sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Marraskuun apeutta

Mikä masentava päivä! Auringosta ei ole ollut tietoakaan ja aamun apea yleisharmaus on päivän mittaan muuttunut kylmäksi kosteudeksi, tihkuksi ja usvaksi. Ei kaikkein kaunein isänpäivä - jota sivumennen sanottuna vietetään Virossa samaan tapaan kuin Suomessakin.



Olen yrittänyt tässä pitikin päivää miettiä miten tänään juhlistaa perheemme juhlakalua - Latten ihmisisää ja isäntää - ja päätynyt kokkaamaan viimeisistä (nettiystävältä Kassikäpilta saamistani) mustista torvisienistä juhla-aterian. Saunankin voisi lämmittää. Ehkä se toisi hieman lämpöä kylmenneisiin luihin.

Täytyy ihan oikeasti nyt jotenkin pistää kampoihin tälle sieluun hiipivälle marraskuun apeudelle. Luonto ei auta tässä yhtään; nyt on aivan ehdottomasti vuoden masentavinta aikaa, päivät lyhenevät ja typerä talviaika pimentää illan vielä tuntia liian aikaisin.

Tuntuu että perinteinen: sytyttele kynttilöitä ja polta takkaa ja vedä villasukat jalkaan ei riitä.

Jos voittaisin lotossa (ja jos lottoaisin) niin aivan varmasti pakkaisin perheeni yhteen ja lähtisimme pitkälle lämpölomalle jonnekin kauas!

Olisi sittenkin pitänyt perustaa se hotelli Nepaliin!

8 kommenttia:

Maria kirjoitti...

Kuulin kerran, kun joku kertoi radiossa, että marraskuu on siitä hyvää aikaa kun ei tarvitse tehdä mitään, luonto lepää ja suo sen meillekin.
Sen jälkeen olen jotenkin oivaltanutkin, että näin se on ja siitä voi jopa nauttia.

Positiivista ajattelua kehiin!!!

Marjatta Huuskonen kirjoitti...

Muistan miten työ-iässä marras-joulukuu oli pahinta kaamosmasennusaikaa. Pimeällä bussipysäkille aamuin illoin. Valoa näki vain viikonloppuisin, jos silloinkaan. Jospa voisi hyväksyä sen: kun tympii niin tympii.
Ilo tulee kun on tullakseen pyytämättä ja yllättäen. Vaikkapa innostuksen muodossa, minkä sinä hyvin tiedät ;)Parasta on uppoutuminen johonkin hankkeeseen niin, että unohtaa kysyä onko kylmä vai lämmin, pimeää vai valoisaa. Siitä sinulla on kokemusta, ja siihen kannattaa uskoa.

marja p kirjoitti...

Totta, että marraskuu on yleensä masentavan pimeä, mutta mielestäni tänä syksynä on kuitenkin ollut paljon myös kauniita päiviä ja kun talvi ei ole vieläkään tullut, luonto antaa pieniä ilon aiheita, kuten suppilovahverot joita vielä voi löytää. Löysin eilen metsässä samoillessani myös piirakallisen kanttarelleja, jotka iloisen keltaisin erottuivat paksusta sammalikosta! Ihan juuri nousseitakin oli joukossa. Nautitaan siis pienistä positiivisista asioista, niitä voi löytää melkein mistä vain, kun pitää hoksottimet valppaina!

Kiirepakolainen kirjoitti...

Marras, morte, kuolema. Jo nimikin tälle kuulle on masentava. Minä annoinkin uuden nimen: Lepokuu. Kun on harmaata ja pimiää, poltellaan kyntteleitä ja lepäillään aina kun se on mahdollista.
Mutta kyllä masennus katoaa, kun katselee kaunista kuvaasi. Mikä suloinen rauha siitä uhkuu, pysähtynyt tunnelma: siis lepoon!!

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos kaikille, jotka mietitte marraskuun olemusta kanssani!

Nyt jo aivan toisillaisissa tunnelmissa. Mutta niistä seuraavasa postauksessa, kera kuvien!

Anonyymi kirjoitti...

Tämä otsikko ja kuvat sopi niin hyvin tunnelmaan kun parin viikon tauon (ja loman) jälkeen ehdin lukemaan blogiasi. Paljon hienoa, Kiitos! Erittäinkin Võsun fotoissa (meniks matokin oikein?)
Pieni omakohtainen: viime lauantaina kirjoitin tekstiviestin "parvekkeella ihailen auringonnousua rantabulevardille, lämmintä 20 astetta" ja sain vastauksen "lopeta v£$}=¤^* ja tuu takas tänne kuuraisen maan Suomeen"

niin joo, editoi edellinen, pannaan tähän allekirjoituskin

Seppo

Vallaton kirjoitti...

Mikä h.....in mitta se aurinko on. No joo, ihan kivahan se. En kuitenkaan näe mitään masentavaa ja rumaa tuossa IHANASSA marraskuun kuvassasi. Aivan upeat värit! Tykkään.

Minulla masennuskausi sattuu noin huhtikuuhun. Lumet sulaa ja paljastaa kaiken ihmisen luontoon työntämän saastan. Työelämässä maaliskuuhun asti oli niin kiirettä, että ei ehtinyt ajatella mitään muuta. Sitten tuli se huhtikuu. Olisi saanut vain olla, levätä ja nauttia, silloin iski usein masennus. Onneksi me ihmiset olemme niin erilaisia.

Tiina Linkama kirjoitti...

Vallaton - olet oikeassa, olemme kaikki erilaisia ja suhtaudumme luontoon ja valon määrään, vähentymiseen ja lisääntymiseen kaikki omalla tavallamme.

Itse asiassa tiedän monia ihmisiä joille kevät ja lisääntyvä valo tuottaa juuri saman reaktion kun minulle valon vähentyminen.

Kiitos jälleen kommentistasi!