Tartto on ihastuttava kaupunki. Tarttoa on Raatihuoneentori ja sen takorautaiset ja koristeelliset lyhtypylväät, joiden maitolasi suodattaa lempeää keltaista valoa. Tarttoa ovat kapeat kävelykadut vanhassa kaupungissa. Kymmenet toisiaan seuraavat ulkoilmakahvilat, tuo keväisin soriseva ja kupliva helminauha. Tarttoa ovat suuret puistot ja niiden vielä suuremmat puut, jotka kuumana kesäpäivänä tarjoavat viilentävää varjoa ja suojaa rakastavaisille. Idylliset puutalot ja nikerretyt ikkunankarmit ja koristeelliset ovenpielet, joita kellertyvät vanhat puut reunustavat syksyisessä Karlovassa ja Supilinnassa.
Mutta eilen Tartto oli mustaa ja se oli kiiltävää kromia. Virtaviivaisia sateesta kimmeltäviä autoja liikennevaloissa odottamassa lähtöä kuin peltikylkisten gladiaattorien kasvoton rivi. Eilen Tartto oli sateen suttaamia neonvaloja kauppakeskusten katolla. Se oli musta ja synkkä kuin sarjakuvien Gotham City. Ja sen kauppapalatsien ovista tunkevat räikeät valot vain korostivat sen pimeyttä.
Minulla oli kamera mukana. Lähtiessämme liikkeelle Kimmo nosti hitusen toista kulmakarvaansa, mutta vain hitusen. Mihin minä ajattelin kameraa tarvitsevani tänä kylmänä ja märkänä iltana? "Tänään voi olla oikeasti hieno kuvauspäivä" selitin. "Tänään ajattelin kuvata hieman erilaista Tarttoa."
Ja näin tein. Loikin vesilammikkojen yli ja asetuin katosten alle suojaan kamerani kanssa ja tunsin olevani sotakuvaaja, nykypäivien Robert Capa keskellä olemassaolon taistelua. Objektiivini tunteeton lasisilmä kääntyi valosta varjoon. Se tuijotti sinne, minne muut eivät katso.
Olen kuvannut viime vuosina niin paljon kaunista. Olen hakenut kuviini värejä ja muotoja ja maisemia. Näkymiä, jotka tekevät hyvää sielulle. Antavat voimaa. Lämmittävät.
Eilen sukelsin valokuvan pimeälle puolelle, katsoin kylmää Emajõgea joka virtasi mustana kuin Tuonelan virta. Suuria talon möhkäleitä, jotka kutistavat ja musertavat ihmiset niin fyysisesti kuin henkisesti.
Ja olin ihan innoissani. Tämäkin pitää tallentaa. Ja jotenkin oudolla tavalla minä saan tästäkin voimaa.
Että minä rakastan valokuvausta!
 |
| Kauppakeskus Tasku |
 |
| Puolikkaita varjoja, kapeita ja heikkorajaisia |
 |
| Musta kuin Tuonelan virta |
 |
| Autot kimmeltävät märkien peltisten koppakuoriaisten lailla |
 |
| Tigutorn kohoaa pimeyteen |
 |
| Linja-autoasemalla elämä on odotusta |
 |
| Suttuiset neonvalot kauppaparatiisien katolla |
 |
| Autot ahdistelevat ja piirittävät uutta tiedekeskusta |
PS: Tämä tämänpäiväinen postaus on ikäänkuin käänteinen eräälle aiemmalle kirjoitukselle, jonka otsikko oli: Rakkauden aikaan Tartossa. Siinä olin puolestaan hurmaantunut valon määrästä ja Tarton kauneudesta yhtenä aurinkoisena alkukevään päivänä. Se juttu löytyy tästä: Rakkauden aikaan -ja sen yhteydessä on myös kuvagalleria, joka on täynnä valoa ja iloa.
PPS: Nyt kun innostuin vanhoja kirjoituksia Tartosta läpikäymään, laitanpa linkin tähänkin juttuun, jossa päivänvalossa esittelen näitä samoja kulmia, Tarton uutta liikekeskustaa ja uusia arkkitehtoonisia maamerkkejä: Tarton muuttuvat kasvot
4 kommenttia:
Hienoja kuvia! Ei näköjään aina tarvi olla auringonpaiste ja selkeä ilma, että saa hyviä kuvia. Tiina, olet kyllä kuvausnero! =D
Kiitos Suski. Ääneen nauroin kun kommenttisi luin. Ja mietin samalla että olen minä omastakin mielestäni vähän kehittynyt tällä valokuvauksen saralla, mutta että ihan nero, sitä en tiennyt olevani.
Mistä tulikin mieleeni että sinusta tuli juuri minun ykkös- ja lempparikommentoijani!!!! Ojennan näin virtuaalisesti sinulle kommentoijamitalin! :D
Lisää tällaista, ja ryntään uudelleen sateeseen kamera kainalossa!
Olin kolmisen viikkoa sitten Tartossa. Silloin sumu yllättäen vaihtui auringonpaisteeseen.
A le coq tehtaan säiliöiden päältä aukesi huikaiseva näkymä kohden Tarton kaupunkia.
Raatin entinen sotilaskenttä oli pienoinen pettymys.
Kiitos Tiina, tämähän oli odottamaton kunnia! =) Mutta kuvasi ovat kyllä aina kertakaikkiaan hienoja!
Lähetä kommentti