Suursiivous kuvatiedostoissa - puuuh

Vuodenvaihde saa ihmisen, tai ainakin meikäläisen ripeästi pohtimaan (!) sitä mitä pitäisi tehdä! Pohtiminen on yksi asia, tekeminen toinen.

Vuodenvaihteen jälkeen on aika selektoida vanhat vermeet, hävittää turhat ja löytää niille tärkeille toimiville vaatteille paikka vaatekaapissa. Tilaa on niukasti. Vermeet ovat yhtä kuin vaatteet jotka a) mahtuvat päälle (niukasti) b) mahtuvat kun tiputetaan elopainosta 3-5 kg  c) ihanat vaatteet jotka eivät taatusti mahdu aikoihin päälle. d) ne kaikkein näteimmät, jotka eivät mahdu taatusti piiiiitkään aikaan. Mitä ottaa, mitä jättää?!!

Vuodenvaihteen jälkeen on aika siirtää kaikki turha nurkkiin keräytynyt sälä joko arkistoon tai roskikseen. Kuka tietää mitä ensi vuonna kaivataan?!

Vuodenvaihteen jälkeen on tilanpuutteen vuoksi pakko siirtää vuoden 2011 valokuvat ulkoiselle kovalevylle. Sillä tietokoneen sisäinen kovalevy pursuaa valokuvista. Jos niin tekee myös ulkoinen kovalevy. On siis poistettava jotain, järjesteltävä kansioita, siivottava kovalevyä.

---

Olen huono ihminen. Tai laiska.

Mieluummin tekisin ihan jotain muuta kuin siivoaisin tietokoneen tiedostoja tai järjestelisin epämääräisiä paperipinoja. Antakaa minulle kunnon kolhoosinavetta ja lannanluontia! Se on helppoa. Lapio heiluu ja lanta lentää. Eikä tarvitse miettiä, että pitäisikö tuo tai tämä lannankikkare säästää!

---

Aikani mutistuani aloitin suursiivouksen tietokoneelta ja sen valokuvatiedostoista.

Rynnistin kansion: Marraskuu 2011 kimppuun.

Marraskuussa 2011 olin Võsulla koko kuukauden  ja reissasin Lahemaata ja Suomenlahden rannikkoa ristiin rastiin. Kuvasin luontoa ja merta ja maisemia. Lähemmäs 3000 kuvan verran. Kävin Käsmussa ja Kaberneemessä, Vergissä ja Altjassa. Jumindassa ja Turbuneemessä. Loksassa ja Viinistussa. Karepassa. Ja monissa paikoissa joille ei ole edes nimeä.

Intopiukkana kuvasin myrskyä Pärispealla ja Käsmussa, kiersin Jumindan niemimaan useaan kertaan. Ja innostuin pienestäkin innokkeesta, tuulesta ja aalloista ja auringon leikistä aalloilla. Võsun omasta lahdesta puhumattakaan.

Tänään oli aika suursiivota kuvat läpi. Kaikki eivät vain yksinkertaisesti mahdu tietokoneen kovalevylle - eivätkä edes isot massat ulkoiselle kovalevylle. Siis, on aika kovan luudan lakaista. Hyvät kuvat kovalevylle ja huonot kuvat hemmettiin!

Just. Helpommin sanottu kuin tehty.

---

Nyt olen putsannut vanhan kansion Marraskuu 2011 ja poistanut siitä - tippa linssissä - 80% kuvista. Loput kuvat olen jaotellut eri alakansioihin. Niitäkin on parikymmentä.

Yhden nimi on: Võsun rannalla.

Ja tästä kansiosta esittelen tänne muutaman kuvan, tietenkin ajallisesti takautuvasti.  Mutta näin sitä käy kun siivotaan nurkkia:

Tiinan rakkaimmat Võsun rannalla

Kimmolla hyvä mieli!

Meidän kotirantaamme!

Võsun ranta osaa olla myös dramaattinen.

Kuusi pientä mäntyä rannalla - ne jaksavat minua kiehtoa. Ystävät, vähän väärässä paikassa, mutta toisiinsa tukeutuen.

Kultainen auringonlasku

Eräs se jaksaa innostua Võsun rannoilla!

En tiedä teistä, mutta itselleni tuli kuitenkin ihana melankolinen ja runollinen mieli katsoessani kuvia Võsun rannalta, siis kotirannaltamme viime marraskuulta. Osa kuvista on ollut täällä blogissa - lähetin ne läppäriltä - mutta se tuskin ketään häiritsee.

Siivous vie voimat, suursiivous vie voimat isosti, ja minä olen nyt aivan PUUUH. Olen tehnyt Sofien valintoja, mitä ottaa, mitä jättää. Ja nyt vasta puhutaan kansiosta Marraskuu 2011.

Toistan: PUUH.

Vielä olisi monen monituista valokuvakansiota, joista ottaa ja jättää...

PUUUUH!

(Kaikki kannustuksen sanat otetaan enemmän kuin iloisina vastaan!)

Värit jotka tekevät hyvää

Marraskuu on kuukausista masentavin, näin totesin viime postauksessa. Ja näinhän se on: ei ole marraskuussa paljoakaan riemuittavaa, ei varsinkaan värien puolesta, ellei sitten rakasta maatuvaa ruskeaa ja mutaista maata.

Tämä marraskuu on lämpimyytensä puolesta ollut kuitenkin poikkeuksellinen, kuten edelliseen kirjoitukseen kommentoinut marja p totesi. Ja lämmöstä kannattaa nauttia, vaikka se aika niukkaa olisikin.

Me vietimme viikon verran Otepäällä ja hoitelimme siellä asioita. Asiakkaita ei ole, ja kun virallisluontoiset asiat, kirjanpidot yms. oli taas saatu kuntoon, päätimme palata vielä kerran Võsulle, vesiputkia tyhjentämään ja taloa talviteloille asettamaan.

Matka meni joutuisasti, vaikka muutaman kerran pysähdyimmekin. Esittelimme Lattelle Saadjärven rantaa, joka sijaitsee Tabiveren kohdalla, noin puolivälissä matkaamme. Latte arvatenkin nautti ja minäkin napsaisin Saadjärven rauhasta muutaman kuvan. Mietin, että kaunis se on tällainen hieman teräksenharmaa järvi ja harmaansininen taivaskin.

Võsulle saavuimme auringonlaskun aikaan. Ja kun kurvasimme Mere tänavalle näimme että aurinko oli värjäämässä taivasta punertavaksi lahdella. Sen sijaan että olisimme ajaneet suorin vartaloin kotiin, päätimme tehdä koukkauksen rannalle. Ja hyvä olikin että näin teimme.

Auringonlasku tarjosi aivan äärettömän upeita värejä, jotka heijastelivat myrskyävästä merestä. Pilvet tanssivat iltataivaalla, kuten Latte rantahiekalla. Minä kuvasin ja sydämessä soi iloinen sävel, ei lainkaan sellainen marraskuun mollivoittoinen veisu, vaan  kupliva riemulaulu väreille ja taivaalle ja merelle ja Võsulle. Ja kamera lauloi sekin värien kunniaa ja kauneutta ja auringon nopeasti laskiessa teki ääriviivoista pehmeitä ja väreistä lämpimiä.

Rannalta jatkoimme sitten Huvikumpuun ja juuri pihalle saapuessa taivas tarjosi sitten viimeisen värisinfoniansa joka oli sanalla sanoen henkeäsalpaava. Kiitos kiitos, ajattelin. Mikä kotiintulofanfaari!

 

Enpä valita tänään säätä, en kuuta. Nytkin aurinko paistaa, vaikka tuuli on napakka ja kylmä. Taidan lähteä taas merelle etsimään värejä ja sävyjä - sillä kyllä se niin on että värit tekevät hyvää sielulle. Sen tietää jokainen pohjoisen asukas. Ja kun värejä on, niistä täytyy nauttia!

Mehikoorman messevät maisemat

Olen vihdoinkin tullut maanantaipäivän ajelun loppusuoralle, ja pääkohteeseeni eli Mehikoormaan.

Mehikoorma on pieni paikka Peipsin rannalla, ja jos se ei ole muusta tunnettu, niin ainakin siitä, että se sijaitsee kovin lähellä Venäjää. Väliä kahden rannan ja kahden valtakunnan on vain hieman yli kilometri.

Olen kirjoittanut Mehikoormasta parikin tarinaa, josta oheisessa linkissä pitkä juttu, joka aikanaan herätti yllättävän paljonkin keskustelua. Siis, tänään en lähde uudelleen kirjoittamaan Mehikoorman historiaa, vaan ohjaan lukijat tähän linkkiin: Mehikoorma, nyt, ennen ja tulevaisuudessa.

Lähdin maanantaina myrskyä metsästämään, mutta suurta myrskyä en kokenut. Silti, Mehikoormassa ilma oli juuri niin dramaattinen kuin toivoinkin, ja sain otettua useammankin kuvan, joita kehtaa täällä näyttää. Ainakin minun mielestäni.

Tässä siis minun myrskypäivän iltapäivä, Mehikoormassa, jossa pilvet alkoivat uudelleen kerääntyä ja tehdä taivaasta perin mielenkiintoisen.

Mehikoorman majakka lienee paikkakunnan kuuluisin nähtävyys.

Lintuluoto ei ole maailman siistein paikka. Kuva otettu telen ääripäällä.

Tässä lintuluoto kauempaa, päällään hurjat pilvet.

Yksinäinen koivu (?) joka kasvaa hiekassa, päällään hurjat pilvet.

Haikara saapuu lintuluodolle ja pelottaa lokit pois.

Tässä välissä putoaa lopultakin taivas niskaani, ei pahasti eikä pitkään. Vaan sateen jälkeen on ilma taas kuin morsian. Ajan auton toiselle puolelle Mehikoormaa, toiselle rannalle, ja huokailen onnellisena mitä idyllisimmistä näkymistä. Tuntuu kuin aika olisi täällä pysähtynyt, tyystin.

Kaksi merikelpoista soutuvenettä.

Yksinäinen vene Mehikoorman rannalla.

Tukevarakenteisessa soutuveneessä on merihankaimet - mikä ei ole ihme - onhan Peipsi kuin pieni meri!

Rantakasveja, takana Venäjän rannikko.

Tällainen oli minun maanantaipäivän ajelu, kävin Tartossa, Põlvassa, Räpinassa ja Mehikoormassa. Kävin minä kyllä paluumatkalla vielä Moostessakin, ja seikkailin kartanon pihamaalla ja vanhoilla kolhoositeollisuusalueilla, kuvailin aivan outoja hylättyjä teollisuusvimpaimia, mutta jätetään ne kuvat toiseen kertaan. Arvaan, että voi alkaa jo puuduttaa lukijaa tämä yhden päivän kuvatarjonta.

Mutta kaunista on Peipsillä - muuta en sano.

Sanokaa te - eli kommentteja odotellaan.

Kiitos mielenkiinnosta!

--

Ja eihän tämä olisi valmis juttu, ellei loppuun tulisi vielä jälkikirjoitus, se tässä:

Räpinan lähellä Peipsi polderilla tapasin vanhan vaalean koiraneidin, joka liittyi seuraani pieneksi hetkeksi. Mehikoormassa sain seuralaiseksi vanhan mustan herrakoiran, joka ensin nuuski autoni tarkkaan ja sitten asettui tielle makaamaan niin, että vaikea oli koirasta ohi päästä. Peruuttelin rantakaislikossa ja väänsin ja käänsin autoa, kunnes sain vanhan koiraherran ohitettua. Hänellä ei ollut kiire mihinkään. Asennetta!

Nuusk nuusk, Punainen Ranskatar tuoksuu mielenkiintoiselta!

Aja minne ajat, mutta minä en liiku tästä mihinkään!