Latviaan! Osa 1: Lähtö

Lähdimme eilen reissuun, lähelle mutta silti selkeästi oman tutun elämänpiirimme ulkopuolelle. Ihan ulkomaille asti eli Latviaan. Syykin siihen oli: halusin kuvata Latvian Valmierassa yhden seinän, ja sen tottavie kuvasinkin. Siitä lisää edellisessä kirjoituksessa. Kyse oli siis valokuvatorstain kuvahaasteesta, suorastaan maailmoja syleilevästä .

Otepään sijainti on mainio matkailun kannalta. Läheltä löytyy monenlaista mielenkiintoista, kuten nyt vaikka tuo Latvia. Matkaa meiltä rajalle alta 50 kilometriä. Rajakaupungista tai siis kaksoiskaupungista Valga/Valka on matkaa Pohjois-Latvian isoimpaan kaupunkiin eli Valmieraan toiset 50 kilometriä. Ei siis ajallisesti tai matkallisesti paha rasti. Ja vaikka matkaa ei tuon enempää meillekään kerääntynyt per sivu, oli päiväreissu kokonaisuudessa kuitenkin niin monipuolinen että se ansaitsee tulla pilkotuksi neljään osaan, joista jokainen muodostaa oman kokonaisuutensa. Sellaista se voi olla, lähimatkailu, parhaimmillaan.

Lähdetään siis liikkeelle!

Kun starttasimme kello 11.00 Villa Ottilian pihamaalta oli koko maailma epätodellinen, se oli valkea ja usvainen ja salaperäinen.  Olisin halunnut pysähtyä ensimmäisen kerran jo Pyhäjärven rantamille kuvaamaan Pyhäjärven tuttuja saaria jotka tuntuivat nyt katoavan tyhjyyteen, muinaisen Atlantiksen tavoin. Kimmo kuitenkin muistutti, että matkaa oli tässä vaiheessa taitettu komiat 3 kilometriä ja päämäärämme Valmiera oli  97 kilometrin päässä, ja että valoisan aika marraskuussa on lyhyt. Jos kuitenkin halusin kuvata tuon edellämainitun seinän luonnon valossa.

Oikeassa oli mies. Sivuutimme siis rannan parkkiksen pysähtymättä. Mutta kilometrin päässä Pyhäjärven kartanonpuistossa olikin jo ihan pakko pysähtyä. Otepään maamerkki, tuo monasti mainitsemani ja manaamanikin sotatammi oli niin vastustamattoman hienon näköinen. Kuin sadun Jöröjukka se ojenteli raajojaan ja haroi ilmaa pitkillä kynsillään.

Vanha sotatammi, jota olen kuvannut kyllästymiseen asti, tai näin olen manannut, osaa yllättää

Pyhäjärven kartanonpuisto katoaa usvaan

Puut heiluttavat ohikulkijoille kävelytien reunasta

Marraskuun kauneus syntyy epätodellisista väreistä - mustavalkoisesta ja okrasta kiedottuna valkeaan utuun

Matka jatkui kohti Sangastea ja kilometri kilometriltä usva hälveni. Niinpä en saa otettua Sangasten linnasta suunnittelemani satukuvaa. Mutta saan toisenlaisen kuvan. Kuin elokuvasta tai tarkemmin sanottuna kuin televisiosarjasta.

Kuka muistaa brittiläisen laatutuotannon Evelyn Waughin kirjasta: Brideshead Revisited? Sarja alkaa siitä että tarinan päähenkilö, Charles Ryder, palaa Bridesheadin kartanolle toisen maailmansodan aattona. Flyten perhe ei enää linnassa asu vaan linna toimii armeijan väliaikaisena majoitustilana. Sotilasajoneuvot kyntävät Bridesheadin ennen niin kauniita nurmialueita, ja missä ennen saattoi nähdä Lady Julian tai nuoren Cordelian vaeltamassa puutarhan siimeksessä, näkyi nyt vain väsyneitä miehiä khakin värisissä univormuissa.

Sangastesta matka jatkuu kohti Valga/Valkaa. Nopea tankkaus ja rajan ylitys. Viron Valgassa ehdin katsella katukuvaa Kimmon touhutessa bensapumpun kanssa. Näen harmaapukuisia ihmisiä, pipot syvällä korvissa. Näen vanhoja ihmisiä. Näen raajarikkoja. Näen nuoria ihmisiä, ohuissa toppatakeissa suuntaamassa torille, lastenvaunuja työntäen. Ja mietin, että miten kaukana tämä kaupunkikuva on Suomessa niin paljon tuohtumusta aiheuttaneen Anu Saagimin maailmankuvasta. Täällä ei näy sulosäärisiä virottaria matkalla kynsisalongista kampaamoon. Kainalossa ei keiku Louis Vuitton -laukku, vaan tavarat kuljetetaan kunnon kauppakassissa tai rehdisti muovikassissa. Ja tämäkin on Viroa mitä suurimmassa määrin.

Valgan katukuvaa marraskuisena aamupäivänä

Näine pohdintoinemme ylitämme valtakunnan rajan. Ja jatkamme matkaa. Seuraava pysähdys on Latvian puolella, Sedassa. Mutta siitä eri kirjoituksessa lisää.