Tuo lause on vitsi, jota nykyisin toistellaan hailakalla ironialla kun päivä päivältä, viikko viikolta, vuosi vuodelta seuraamme Viron sortumista hitaaseen ja hivuttavaan taloudelliseen alennustilaan, yhdessä muun Euroopan kanssa.
Jälkiviisaus on sitä viisauden jalointa tietämystä, mutta totuuden nimissä moni parkaisi jo nousukauden huumassa näille poliitikkojen surrealistisille puheille. Jotka olivat jo silloin, ja nyt tietenkin vieläkin kauempana kansasta.
Oli toive ja oli unelma. Ja oli kyky sulkea silmät todellisuudelta. Sellainen usko on pelottavaa ja tuhoisaa.
Minä kävin jokunen kuukausi sitten Tsoorussa. Itse asiassa kaksi kertaa. Ensin ystäväni OnuKoon kanssa ja sitten Kimmon kanssa. Enkä ole ollut ihan ennallani näiden käyntien jälkeen.
Mikä on Tsooru? Missä on Tsooru? Ja miten se asettuu Andrus Ansipin maailmankuvaan?
Tsooru on pieni paikkakunta, kyläpahanen Võrun maakunnassa, ja sinne saattaa eksyä matkalla Karulan kansallispuistoon. Niin minun kävi.
Tsooru on, kuten niin moni muu paikkakunta Etelä-Virossa, hiljainen ja unohdettu. Siellä asuu kourallinen ihmisiä, jotka yrittävät repiä elantonsa miten saavat. Tsoorun läpi ajava turisti saattaa naurahtaa hassulle sedälle, joka keskellä viikkoa taivaltaa maantien poskea pyhäpuvussaan. Surrealistista ja siksi ehkä hieman huvittavaakin. Ei meillä näin Suomessa. Vai?
Ensimmäisen kerran pysähdyin Tsoorussa sen hylätyn ja rapistuneen neuvostoaikaisen kolhoosikeskuksen vuoksi. Talo edustaa tyypillistä massiivista ja mahtipontista neuvostoarkkitehtuuria - keskellä oikeastaan ei mitään - ja nyt, luonnon hiljalleen ottaessa siitä vallan, se edustaa koko neuvostomaailman sortumista. Tai näin voitaisiin ajatella.
Traaginen ja surkuhupainen on myös graffiti talon seinässä: Tsooru ELU. Eli: Tsoorun elämä.
Ovia ei enää vanhassa kolhoosikeskuksessa ole ja niinpä lähdin tutustumaan talon sisälle. Ensimmäisellä kerralla mukanani oli, kuten jo kerroin, kaverini OnuKoo. Jälkimmäisellä kerralla Kimmo.
Sisäänkäynti
OnuKoon kanssa kuljimme ensimmäisellä käynnilläni läpi talon, ja olimme silloin yksin. Minuun teki suunnattoman vaikutuksen paikan täydellinen rapautuminen, rähjäisyys. Vaikka päivä oli kirkas ja kaunis, joka puolella kuului veden surumielinen lorina, kylmien märkien pisaroiden ikiaikainen tippuminen. Tuntui kun korvat olisivat kuulleet seinien rapautumisen hiljaisen hivuttavan äänen. Drip drip drip.
Tyhjistä pulloista päätellen joku vielä käy täällä viettämässä aikaansa
Meni muutama kuukausi ja tulin uudelleen Tsooruun. Ensimmäisellä kerralla olin eksynyt paikalle vahingossa, nyt tulin määrätietoisesti. Mukanani kameran laajakulma. Ja Kimmo, jolle halusin taloa esitellä. Se kun oli ja on niin oudon kummitusmainen. Kuin joku outo muistomerkki aatteille, jotka eivät kestäneet realiteetteja.
Oli yhä kesä. Tsoorun pihamaalla, niitetyllä aukiolla näytti joukko poikia pelaavan koripalloa. Aurinko paistoi ja poikien iloiset huudahdukset täyttivät ilman. Me astuimme märkään outoon rakennukseen. Minä niin Kimmolle halusin näyttää tämän oudon entisen palatsin, joka nyt oli vain muistomerkki rappiolle ja rapautuneille unelmille.
Kuvan etureunalla on jotain jota ajattelimme mahdollisesti limukka-automaatiksi. Emme olleet varmoja.
Minä katson tilaa ja sen satoja graffiteja linssini läpi. Katson, ja samalla äkkiä havahdun johonkin liikkeeseen, joka vilahtaa kovin nopeasti havaintokenttäni ulkopuolelle. Kuulen: drip drip drip. Ja Kimmon takanani. Mutta minusta tuntuu, kun jossain olisi vilahtanut eläin.
Tietämättäni olen kuvannut tuon liikkeen kuvaani. Tässä yllä olevan kuvan osasuurennos:
Pieni poika, kun villieläin, tarkkailee minua suuren salin päästä
Jatkan kulkuani salissa, joka edustaa totaalista rappiota sen kaikkein surullisimmassa asteessa. Ja koko ajan minulla on tunne, että minua seurataan. Ja sitten taas näen varjon, joka salamannopesti katoaa näkökentästäni. Hetken kuluttua, kun tiedän mitä etsiä, näen pienen pojan. Kuin pienen aran kaniinin tai hiiren, joka kulkee rapautuneessa ja märässä talossa kuin kotonaan, piiloutuen nurkkien taakse, kiipeillen talon mätänevissä kattorakennelmissa.
Minä rikon meidän kuurupiilomme taian ja sanon pojalle: "Hei! Mikä tämä talo on joskus ollut?" Poika jähmettyy paikoilleen, kuin valokuvassa. Ei pakene, mutta ei vastaa. Katsoo minua kuin jänis, joka olisi jäänyt tiellä auton etuvaloihin. Sitten poika juoksee, nopeasti ja ketterästi, ja kiipeää vaivattomasti kuin apina talon kattorakenteisiin, hyppii ylemmäs ja minulta karkuun. Katoaa.
Oviaukon graffiti on julmaa ironiaa: Külastage meid jälle. Lainattu kauppojen kassakuitista: Tervetuloa uudelleen
Minä kuljen talossa eteenpäin, nousen toiseen kerrokseen. Ja tiedän, että pieni poika-apina seuraa minua, jossain näkymättömissä. Se on kotonaan, tämä likainen ja rähjäinen raunio on sen koti ja minä olen tunkeilija. Katselen seinien törkeitä tai hellyttäviä seinäkirjoituksia. Molempia alalajeja löytyy riittävästi. On rakkaudentunnustuksia ja on monenlaista hämähäkkiä väärinpäin.
Olen toisessa kerroksessa ja tulossa portaita alas kun tunnen pojan läheisyyden. Ja vaaran. Katson taakseni ja samalla hetkellä poika juoksee portaat alas kuin mielipuoli. Juoksee ja taas katoaa. Hetken minusta tuntuu, että jos en olisi huomannut, poika olisi työntänyt minut portaat alas. Kimmo on nähnyt saman, ja sanoo myöhemmin: hetken tuntui siltä että poika tönäisee sinua.
En sitä ihmettele, en sitä hetkeäkään moiti. Minä olen tunkeilija, joka on tullut pojan maailmaan. Minä olen tunkeilija, joka kuvaa pojan salaista maailmaa. Ehkä kotia. Minä olisin ansainnut tulla tönäistyksi portaissa.
Alakerrassa kiertelen vielä hetken ja yritän puhua pojalle, jonka näen taas lähes varjona nurkissa. Kimmo sanoo: "Ei poika sinua kuule - hän on kuuro." Kimmo on huomannut vanhan kuulolaitteen pojan korvan takana, mikä selittää pojan vastaamattomuuden.
Katson kylmän ja märän ja mätänevän betonitalon rikkonaisista ikkuna-aukoista ulos pihalle, ja näen kauempana ryhmän ruskettuneita ja lihaksikkaita poikia heittelemässä koripalloa toinen toisilleen.
Ja vapisen, ja silmiini syöksyvät kyyneleet sillä muistan äkkiä Uuno Kailaan runon: Pallokentällä.
Kimmo sanoo lempeällä ja matalalla äänellä: "Tiina, lähdetään pois. Emme me voi mitään, emme ainakaan nyt ja tässä."
---
Tsoorun käynnin jälkeen en ole oikein osannut kirjoittaa mitään todellista tai arvokasta tänne blogiin. Onhan blogini tapa ollut esitellä sitä miten kivaa ja mukavaa ja hienoa Virossa on matkailijan näkökulmasta. Olen ollut iloinen kuvatessani kauneutta ja olen ollut onnellinen voidessani esitellä hienoja nähtävyyksiä.
Laiha kuuro Tsoorun poika ei puhunut, ja katkoi minultakin puheenlahjan, ainakin hetkeksi.
Nyt minun pitää löytää uusi tapa puhua. Löytää teille matkailijoille kahta tärkeämpi syy tulla tähän maahan, joka on kaunis ja salaperäinen, mutta yhtä lailla ajatuksia herättävä ja ristiriitainen.
14 kommenttia:
Kõigepealt - helevetin hyvä juttu ja hienot kuvat. Hyvä jännite. Ja kaikki niin totta. Kun tuon kokemuksen kuvineen laittaa sen illuusion rinnalle, jota nykyinen vallanpito on heijastanut jo vuosia median avulla virolaisten olohuoneisiin, niin ei voi kuin ihmetellä mm. sitä, miten kauan virolaisten lapsenomainen usko hyviin johtajiinsa voi kestää? Ja miten se usko on juuri tuollainen - niin pitkämielinen ja uhrautuva? Mutta muutosta on ilmassa. Tavallisten kansalaisaktivistien järjestämiä mielenosoituksia poliitikkojen valehtelua ja äänestäjien hämäämistä vastaan on jo ollut ja seuraava on lauantaina Tallinnassa klo 14.00.
Tapasin kolmisen viikkoa sitten Espanjan aurinkorannan rinteillä valtaamassaan kivitönössä vapaustaistelija Tiit Madissonin. Hän on muuten omalla tavallaan maailmanennätysmies; hän on istunut mielipidevankina niin Neuvosto-Virossa kuin myös uudessa, itsenäisessä Virossa. Mitä pidempään häntä kuuntelin ja mitä enemmän häneltä kysyin, sitä enemmän aloin ymmärtää, miksi hän päätti lähteä kotimaastaan lopullisesti. Hän ei enää jaksanut. Madissoninkin mukaan virolaisten lapsenomaisen ja aran uskon juuria on etsittävä 750 vuotta kestäneestä täysorjuudesta, kyydityksistä, pelottelusta - nimenomaan kansan pelottelusta ja ivasta, jota myös nykyinen vallanpito käyttää taitavasti hyväkseen. Juttu on liian pitkä tässä kerrottavaksi, mutta juttu "Virolaisena toisinajattelijana Espanjassa" ilmestyy Seura-lehdessä joulukuussa. Kiitos Tiina tästä tosijutusta!
Hei!!
Edellisen postauksen kuvat pimeästä illasta Tartosta ja nyt nämä ja tarinasi yhdessä oikein kouraisivat rinnasta. Oih! Mieleen nousee niin monia teemoja ja tunteita, aivan kuin olisi katsonut jonkun hienon elokuvan!
Pimeää, pimeää on marraskuussa, mutta ehkä se myös luo omanlaistaan rauhaa vaihteeksi. (?) Nimenomaan vaihteeksi, täytyy vain ajatella sillä tavoin ja nauttia lyhykäisestä päivästä. Tänään paistoi ennen hämärää aurinko lyhyen hetken - satumaista valoa!
Ja ajatella minkälaisesta valon määrästä nautitaankaan kohta, kun luminen kevättalvi koittaa! Siinä sitä ollaan taas ihan ymmyrkäisinä ihastuksesta! Ja mitä suuremmissa määrin , jos nyt nautimme tästä hämärästä ja pimeästä ja sen tuomista kokemuksista. Kuvaa Tiina kuvaa!!
T. Jussukka
Vaihdoin nimimerkkiä - ei varmaankaan epäselvää kuka kirjoitti!! ;)
Pienimmät ja heikoimmat jäävät niin usein "edistyksen, kehityksen ja menestyksen" jalkoihin...Paljonko noita poikasia mahtaakaan olla?!?
Kaikki mitä kirjoitat ja kerrot Virosta on arvokasta! Yhtä lailla kauniit kuvat ja kuvaukset kuin arkitodellisuus ja jopa yhteiskunnan epäkohdat tekevät maasta kiinnostavan... Kiitos, että kerrot!
Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Luin sen mielenkiinnolla ja vähän jännittyneenäkin.
Tervehdys Suomesta! Minulta, jolle entinen kotimaa muuttuu päivä päivältä vieraammaksi,silti kaipuu on suuri - aina. Varsinkin Harjumaa/ Kuusalun seutu, Lahemaa ja Ida-Virumaa ovat rakkaita paikkoja.
elle s'ennie - En usko että poika suoranaisesti asui tuolla, en nähnyt minkäänlaista vuodetta tai peittoja tms. Paikka oli vain hänen turvapaikkansa, hänen lapsuutensa leikkipaikka.
Kiitos Rummun iskä viestistäsi. Täytyy yrittää saada Seura käteen joulukuussa. Oletpa taas mielenkiintoiseen aiheeseen tarttunut!
Crane - olet oikeassa. Heikoimmat jäävät helpoiten syrjään.
Jussukka - kiitos viestistäsi. Ja ei ole epäselvää keneltä viesti tuli.
Olet oikeassa että tarvitaan tämä pimeä kausi että voidaan täysin rinnoin nauttia sitten valkeudesta, kun sen aika tulee.
anni - kiitos kommentistasi. Niin sitten sinä asut siellä, minä täällä, ja yhtä lailla muuttuvat minun muistoni Suomesta yhdeltä kyljeltä haaleimmiksi, toiselta ehkä vähän liiankin idyllisesti värittyneiksi.
Yksi liikuttavimmista tarinoista pitkään aikaan. Osa Viron historiaa...
Loistava tarina ja kuvitus. Näin se homma etenee. En tiedä, miten Virossa valtio tukee syrjäseutuja, mutta jotenkin tuntuu, että sieltä löytyy näitä "unohdettuja paikkoja", joissa koitetaan sinnitellä. Ja kai se on ihan globaalikin ilmiö. Kai se tämä Suomeen suunnitteilla oleva kuntauudistuskin on ponnistelua pienten paikkakuntien pelastamiseksi, kun näitä valtion tukia aletaan leikata. Onhan nää pienet unohdetut paikat mielenkiintosia ja ajatuksia herättäviä, meille joiden maailma on tullut jo aikaa sitten valmiiksi!
T. pohojosen poika
Kiitos kertomuksestasi. Se oli vaikuttava.
a.vuorela ja Lippe - kiitos kommentoinnistanne. Olen aina tyytyväinen ja iloinen jos tarinani onnistuu jotain koskettamaan.
Olipas taas hieno juttu ja kuvat. Mie oon tällanen random lukija, joka eksynyt tänne ihan vahingossa. Vaan mikäpä tänne juuttuessa. Jospa sitä itsekkin parin vuoden aikataululla saisi itsensä sinne puolen lahtea elelemään. Sillä välin on mukava huokailla näitä lukien:)
Jooel Jaakkola
Enpä ollut tätä aiemmin lukenutkaan. Varmaan tuohon aikaan harjoittelin bloggerissa, kun vanha blogini oli konerikon kourissa. Kiitokset linkistä! Näitä vanhoja mestariteoksia kannattaa nostaa esille aika ajoin.
Lähetä kommentti