Red sky in the night, sailor's delight, on minua opetettu punaisesta taivaasta (kiitos Soili!) eli punainen taivas ilahduttaa merimiestä.
Eilen illalla oli punainen taivas ja se ilahdutti minuakin, sillä se tosiaan kertoi tulevasta aurinkoisesta päivästä. Aurinkoisesta, mutta tuulisesta.
Olin aamusta asti aivan täpinöissäni. Aurinko paistoi ja meri kohisi tuossa omalla lahdella kertoen komeista vaahtopäistä. Kylmä oli, sillä tuuli tuli pohjoisesta, mutta en antanut sen häiritä. Halusin mennä kuvaamaan tyrskyjä. Ja jätin oman lahtemme sikseen ja lähdin etsimään niemiä ja niemenkärkiä, joissa tuuli saisi oikein kunnolla tuivertaa aaltoja. Suuntasin Käsmuun (joka sijaitsee siis 6 km Võsulta).
Tarkoituksenani oli kulkea Jüri Otsaan eli niemen kärkeen, mutta aurinko houkutti minut niemen itäreunalle, jossa tyrskyt hienosti velloivat ja heittivät komeita kaaria kiviin, joita oli näille rannoille tyypillisesti paljon. Suuria kiviä, suuria pärskeitä:
Kuljin pitkin Käsmun rantaviivaa ehkä parisenkymmentä minuuttia, ja sen jälkeen olin umpijäässä. Vaikka päällä oli lämpimin höyhenpomppani, jossa mainio huppu, ei se sormia auttanut. Sormenpäitä pisteli ja poltteli ja mietin itsekseni autolle palatessani ja kylmän merituulen kalutessa luitani, että haapsalulainen ystävättäreni Anne oli oikeassa todetessaan valokuvaharrastuksestani: "Sul on küll üks nõme hobi!" (Sulla on kyllä tosi typerä harrastus.) Tämän viisauden Anne loihe lausumaan edellisvuoden marraskuussa, kun lähti seurakseni kuvaamaan Dirhamin kiviä auringonlaskun aikaan. Kylmä oli silloinkin.
Mutta kuten engelsmannit sanovat: No pain, no gain! Eli ei tulosta ilman kipua, tai jotain sinne päin. Päätin jatkaa kuvauskeikkaani ja lähdin suuntimaan kohti Turbuneemeä ja Viinistua. Eli suuntana seuraava niemi Võsulta länteen.
Matkan varrelle jäi muutamainenkin värikäs tunnelmapala. Värit tekevät hyvää, olen todennut, ja niinpä nappasin kameralle nämäkin värikylläiset näkymät, jotka eivät ole tyypillisiä marraskuulle:
Juuri ennen Turbuneemelle saapumista näen viitan: Kasispea ja Karu suurkivi - eli arvaan meressä olevan jälleen siirtolohkareen.
Nimimerkki Aare tässä taannoin teki huomion, että useimmat suuret siirtolohkareet ovat merkityt jopa karttoihin ja ovat suojelukohteita siinä missä suuret tammilehdot tai muut luonnon aarteet. Monilla on myös nimi, kuten nyt vaikka tällä Karhun suurkivellä:
Meri velloo ja tuuli kohisee, ja vaikka kylmä merituuli minut nopeasti kohmettaa, nautin samalla tuulesta. Siinä on jotain niin villiä ja pidättelemätöntä, joka tempaisee minut mukaansa. Kunpa vaan se ei olisi niin kylmä!
Kasispealta ja Karu suurkiveltä jatkan matkaani Turbuneemelle ja siellä maisemat ja taivas vaihtavat väriään ja tyyliään. Hetken on vain ihan äärettömän idyllistä ja kaunista, eikä tuulikaan tunnu yhtä purevalta kuin mitä Käsmussa tai Kasispealla:
Turbuneemestä matka jatkuu. Ohitan Viinistun pysähtymättä, kierrän niemen kärjen ja tulen Suurpealle, jossa pysähdyn viimeisen kerran. Kipuan pitkälle neuvostoaikana betonimöykyistä rakennetulle aallonmurtajalle ja tunnen tuulen voiman ja aallot, jotka pärskähtävät takanani. Nauran itsekseni: olen melkein kun elokuvasta
Ranskalaisen luutnantin nainen, paitsi että aallonmurtaja ei ole yhtä romanttinen kuin mitä elokuvassa, viittaa minulla ei ole, mutta lahkeet lepattavat kyllä kiitettävästi. Eikä minulla ole pienintäkään aikomusta hypätä aallonmurtajalta alas.
Tuuli tempoo minua, ja se tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä. Aallonmurtajalla seistessäni tuntuu kuin olisin saanut jalansijan maailmassa. Pureudun aallonmurtajan pintaan, ylväänä ja tuulta uhmaten, enkä tunne edes kylmää. Tunnekuohu, tuulen pieksäntä, meren vellonta alhaalla, suoranainen hybris, ovat tärkeämpiä kuin mitätön palelu. Ymmärrän Ranskalaisen luutnantin naista. Ei hänkään aikonut aallonmurtajalta alas hypätä. Hän, kuten minä, vain otti mittaa itsestään ja luonnosta ja suurista voimista.
Kun palaan kotiin hieman ennen auringonlaskua olen innoissani, energinen, kiihtynyt, onnellinen. Hiukseni ovat tuulen tuivertamat ja sotkussa - poninhännän lenkkikin katosi jossain vaiheessa tuulten syleilyssä huomaamattani. Kasvoja polttelee merituuli, ja vasta saapuessani kodin ja takkatulen lämpöön tajuan miten kylmissäni olen.
Mutta olen innoissani, voimissani ja onnellinen. Meri on ihmeellinen voimanlähde. Tuuli ja myrsky. Ja ihmeelliset aallonmurtajat.
Luulen, että tiedän minne seuraavan kerran suuntaan, jos haluan tuulettaa ajatuksiani, mietteitäni. Aallonmurtajalle; komppaan Ranskalaisen luutnantin naista!
