Tartossa pimeyden aikaan

Käytiin Tartossa. Satoi mennessä ja satoi palatessa. Asfaltti kiilsi yössä ja heijasteli autojen punaisia jarruvaloja mustasta karkeasta pinnastaan. Ihmiset olivat kuin puolikkaita varjoja, kapeita ja heikkorajaisia. Ihmisiä suurten kauppakeskusten parkkipaikoilla,  räpistelemässä kirkkaissa ajovaloissa hätääntyneiden yöperhosten lailla. Ihmisiä värjöttelemässä linja-autoaseman katoksen alla, kylmin käsin viimeistä tupakkaa poltellen, odottaen jotain, joka ei ehkä koskaan tule.

Tartto on ihastuttava kaupunki. Tarttoa on Raatihuoneentori ja sen takorautaiset ja koristeelliset lyhtypylväät, joiden maitolasi suodattaa lempeää keltaista valoa. Tarttoa ovat kapeat kävelykadut vanhassa kaupungissa. Kymmenet toisiaan seuraavat ulkoilmakahvilat, tuo keväisin soriseva ja kupliva helminauha. Tarttoa ovat suuret puistot ja niiden vielä suuremmat puut, jotka kuumana kesäpäivänä tarjoavat viilentävää varjoa ja suojaa rakastavaisille. Idylliset puutalot ja nikerretyt ikkunankarmit ja koristeelliset ovenpielet, joita kellertyvät vanhat puut reunustavat syksyisessä Karlovassa ja Supilinnassa.

Mutta eilen Tartto oli mustaa ja se oli kiiltävää kromia. Virtaviivaisia sateesta kimmeltäviä autoja liikennevaloissa odottamassa lähtöä kuin peltikylkisten gladiaattorien kasvoton rivi. Eilen Tartto oli sateen suttaamia neonvaloja kauppakeskusten katolla. Se oli musta ja synkkä kuin sarjakuvien Gotham City. Ja sen kauppapalatsien ovista tunkevat räikeät valot vain korostivat sen pimeyttä.

Minulla oli kamera mukana. Lähtiessämme liikkeelle Kimmo nosti hitusen toista kulmakarvaansa, mutta vain hitusen. Mihin minä ajattelin kameraa tarvitsevani tänä kylmänä ja märkänä iltana? "Tänään voi olla oikeasti hieno kuvauspäivä" selitin. "Tänään ajattelin kuvata hieman erilaista Tarttoa."

Ja näin tein. Loikin vesilammikkojen yli ja asetuin katosten alle suojaan kamerani kanssa ja tunsin olevani sotakuvaaja, nykypäivien Robert Capa keskellä olemassaolon taistelua. Objektiivini tunteeton lasisilmä kääntyi valosta varjoon. Se tuijotti sinne, minne muut eivät katso.

Olen kuvannut viime vuosina niin paljon kaunista. Olen hakenut kuviini värejä ja muotoja ja maisemia. Näkymiä, jotka tekevät hyvää sielulle. Antavat voimaa. Lämmittävät.

Eilen sukelsin valokuvan pimeälle puolelle, katsoin kylmää Emajõgea joka virtasi mustana kuin Tuonelan virta. Suuria talon möhkäleitä, jotka kutistavat ja musertavat ihmiset niin fyysisesti kuin henkisesti.

Ja olin ihan innoissani. Tämäkin pitää tallentaa. Ja jotenkin oudolla tavalla minä saan tästäkin voimaa.

Että minä rakastan valokuvausta!

Kauppakeskus Tasku

Puolikkaita varjoja, kapeita ja heikkorajaisia

Musta kuin Tuonelan virta

Autot kimmeltävät märkien peltisten koppakuoriaisten lailla

Tigutorn kohoaa pimeyteen

Linja-autoasemalla elämä on odotusta

Suttuiset neonvalot kauppaparatiisien katolla

Autot ahdistelevat ja piirittävät uutta tiedekeskusta

PS: Tämä tämänpäiväinen postaus on ikäänkuin käänteinen eräälle aiemmalle kirjoitukselle, jonka otsikko oli: Rakkauden aikaan Tartossa. Siinä olin puolestaan hurmaantunut valon määrästä ja Tarton kauneudesta yhtenä aurinkoisena alkukevään päivänä. Se juttu löytyy tästä: Rakkauden aikaan -ja sen yhteydessä on myös kuvagalleria, joka on täynnä valoa ja iloa.

PPS: Nyt kun innostuin vanhoja kirjoituksia Tartosta läpikäymään, laitanpa linkin tähänkin juttuun, jossa päivänvalossa esittelen näitä samoja kulmia, Tarton uutta liikekeskustaa ja uusia arkkitehtoonisia maamerkkejä: Tarton muuttuvat kasvot

Värit jotka tekevät hyvää

Marraskuu on kuukausista masentavin, näin totesin viime postauksessa. Ja näinhän se on: ei ole marraskuussa paljoakaan riemuittavaa, ei varsinkaan värien puolesta, ellei sitten rakasta maatuvaa ruskeaa ja mutaista maata.

Tämä marraskuu on lämpimyytensä puolesta ollut kuitenkin poikkeuksellinen, kuten edelliseen kirjoitukseen kommentoinut marja p totesi. Ja lämmöstä kannattaa nauttia, vaikka se aika niukkaa olisikin.

Me vietimme viikon verran Otepäällä ja hoitelimme siellä asioita. Asiakkaita ei ole, ja kun virallisluontoiset asiat, kirjanpidot yms. oli taas saatu kuntoon, päätimme palata vielä kerran Võsulle, vesiputkia tyhjentämään ja taloa talviteloille asettamaan.

Matka meni joutuisasti, vaikka muutaman kerran pysähdyimmekin. Esittelimme Lattelle Saadjärven rantaa, joka sijaitsee Tabiveren kohdalla, noin puolivälissä matkaamme. Latte arvatenkin nautti ja minäkin napsaisin Saadjärven rauhasta muutaman kuvan. Mietin, että kaunis se on tällainen hieman teräksenharmaa järvi ja harmaansininen taivaskin.

Võsulle saavuimme auringonlaskun aikaan. Ja kun kurvasimme Mere tänavalle näimme että aurinko oli värjäämässä taivasta punertavaksi lahdella. Sen sijaan että olisimme ajaneet suorin vartaloin kotiin, päätimme tehdä koukkauksen rannalle. Ja hyvä olikin että näin teimme.

Auringonlasku tarjosi aivan äärettömän upeita värejä, jotka heijastelivat myrskyävästä merestä. Pilvet tanssivat iltataivaalla, kuten Latte rantahiekalla. Minä kuvasin ja sydämessä soi iloinen sävel, ei lainkaan sellainen marraskuun mollivoittoinen veisu, vaan  kupliva riemulaulu väreille ja taivaalle ja merelle ja Võsulle. Ja kamera lauloi sekin värien kunniaa ja kauneutta ja auringon nopeasti laskiessa teki ääriviivoista pehmeitä ja väreistä lämpimiä.

Rannalta jatkoimme sitten Huvikumpuun ja juuri pihalle saapuessa taivas tarjosi sitten viimeisen värisinfoniansa joka oli sanalla sanoen henkeäsalpaava. Kiitos kiitos, ajattelin. Mikä kotiintulofanfaari!

 

Enpä valita tänään säätä, en kuuta. Nytkin aurinko paistaa, vaikka tuuli on napakka ja kylmä. Taidan lähteä taas merelle etsimään värejä ja sävyjä - sillä kyllä se niin on että värit tekevät hyvää sielulle. Sen tietää jokainen pohjoisen asukas. Ja kun värejä on, niistä täytyy nauttia!

Marraskuun apeutta

Mikä masentava päivä! Auringosta ei ole ollut tietoakaan ja aamun apea yleisharmaus on päivän mittaan muuttunut kylmäksi kosteudeksi, tihkuksi ja usvaksi. Ei kaikkein kaunein isänpäivä - jota sivumennen sanottuna vietetään Virossa samaan tapaan kuin Suomessakin.

Olen yrittänyt tässä pitikin päivää miettiä miten tänään juhlistaa perheemme juhlakalua - Latten ihmisisää ja isäntää - ja päätynyt kokkaamaan viimeisistä (nettiystävältä Kassikäpilta saamistani) mustista torvisienistä juhla-aterian. Saunankin voisi lämmittää. Ehkä se toisi hieman lämpöä kylmenneisiin luihin.

Täytyy ihan oikeasti nyt jotenkin pistää kampoihin tälle sieluun hiipivälle marraskuun apeudelle. Luonto ei auta tässä yhtään; nyt on aivan ehdottomasti vuoden masentavinta aikaa, päivät lyhenevät ja typerä talviaika pimentää illan vielä tuntia liian aikaisin.

Tuntuu että perinteinen: sytyttele kynttilöitä ja polta takkaa ja vedä villasukat jalkaan ei riitä.

Jos voittaisin lotossa (ja jos lottoaisin) niin aivan varmasti pakkaisin perheeni yhteen ja lähtisimme pitkälle lämpölomalle jonnekin kauas!

Olisi sittenkin pitänyt perustaa se hotelli Nepaliin!

Koiran ilma - ja katin kontit

Ilma on hieman tylsä keskustelunaihe, tiedän, mutta minkäs teet kun ilma tuntuu näinä ankeina aikoina vaikuttavan niin omaan mielentilaan kuin konkreettisesti kaikkeen tekemiseen.

Marraskuu on viheliäistä aikaa, muuta en sano. Vettä sataa, on kosteaa, luonto on ruma, musta ja kurainen. Tai sitten loskainen. Viimeisestä saimme makua pari päivää sitten.

Toissailtana nukkumaan mennessäni vilkaisin ikkunasta ulos, ja näkymä oli satukirjamainen. Suuria valkeita lumihiutaleita satoi rauhallisesti taivaalta. Väkisinkin tuli mieleen hetkeksi joulu.

Mutta koska minulla, kuten kaikilla näillä leveysasteilla elävillä on Fröken Smillas känsla för snö (Peter Høegin romaanin Lumen taju mukaan), tiesin, että kyse on optisesta harhasta - lumi joka taivaalta satoi oli märkää, eikä siitä ollut edes Coca-Cola-joulupukin, saati sitten aidon pukin reen kantajaksi.

Näine ajatuksineni painelin sitten pehkuihin. Aamulla heräsin masentavaakin masentavampaan maisemaan. Se oli toki valkea, mutta märkä. Ja lumen paino oli painanut kaikki kasvit, pallo- ja pylvästuijat, valesypressit ja ties mitkä lakoon.

Tässä oli muutama päivä sitten vielä komeita pyöreitä tuijia

Eräs kuitenkin jaksoi hetken lumesta riemuita. Se paineli pitkin pihaa nuuskutellen valkeaa märkää maastoa.

Latte muurin päässä ihmettelee muuttunutta maisemaa

Onko tämä kivaa vai ei, pohtii Eräs.

Vaan nopeasti Lattellekin selviää, että tämä on valelunta, märkää ja ikävää. Ja että ei tämä mikään koiran ilma ole. Koiran ilma on aurinkoa ja kevättuulia ja mullantuoksua. Latte tahtoo sisään!

Kuka on keksinyt termin koiran ilma? Tahtoo sisään!

Entäpä taloutemme toinen karvainen kaveri, nuori herra Rummukainen? Se tietää, että koiran paikka on näillä keleillä sisällä, omassa pesässä. ´"Vai koiran ilmat!" pohtii Rummukainen, ja jatkaa: "katin kontit, sanon minä!"

Ja samaa sanon minäkin. Mälsää ja märkää, sitä tämä loskainen marraskuun ilma on. Hyrrrrr. Tulisi jo talvi!