkiin, joka lienee ainakin useimmille suomalaisille tuttu:


"Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla
Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan.
Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla
siitä suojakseni peiton minä itselleni saan.

Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen.

Täällä Pohjantähden alla, murheita on laulajalla,
täällä kuu kumoittava on myös alakuloinen.
Täällä Pohjantähden alla,hiipii sieluun asti halla,
ja tunteet tappamalla, rikki repii sydämen.

Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen.

Täällä Pohjantähden alla,korkeimmalla kukkulalla
Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan.
Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla
siitä suojakseni peiton minä itselleni saan.

Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen.

Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen."

Säv: Petri Laaksonen

San: Turkka Mali

Musiikki: http://www.youtube.com/watch?v=ORdVF8Vnc4Q&feature=related


Muita valokuvallisia tulkintoja haasteeseen voit käydä katsomassa täältä: valokuvatorstai

Omenankorjuussa

Teimme tänään pihatöitä!

Lauseen ei pitäisi merkitä mitään ihmeellistä, varsinkin jos muistaa miten me viime syksynä teimme pihatöitä ja rakentelimme uusia istusalueita kuukausitolkulla.  Mutta tämä syksy oli erilainen.

Kaikki pysähtyi siihen kun Ronja kuoli. Aika pysähtyi, tuli tyhjyys ja välinpitämättömyys monien asioiden suhteen. Ronjan eläessä puissa oli vielä lehdet, Ronjan lähdettyä minua ei kiinnostanut oliko lehdet puussa vai maassa. Omenat putoilivat puusta maahan, jokaisen omenapuun ympärillä oli rinki keltaposkisia omenoita, jotka hiljalleen alkoivat vettyä ja mätääntyä. Minua ei kiinnostanut. Viimeiset krysanteemit ja piiskut päättivät kukintansa ja muuttuivat risuiksi tai märiksi rumiksi soiroiksi masentavassa maisemassa. Minua ei kiinnostanut. Pihan ruukkukukat muuttuivat limaisiksi ruukkujen pintaa valuviksi iljetyksiksi. Mitä se minua kiinnosti. Hyvä kun nousin sängystä ylös. Alussa oli suorastaan uroteko jos jaksoin peseytyä.

Hiljalleen olemme palanneet elämään kiinni. Minä siirsin kaiken ajattelun ja energian johonkin uuteen, valokuvauksessa uusien tekniikoiden opetteluun, uuden objektiivin hankintaan, Ottilia Visions -kuvagallerian luontiin. Se pitikin elämässä kiinni.

Mutta pihalle oli vaikea mennä. Sillä pihalla me aina puuhastelimme Ronjan kanssa kahden. Minä kaivoin tai kitkin tai korjailin paikkoja, ja aina oli lähellä tuttu hahmo, joka seurasi työskentelyäni, jonka kanssa oli mukava aina välillä vaihtaa pari sanaa. Nuorempana Ronja halusi auttaa ja työnsi suippoa nokkaansa jokaiseen istutuskuoppaan, tanssi haravoitavien lehtien keskellä ja muutenkin osallistui pihatöihin niin paljon, että sai meiltä rotumäärityksen: avustava koira. Vanhempana se otti rauhallisemmin, asettui jonnekin lähistölle mukavasti makaamaan ja seurasi sieltä hievahtamatta puuhiani.

Ilman Ronjaa oli jotenkin vaikeaa lähteä pihalle. Annoin kaiken olla kuten oli, myyrät kaivoivat kekojaan, lehdet alkoivat muuttua limaisiksi, perennanraadot sojottivat ruskeina ja rumina . Sateiden jälkeen alkoi sieniä ilmestyä viherpenkkeihin, kai haravoimattomat lehdet ja mätänevät omput tarjoavat niille hyvän kasvupinnan.

Mutta tänään todellakin olimme molemmat pihatöissä, ensimmäisen kerran Ronjan lähdön jälkeen. Kimmo kuskasi puutarhakalusteet ja grillit sisään, nosti pumpun kaivosta ja leikkasi omenapuita ja ruusuja. Ja minä keräsin omenoita, keräsin, keräsin, keräsin, kaikkiaan 14 kottikärryllistä.

Ja tiedättekö, se teki ihmeen hyvää! Onneksi talvi on tullut näin hitaasti. Huomenna lähden uudella innolla tyhjentämään vielä kaikki ruukut, leikkelen talventörröttäjät perennapenkistä, poljen loputkin myyränkeot tasaisiksi ja haravoin sorakatealueelta märät lehdet pois, niin paljon kuin se on mahdollista.

Poskissa kipristelee mukavasti monen tunnin ulkona olon jälkeen. Keuhkot ovat täynnä happea. Vaikka selkä on väsynyt kaikesta kumartelusta ja jalat ovat väsyneet mäessä juoksemisesta ja kummallisissa asennoissa kurottelusta, on pitkästä aikaa hyvä olo, sellainen joka tulee fyysisen ponnistelun jälkeen.

Elämä siis jatkuu, ja Ronjan lähdön suru alkaa hiljalleen haihtua. Näinhän se tietenkin meneekin.