Vesille venosen mieli

Hyvää päivää  ja terveisiä Võsulta. Juu. Täällä ollaan, eikä Otepäällä. Sattuneesta syystä.

Sattunut syy alias Eräs, joka nykyisin kulkee ulkona vain ja ainoastaan remmissä, järjesti eilen illalla oman ohjelmanumeron, josta nyt kärsii koko perhe. Kiitti vaan.

Ilta oli sujunut rauhallisissa merkeissä, takkatulen loisteessa, tietokoneita naputellen ja radiota kuunnellen ja välillä uusilla sohvilla löhöillen. Tämän päiväiseen lähtöön varautuen. Yö oli musta kuten se Võsulla tapaa olla ja pienten ulkolyhtyjen valossa kävimme aika ajoin takapihalla tupakalla. Eräs mukana. Eräs on käyttäytynyt mallikelpoisesti koko Võsulla oloaikamme ja pysytellyt iltasella näköpiirissä, vaikka Huvikummun vanhat aidat ovat mallia entiset.

Eiliseen asti.

Olimme juuri menossa nukkumaan ja kävimme vielä kerran yön pimeydessä yksillä sauhuilla kun Eräs otti jalat alleen ja katosi pimeään yöhön. Lähtö oli nopea ja äänetön. Vain singahdus ja koira oli kadonnut. Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren.

Ja sitten me jäimme leijonaa odottamaan. Odottavan aika on pitkä, voin kertoa.

Eräs on kadonnut öiseen metsään.

Jälkeen aamuviiden Eräs sitten palasi kotiin. Muina koirina. Joi kupillisen vettä ja sitten painui pehkuihinsa. No, myönnetään, että korvat olivat Jäpikkäällä luimussa ja ilme oli aavistuksen syyllinen. Mutta ilmeisen tyytyväinen taisi karvahousu olla kuitenkin seikkailuunsa.

Me olimme tukka pystyssä, silmät suurina kuin ukulilla väsymyksestä ja kauhukuvista, joita verkkokalvolla oli kulkenut läpi yön. Sitä kuulkaa ehtii ihminen miettiä monenlaista kun yksi on joukosta poissa. Miettii ilveksiä ja miettii auton tönäisemää koiraa ojan pohjassa. Miettii metsän vaaroja ja varjoja. Karhuja ja susia. Villisikoja. Miettii miltä tuntuu kantaa suurta märkää raatoa, joka on vain muisto kultaisesta leijonasta.

Jälkeen kuuden me pääsimme pehkuihin. Ja vasta pari tuntia sitten herättiin. Ja tässä tämä päivä sitten olikin. Että hyvää päivää vaan Võsulta. Huomenna uusi yritys palata Otepäälle.

Eräs katsoo kaihoisasti merelle... vesille venosen mieli.

Jälkikirjoitus: Ei tuo Jäpinkäinen kuitenkaan aivan tyhmä eläin ole. Ihan kuin se olisi tiennyt mistä kirjoitan. Tuli viereen ja katseli tietokoneruudulle ja oli aivan järjettömän hellyttävän näköinen - en ole nähnyt Lattella ehkä koskaan niin anteeksipyytävää ilmettä!

Älä kirjoita kauhean pahasti, ethän?