sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Latviaan! Osa 3: Gauja-joki

Matkakertomus jatkuu.

Olemme palanneet Sedan oudosta sulkeutuneesta maailmasta takaisin pohjoislatvialaiseen maaperään ja jatkamme matkaamme kohti Strenciä. Joka onkin siinä heti kohta hollilla.

Strenci on pieni kaupunki puolessa välissä Valgasta Valmieraan. No ehkä Strenci on kylä tai ehkä se on kauppala, tiedä näistä latvialaisista määritteistä. Mutta se miksi me Strencistä niin kovin pidämme on Gauja-joki, joka Strencin kohdalla lipuu ja liplattaa vallan päämäärätietoisesti eteenpäin.

Näin kertoo englanninkielinen wikipedia Gauja-joesta - ei siis mikään ihan pieni puro:

The Gauja (Estonian: Koiva jõgi, Livonian: Koiva, German: Livländische Aa) is one of the longest rivers in Latvia, with a length of 452 kilometers (281 mi) and a catchment area of 8,900 square kilometers (3,400 sq mi). Its source is in the hills southeast of Cēsis. It first flows east and north and forms the border with Estonia for about 20 kilometers (12 mi). South of Valga and Valka, it turns west towards Valmiera, continuing southwest near Cēsis and Sigulda. The Gauja flows into the Baltic Sea northeast of Riga

Latte-koiramme voisi kertoa oman mielipiteensä Gaujasta. Jos Lattelta kysytään, olisi selvitys lyhyempi kun minun wikipedian määritelmät tai minun epämääräisest pohdintani: Gauja on tooosi nasta!

Olemme pysähdelleet tämän ison joen varrelle monen monituista kertaa ja aina on Poitsu päässyt hieman jaloittelemaan jokirannan törmille. Minä olen kuvaillut jokea milloin mistäkin kulmasta, ja aina hiljentynyt sen hitaan ja itsevarman majesteetillisen juoksun myötä.

Joet tunnistaa! Tämä on väittämäni. Ihan itse keksitty! Jos minut vietäisiin silmät suljettuina joen rantaan ja käskettäisiin se tunnistaa, tekisin sen. Olettaen että olisin joskus ko. joen rannalla aikaa viettänyt. Väitän että tunnistaisin joen tai ainakin erottaisin sen jos olisi Thames tai Arno tai Moldau. Vain katsomalla ja hieman ehkä haistamalla sitä. (Suomen joista en kyllä osaa sanoa mitään.)

Joet virtaavat kukin omaa tahtiaan, vaikka vauhti muuttuu vuodenaikojen mukaan. Niillä on oma persoonallinen tapansa virrata. Matkallaan ne kaapivat pohjasta väriä, joka on jokaiselle joelle ominainen ja ainutlaatuinen. Joilla on oma tuoksunsa. Ne ovat yksilöitä, ajasta aikaan ja tästä iankaikkisuuteen jatkuvasti liikkuvia, näennäisesti helppoja mutta todellisuudessa arvaamattomia tahoja ja tahtoja.

Joet ovat ihania!

Ja nyt olemme siis Gauja-joella, joka on perheen pienimmäisen lemmikkijoki. Ainakin näillä reissuilla. Sillä Strenci tarkoittaa Lattelle pysähtymistaukoa ja odotettua jalkojen verryttelyä.

Tällä kertaa emme menekään vakkaripaikallemme, jokilaakson paraatipaikalle, missä parkkipaikan läheltä lähtee mukavia kävelyteitä kahteen suuntaan pitkin jokea. Panemme auton partkkiin Gaujan yläjuoksulle, ja lähdemme sieltä käsin jokeen ja sen virtauksiin tutustumaan.



Jokainen joki virtaa omalla tavallaan ja omalla vauhdillaan


Punaiset pajupöheiköt joen varrella virkistävät silmää ja kuvaajaa vielä marraskuussakin


Jämerä silta vie yli joen

Tukeva on silta Strencin kohdalla

Kaislat keveinä kurkkivat kohti jokea, kuten kaislat tapaavat joka puolella maailmaa


Gauja-joki on hieno ja ankara ja jylhä. Se kai kuvista selviää. Kerroin myös että perheen pienin sitä rakastaa -  JIIHAA ja ulkoilemaan.

Eilen teimme reissumme hieman toisin. Mikä tarjosi perheen pienimmälle joskin kiihkeimmälle haasteita! Kuten jo kerroin, laitoimme auton seisomaa joen yläjuoksulle ja lähdimme kaksin, siis vain minä ja Kimmo, tutkimaan voiko jokirantaa kävellä tästä suunnasta kohti tuttua retkipaikkaa ja kuinka pitkään.

Kun olimme huomanneet että rantatie kiemurtaa pitkin jokea suurelta sillalta aina tutulle levähdyspaikallemme jaoimme joukkomme. Minä jatkoin  matkaani pitkin joentörmää ja Kimmo palasi takaisin autolle hakemaan Karvakorvaa. Sovittiin, että jos ei muuta, niin tavataan sitten vanhassa tutussa paikassa, tukkilaispatsaan luona.

Seuraava on Kimmon kertomaa.

Karvakorva oli hermostunut. Se oli innoissaan päästyään irti turvavöistä ja se oli onnellinen päästessään joenrantaan. Mutta se oli hyvin huolestunut: missä on Mamma!

Onneksi Karvakorvalla on myös erehtymätön kirsu ja tsiljoona hajureseptoria kirsussaan. Koira kulki koko kulkemani reitin nenää askel askeleeltani upottaen maaperään. Ja se riemu kun tiemme kohtasivat!!! Kimmo oli ylpeä ja ihmeissään!


Latte on haistanut minut -- näkisi miut myös jos katsoisi, mutta nyt seurataan pelkkää hajuaistia

Hei Momma, minne lähdit? Onneksi löysin sinut! Ja Iskä juoksee perässä.

Näin meidän iltapäivän tunnit Gauja-joella menevät. Koira läiskyttelee vettä vaan ei mene uimaan. Ilmeisesti vesi on liian kylmää.

HYYYRPS
 Minä katselen Gaujaa ja napsin kuvia sen rantamista, joita reunustaa rojahtaneiden puiden sekasorto, joka näyttää minusta suorastaan viehättävältä. Mietin että jos näkymät pienentäisi kompaktiin muotoon, saisi kuvista vallan hienoja rintakoruja. (Kaikkea se minäkin mietin!)



Viimeisinä kuvina pelleilemme hetken Strencin tukkilaispatsaalla. Kimmo on tavaillut - älykäs ja ennen muuta kielitaitoinen mies kun on - latvialaisia opastauluja ja siteeraa minulle: "Strenci on ylpeä tukkilaisperinteestään".

Olihan nämä hassut turistikuvat tämän tiedon jälkeen ihan pakko ottaa:

Kaksipa poikaa tukkilaista niin komiasti seisoo

Vaikka miten nätisti halaan, mies näyttää lähinnä kauhistuneelta!?

Ja näin loppuu tämä osio tästä matkakertomuksesta. Seuraavaksi sukelletaan Valmieraan. Ja jos perheemme vanhinta ja viisainta (no ainakin vanhinta) siteeraan: "Joko sä kohta pääset asiaan!"

Mistä kyse, se selviää jatkossa. Nyt kiitos teille jotka tarinan jaksoitte loppuun selata!



Ei kommentteja: