Sienessä Taevaskodalla kera TurvaToverin

Noin vuosi sitten innostuin sienestyksestä. Se tapahtui Taevaskodalla, minun rakkaassa taivasparatiisissa, joka ei koskaan petä. Se tarjoaa näkymiä, elämyksiä, kameralle katsottavaa -- ja syksyllä se tarjoaa sieniä!

Sienestäminen Virossa ei itse asiassa ole mikään helppo nakki. Tahtoo sanoa, sienet ovat haluttua herkkua, ja paikalliset tietävät parhaat paikat ja tyhjentävät ne ennenkuin meikä ehtii aivastaa.

Vaan - minulla on teoria - koska Taevaskoda ja sen upeat jylhät maisemat ovat turistien suosimia, eivät sinne välttämättä ehkä eksy aktiivisienestäjät. Teoriaani tukee se, että parina vuonna olemme löytäneet sieltä niin tatteja, mustia korvasieniä kuin kanttarellejä, ikään kuin yllättäen, Taevaskodan upeissa maastoissa muuten vain turisteina talsien.

Yksi tarina viime syksyn Taevaskodan sienistä löytyy täältä: Kuin sieniä sateella.

Ja tässä vielä toinen - kun lähdin viime syksynä uudelleen metsästämään herkullisia mustia torvisieniä: Torvi sienessä. Ja sain kelpo saaliin.

Nyt palaamme sitten tähän päivään, jolloin sain houkuteltua ystävättäreni Seijan, alias Rummukaisen Mamman ja itse Herra Rummukaisen torvisienimetsään.

Sinne tänään lähdettiin, luottavaisin mielin. Olihan aika sopiva, ja vettäkin oli taivaalta pudonnut riittävä määrä sienien nousta mättähiltä esille.

Tästä se lähtee; niin Rummu kuin Rummun Äiskä ovat valmiita keräämään vuoden sienisaaliin!

Taevaskodan metsät ovat suuret ja komeat. Seija ja Rummu etsivät torvisieniä.

Rummu kertoo allekirjoittaneelle, ettei metsässä tarvitse pelätä mitään - hän suojelee!

Rummu vahtii että homma hoituu - ei tarvitse pelätä villisikoja tai muita gorilloja. Rummu pitää hommasta huolen.

Niin me sitten metsässä vaelsimme, pitkään ja hartaasti. Minulla oli tiedossa salaiset, viime vuonna löytämäni torvisienipaikat, vaan eipä löytynyt sieltä torvisienen sientä. Kurjaa!

Kanttarellejä oli metsässä toki, siellä täällä, ja jotenkin alkoivat silmäni harottaa - etsiäkö mustia torvisieniä vai keltaisia kanttarelleja? Koska torvisieniä ei löytynyt, päätin minäkin etsiä keltaisia tähtiä mättäistä.

Niin me sitten kuljimme, tuntikausia, ja hiljalleen alkoivat kassit täyttyä kanttarelleistä. Vaan, harvoin, hyvin harvoin löytyi kunnollisia kanttarellimättäitä, enemmän meni saalistus yhden yksittäisen kultaisen sienen löytämiseen.

Mutta kun ihminen on sinnikäs ja jatkaa matkaansa, saa sitä sienipussukkaansa (koria ei minulla ollut) lopulta sienen poikineen.

Parasta ehkä päivässä kuitenkin oli se, että kuljimme aivan uskomattoman kauniissa ja vehreissä maisemissa. Ahja-joki hitaasti virtaili ohitsemme. Ilma oli kostea ja täynnä happea. Vettä emme saaneet niskaamme kuin minimaalisen määrän. Ja sienien ohella saimme ihmetellä monenmoista luonnonihmettä, kuten valtavia muurahaispesiä.

Seija ihmettelee suurta muurahaispesää

Rummu seuraa Ahja-joen kulkua.

En katsonut kelloa, mutta epäilen, että vietimme Ahja-joen rantamilla ja Taevaskodan metsissä nelisen tuntia, ehkä hieman enemmänkin. Torvisienet jäivät tällä erää löytämättä, mutta kanttarelleja löytyi ainakin parin aterian verran.

Tässä Seijan sienisaalis

Tässä meitsin sienet, nyt jo putsattuina.

Päivä kääntyy iltaan. Sienet porisevat voi-sipuli-kerma-liemessään ja mies liikehtii hermostuneena, taitaa nälkä jo hieman massussa vääntää.

Siis lopetan sienitarinani tähän ja toivotan kaikille muillekin mahtavia sienisatoja - on sienestys hienoa puuhaa, vaikkei aina löydäkään sitä mitä etsii!

Erikoiskiitokset Herra Rummukaiselle, joka piti huolen siitä, että metsässä villieläimet eivät kimppuumme käyneet!

Tunnetko tämän sienen?

Tarvitaan tunnistusapua!

Niin vaan tänäänkin teki mieli metsään ja vein sinne koko perheen. Kimmo katosi heti ensimmäisen kuusen jälkeen ja Latte ravasi kieli pitkänä pitkin Koorasten metsiä - olimme Kõverjärven tuntumassa sienessä - yrittäen pitää laumaa koossa. Välillä aina laumanpaimennuksen ohella autuaallisesti kuitenkin järveen hypäten.

Sieniä oli siellä yllättävän vähän, varsinkin jos vertaa eiliseen saaliseen. Kimmo löysi parin kämmenen verran kanttarelleja ja minä löysin hieman kanttarellin näköisiä ruskeita sieniä, joita ajattelin vahveroksi, jonkinmoiseksi. Soitinkin metsästä OnuKoolle, joka tunnetusti on sieniasiantuntija ja sain ensialkuun kuvailun pohjalta määrityksen 'suppilovahvero'. (Olen saanut pariltakin kaverilta, OnuKoolta ja Tomskulta, kuivattuja suppiksia, jotka ovat NÄM, mutta ehtaa tuoretta suppista en ole koskaan tavannut.)

Mutta sitten heräsi epäilys kun huomasin että poimituista sienistä tihkui valkeaa nestettä. Uusi soitto OnuKoolle ja tekstari Tomskulle ja MarjaP:lle - minun reaaliaikaiset sienioppaani - vahvisti, etteivät vahverot tihku mitään nestettä.

Siis, nyt jäi arvailujen varaan mistä sienestä on kyse. Kasvaa ryppäässä eli lämpäreissä, koko saalis kerätty kahdesta eri kohdasta, joissa sieniä oli tiheästi. Kasvoivat kosteassa mäntymetsässä, useimmiten sammaleen keskellä.

Mikä sieni kyseessä? Tietääkö joku? Onko edes syötävä? Onko vahvero? Heitänkö roskiin vai mitä teen?

Ja alla kuvia:

Tässä näitä olisi, tunnistettavia, kaikki mielestäni samaa lajia, kaikki kasvoivat lähellä toisiaan, ryppäinä

Muoto on hieman kanttarellin, muta silti hatun ja jalan ero on selvempi näissä kuin kanttarelleissa

Väri on kuvissa suht oikea - otettu sähkölampun valossa ilman salamaa. Ehkä väri kuvassa hieman liian keltapunainen, todellisuudessa ehkä aavistuksen ruskeampia.

Tässä eri-ikäisiä sieniä

Olenko siis tehnyt löydön vai kantanut kotiin kassillisen roskasientä? Pitääkö ryöpätä ja jos pitää, miten se tehdään?

Kysyy uus-sieniherännäinen eli Luonto-Uuno

Torvi sienessä

Oi aikoja, oi tapoja! Oi minun aikoja ja uusia tapojani!

Minähän olen lähtökohdiltani pesunkestävä kaupunkilaistyttö, joka on asettunut maaseudun tai ainakin Otepään pseudo-maaseudun rauhaan vasta muutama vuosi sitten. Kaupunkilaistyttö, joka on ensimmäisenä valmis myöntämään oman Luonto-Uunoutensa. Mikä terminä tarkoittaa noloa ja ylenpalttista luontotietämättämyyttä, jota yritämme Kimmon kanssa nyt vanhoilla päivillämme jotenkin korjata. --- Kun kummasti oudot asiat alkavat kiinnostaa. Kuten linnut, kasvit, metsät, suot, kuoriaiset, hippiäiset, öttiäiset ja taivaan pilvien liikkeet. Maailma on Luonto-Uunoille jatkuva ihmetyksen ja ihailun aihe: niin paljon uutta ja outoa. Ja kiinnostavaa.

Kerroin aiemmin, että kävin tässä muutama päivä sitten ihanalla Taevaskodalla kavereiden/asiakkaiden kanssa ja löysimme sattumoisin monenmoista sientä, joita sitten kotiin kannoimme käsipelillä, t-paitapelillä, hattupelillä ja hyvä ettei myös housupelillä. Se juttu löytyy klikkaamalla: Kuin sieniä sateella.

Niistä sienistä tehtiin useampikin upea ateria. Jotka jäivät kutkuttamaan kitalakea tai ainakin jättivät takaraivoon vahvan muisti- ja hajujäljen.

 "Lisää!!!" jäi ajatus ilmaan ja vatsaan leijumaan ja väijymään.

Etelä-Virossa on satanut vettä pari päivää aivan putkena. Tänä aamuna vettä vain tihuutti, kaatosateen sijasta. Ja minä heti silmät avattuani keksin lähteä: SIENIMETSÄÄN!!! Jätin miehelle lapun tietokoneen näppikselle: "Vaimo on lähtenyt metsälle!"

Ajoin uudelleen Taevaskodalle ja painuin metikköön repun ja kolmen muovikassin kera. Vettä ripsui. Välillä hetkittäin, välillä enemmän ja välillä ei yhtään.

Sinne minä siis painuin, Taevaskodan luonnonsuojelualueen metsiin - ensimmäistä kertaa elämässäni yksin sienimetsään - ja silmät kiiluen aloin etsimään metsän herkkuja. Kuten kerroin, kolme muovikassia oli mukanani: yksi lampaankääville (Kimmon herkku), yksi tateille ja yksi mustille torvisienille.

Tatteja oli vähän, tai sitten en osaa niitä vain löytää. Varmasti kolmekymmentä "varmaa tattia" käänsin huomatakseni, että niillä oli heltat (vai hetulat - siis ne läpsäkkeet hatun alla, pillien sijasta). Muutaman tatin löysinkin, mutta tattisaalis oli kaiken kaikkiaan heikko. En ollut murheissani, sillä tulin etsimään jotain ihan muuta. Mielestäni tatit ovat yliarvostettuja.

Mustat torvisienet olivat ne, mitä lähdin jahtaamaan, lampaankääpien ohella. Lampaankäävät ovat helppo nakki, ne eivät kelpaa täkäläisille sienestäjille ja nappaavat silmään helposti.

Toista ovat mustat torvisienet. Viekkaita pirulaisia! Äänettömiä tyyppejä, jotka peittyvät vallan mainiosti maastoon, joka on muutenkin täynnä mustia maatuvia tikunpätkiä, lehtiä ja muuta torvisienen väristä kasvillisuutta.

Torvisienten etu on toisaalta se, että kun löydät yhden, löydät yleensä useammankin, varsinaisen mättään.

Kyllä hiveli silmää tällainenkin näky:

Ja juuri tällaiset näyt tai toive tällaisista näyistä saivat minua jatkamaan, aina vaan eteenpäin, kiipeämään todella korkeita mäkiä ylös, alas. Ja uudelleen.

Torvi oli metsässä. Torvi, joka innostuu aina tällaisista jutuista niin, että unohtaa oman kuntonsa, omat polvensa, omat nilkkansa, sanalla sanoen omat rajansa. Joka pelkällä tahdonvoimalla kipittää oudossa maastossa, painavien muovikassien kanssa aina vain kauemmaksi sen ajatuksen voimalla, että jossain on vielä lisää...

Neljä tuntia painettuani metsässä korkeita mäkiä ylös ja alas (jostain syystä näytti siltä että mustat torvisienet löytyivät juuri kaikkein pystysuorimmista mäistä) ja kastuttuani läpikotaisin jalkineita myöten päätin palata takaisin autolle.

Ja silloin vasta tajusin millainen torvi olen metsässä ollut. Huomasin olevani perin perin kaukana lähtöpisteestä. Ja mukanani oli kolme muovikassia täynnä yllättävänkin painavia sieniä. Suoranaisesti eksynyt en ollut, mutta en kyllä täysin kartallakaan. Taevaskodan luonnonsuojelualue on valtava!

Löysin polun autolle, mutta raahustamista oli paluumatka. Välillä paussia pitäen. Mutta paussikin vain kuluttaa viimeisiä voimia, ikään kuin päästää ne venttiilistä ulos pihisemään. Pelottaa, että paussin jälkeen ei jaksa senkään vertaa.

Tajusin olevani todellinen torvi. Torvi torvisienimetsässä. Miksi en joskus voisi tehdä asioita ihan vaan pikkaisen. Miksi minun pitää aina riemastua niin paljon, etten tajua omien voimieni vajavaisuutta! Ajan kulua.

Hetken jo epäilin, että pääsenkö autolle omin voimin laisinkaan. Ja toimiiko kännykkä edes täällä.

--

No, se siitä tragiikasta. En tarvinnut apua. Pääsin autolle ja pääsin vielä jopa kotiinkin.

Ja sitten alkoi sienien perkaus. Ja olihan tässä mitä perata:

Mustia torvisieniä ja joitain epämääräisiä tatteja

Lampaankääpiä ja muutama kantarelli

Perheen sienisyöppö pannaan illan lopuksi töihin

Puhdistettuja lampaankääpiä hyvä keko

Minä vielä loppuillan olen kuivattanut torvisienisaalistani. Kolme suht täyttä levyä on vuoron perään ollut kaminan päällä kuivumassa.

Torvi, joka oli metsässä, alkaa olla aika TÖÖT. Mutta jotenkin samainen torvi on sitä mieltä että tämäkin keikka kannatti tehdä!

--

PS. Kaikki sienireseptit eritoten mustille torvisienille ja lampaankääville otetaan vastaan riemurinnoin!

Kuin sieniä sateella

Pari päivää sitten kävin jälleen Taevaskodalla, tuossa taivaan asumuksessa, josta olen useasti tänne loruillut. Joka ON hieno paikka.

Olihan se nytkin!

Pientä Taevaskodaa

Törmäpääskyn pesiä

Outoja kuvioita kalliossa

Suurta Taevaskodaa

Saniaisia kortteiden keskellä

Mukana minulla oli syntymäpäiväporukka, joka tuli Villa Ottiliaan viettämään päivänsankarin 50-vuotispäiviä.

Itse asiassa Ottiliassa on juhlittu parin päivän sisällä yhteensä 100 vuotta elettyä elämää. Sillä ennen tätä seuruetta oli paikalla myös toinen syntymäpäiväporukka.

Me siis lähdimme jälkimmäisten synttärivieraiden kanssa Taevaskodalle ihmettelemään devoninaikaisia punaisia kallioita.

Kalliot ja taivaisiin asti ylettyvät männyt ja ikipuut synnyttivät asiaankuuluvat 'aah' ja 'ooh' -huokailut. Mutta todelliset 'AAH' ja 'OOH' -huudahdukset kirvoittivat Taevaskodan metsien valtavat sienimättäät. TATTEJA! Jeeees. Haarakkaita. JEEEES. Kantarelleja. JEEEEEES. Ja lopuksi bingo, mustia torvisieniä: JEEEEEEEEESSSS!

Sekaisinhan siinä ihminen menee, kun metsä on täynnä aarteita.

Keltahaarakkaita

Maahistatti istuu väsyneen mietteliäänä kannon nokassa

Hapero

Aurinkosieni

Sienestäminen on hauskaa, intohimoista puuhaa. Ensin näet yhden sienen, sitten toisen. Ja äkkiä silmät vilistävät maastossa etsien sieltä himottuja kiintopisteitä. Ja kun niitä löytyy, mikään ei pientä ihmistä enää pidättele. Siinä ollaan nelinkontin ja puhistaan onnesta ja kiihkosta:

Ja kyllä kerättävää löytyikin:

Metsä kirjaimellisesti mustanaan sieniä

Mutta sitten tulee ongelma: kenelläkään ei ole kassia, johon sieniä kerätä. Ensimmäiset tatit kulkevat käsissä:

Sitten otetaan lippis käyttöön:

Seuraaaksi irrotetaan takista huppu, joka täytetään sienillä. Mutta eiväthän hattu ja huppu mihinkään riitä. Sitten lähtevät jo t-paidat päältä, ja paidoista rakennetaan isoja nyyttejä täynnä sieniä. Mottona: Näitä ei metsään jätetä!

Onneksi luontoreittimme päättyi sopivasti ennen kuin oli minun vuoroni luopua jo housuistani. Paidan olin jo antanut päältäni yhteiseen hyvään.

Sienestäminen on kivaa ja intohimoista puuhaa, kuten yllä jo totesin.

Kyllä voi pieni ihminen mennä sekaisin tällaisesta saaliista:

Voitte vain arvailla kuinka mahtava soossi näistä tulikaan?!! Röyh.

Maanteiden kauppamiehet

On taas se aika vuodesta, jolloin maanteiden reunamille ilmestyy erilaisia kauppamiehiä. Kenellä on oma pieni myyntipöytä mukanaan, kenellä vain auton takakontti auki ja kauppatavarat siellä tarjolla. Myyntiartikkelit selviävät pahville riipustetuista kylteistä. Tällä hetkellä myynnissä on uutta perunaa ja mansikoita.

Muistan kuinka aluksi nämä takakonttikauppiaat tuntuivat jollain lailla oudoilta. En muista sellaista Suomessa nähneeni, mutta se taas voi johtua vain ihan siitä, että en kaupunkilaisena ole paljoakaan maaseuduilla ajellut. Kaupunkilaisena sitä oli tottunut että mennään kasvottomaan markettiin ja valitaan kenenkään kontaktia ottamatta hyllyltä tarvitsemansa tavara, jossa on tuotemerkinnät ja parasta ennen päivä ja maahantuojamaa tarraan painettuna.

Nyt tienvarsikauppiaihin on tottunut ja mielenkiinnolla katselee mitä kenenkin kyltissä lukee ja mitä milloinkin on tarjolla.  Ja mielellään pysähtyy tekemään ostoksia tietäen että saa varmasti tuoretta tavaraa ja suoraan viljelijältä. Ja kuinka mukavaa on vaihtaa vielä muutama sana viljelijän kanssa.

Eilen Kimmo kävi Elvassa viemässä tyhjiä pulloja pois - me emme vieläkään palauta tyhjiä pullojamme Otepäällä, kuten aiemmin kerroin - ja kotimatkalla hän näki kolme pientä lasta tien varrella pienen myyntitiskin äärellä. Myyntipöydällä kaksi pientä koria. Yksi lapsista nostaa toiveikkaasti lappua ilmaan: kukeseene eli kanttarelleja.

Kimmo pysähtyy kauppaa tekemään. Lapset ovat iältään ehkä 13 vuotta, 11 vuotta ja 7 vuotta. Ulkonäöstä päätellen sisaruksia. Ja he ovat innokkaan ujoja tekemään kauppaa. Vanhemmat sisarukset ovat vakavia mutta nuorin ei voi pidätellä intoaan ja nauraa kuin Naantalin aurinko. Ilmeisesti pienet korit eivät ole montaa ostajaa paikalle houkutelleet.

Kaupat syntyvät ja kori vaihtaa omistajaansa 30 kruunulla, joka on oikeasti aika korkea hinta. Mutta Kimmon mielestä kauppatapahtuma oli itsessään viehättävä ja hän mietti miten tärkeää se lapsille oli. Ja nämä olivat ensimmäiset kanttarellit tältä kesältä. Pieniä vauvojahan sienet olivat, mutta voissa paistettuina ja sipulilla ja kermalla höystettynä erinomaisen hyviä.

Kaikkein ihaninta koko ostoksissa on kuitenkin sienien myyntikori! Mietin miten taitavasti pienet kätöset ovat koria tehneet, millaisin toivein mainoslehtisestä leikanneet pärekoriinsa liuskoja.

Siis, kun ajatte Viron maaseudulla ja näette mansikka- tai vadelma- tai sipuli- tai suolakurkkukauppiaita tien poskessa, älkää epäröikö pysähtyä. Kyse ei ole maantierosvoista, vaan pienviljelijöistä, jotka yrittävät saada kaupaksi oman puutarhansa antimia. Saatte mukaanne luultavasti parhaat ja tuoreimmat marjat tai vihannekset, ainakin raikkaammat kuin supermarkettien hyllyiltä.