sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Toilailua - tai ainakin melkein

Toila on pieni taajama Suomenlahden reunamalla, joka tunnetaan rannoistaan ja kylpylästään. Olin kuullut kerrottavan, että se on hyvin luonnonkaunis paikka. Eilen lähdin ottamaan asiasta selvää. Sen enempää paikkaan tai sen nähtävyyksiin etukäteen tutustumatta. Hyppäsin autoon aamupäivällä ja lähdin pöristämään Narva-Tallinna maantietä itäänpäin. Runsaan puolentoista tunnin kuluttua olin perillä, tai ainakin melkein.

Ensimmäinen pysähdys oli n. 2 kilometriä ennen Toilaa. Viitta ilmoitti: Alujõe juga eli Alujoen putous. Siis sinne.

Kuoppaisen, todella kuoppaisen hiekkatien päästä putous löytyikin. Eihän se nyt suoranainen Niagara ollut, mutta omalla tavallaan hyvin herttainen pieni putous. Viehättäväksi sen tekivät suuret sammaloituneet kivet, kuin pulleat vihreäturkkiset karhut:


 Alujõen vehreita pallukoita pienessä koskessa
Aikani sammalkiviä kuvattuani jatkoin matkaani. Käväisin pikipäin Pühajõen kirkolla ja paluumatkalla sieltä huomasin kyltin: Oru Park. Sinne. Vaikka olinkin päättänyt pääkohteekseni Toilan rannat. Mikä tällainen Oru Park on, mietin? Puistoja - onhan niitä nähty. Tähän aikaan vuodesta valoisan aika on niin lyhyt, joten mihinkään turhaan ei kannata sitä hukata. Ja kotiin halusin ajaa vielä valoisalla.

Koska puistoon johtava portti oli mielenkiintoinen, panin auton parkkiin ja lähdin kuvaamaan kahta karhua, jotka portin molemmilla puolilla vartioivat Oru Parkia.




Karhut kuvattuani olin jo valmis lähtemään eteenpäin, kohti Toilaa. Huomioni kuitenkin kiinnitti mielenkiintoinen lehmuskuja ja astuin puiston taikapiiriin, ajatuksenani ottaa vain pari kuvaa muhkeista ja erikoisen näköisistä puunrungoista. Mutta eihän se koskaan niin mene. Yksi asia johtaa toiseen ja sitten huomaatkin käveleväsi aina vain eteenpäin pitkin lehmuskujaa.


 Puukuja näyttää jatkuvan ikuisuuksiin.


 Näitä hassuja puita ja niiden pahkuroita on lähiaikoina esitelty myös Viron televisiossa, kuulin tänään.

Oudot puut suorastaan houkuttavat kulkemaan eteenpäin.

Kävellessäni eteenpäin tajuan ettei Oru Park todellakaan ole mikä tahansa puisto. Ensinnäkin se on valtavan kokoinen (105 ha) ja nimensä mukaisesti (Org - gen. Oru = laakso) rajautuu  yhdeltä reunamaltaan valtavaan laaksoon tai kanjoniin, josta Pühajogi virtaa Suomenlahteen. Näkymät näköalatasanteelta alas laaksoon ovat huikeat.


Puiston keskellä on ollut upea linna, joka hävitettiin toisessa maailmansodassa. Linnan rakennutti pietarilainen kauppias Grigori Jelissejev ja sen vuonna 1897 aloitettuun rakennustyöhön osallistui yli 300 miestä. Samaan aikaan aloitettiin myös puiston suunnittelu ja rakennus - kunnianhimonen suunnitelma, joka käsitti valtavan määrän koristepuita ja -pensaita, ruusuja ja perennoja, joista useimmat tuotiin ulkomailta. Puiston suunnitteli Riian kaupungin pääpuutarhuri Georg Kuphaldt.

Myöhemmin Jelissejev myi puiston ja linnan Viron valtiolle, joka lahjoitti sen presidentti Konstantin Pätsille kesäpalatsiksi. Neuvostojoukot polttivat linnan 1941. Hävitystyötä jatkoivat saksalaiset SS-joukot, jotka räjäyttivät 1944 sen kellarissa olleen ammusvaraston. Myös puisto päästettiin vesakoitumaan.

 Linnan suunnitteli arkkitehti Gavril Baranovski. Kadonneen linnan kuva vironkielisestä Wikipediasta.

Vuonna 1959 puisto otettiin suojelukohteeksi ja vuonna 1995 valmistui sen uusi laululava. Seuraavana vuonna inventoitiin puiston kasvisto ja löydettiin 258 eri puu- ja pensaslajiketta.

Voi vain kuvitella miten upea puisto on kesällä - nyt ilma oli harmaa ja kuvanikin sen mukaisesti aika utuisia ja kohinaakin niissä on aivan liikaa (ISOt oli ajoittain pakko ajaa aina 800 asti). Harmaata tai ei, näkymät saivat aika sanattomiksi - niin luonnon kuin puistoarkkitehtuurin puolesta. Jopa marraskuun loppupuolella vähässä valossa.

 Yksinäinen penkki katsoo Suomenlahdelle.


 Muotoon leikattuja pensaskujia


Jatkoin vielä merelle, johon puisto rajautuu yhdeltä reunaltaan. Suomenlahti oli suuri ja aava ja kaunis, vaikka ilma ei todellakaan ollut paras mahdollinen. Hetkittäin taivas oli kuitenkin seesteinen ja näkymä kauas lahdelle sykähdytti mieltä.


 Huvimajalta aukeaa upeat näkymät merelle


 Meri syvenee nopeasti ja vaihtaa väriään



Toilan Oru Park oli siis aivan valtava elämys - ja niin sinä kävi, että huomasin päivän jo laskevan mailleen kun suuntasin takaisin kohti karhuporttia. Autolle saapuessani alkoi sade, joka yltyi minuutti minuutilta. Ajattelin huolestuneena kotimatkaa, minä kun en tunnetusti aja mielelläni pimeässä tai kaatosateessa.



Ei auttanut itku markkinoilla, liikkeelle oli lähdettävä. Kaarsin Oru Parkista takaisin Narva-Tallinna maantielle ja taakseni jäi kyltti: Toila 1 km. -- En siis koskaan päässyt perille, mutta eipä se harmittanut. Olin löytänyt yllättäen jotain muuta ja mykistävää: Oru Parkin. Toilaan pääsen toistekin toilailemaan.

Jälkikirjoitus: Jälleen kerran täytyy todeta, että on tämä Viro hieno paikka, joka pystyy yllättämään historiallaan ja luonnollaan aina uudelleen. Otepäältä käsin olemme tutustuneet kuuden vuoden ajan Etelä-Viron nähtävyyksiin, joita tuntuu aina vain riittävän. Ja nyt on sama tilanne Võsun ja Huvikummun suhteen. Olen tehnyt kymmeniä päiväretkiä lähelle ja vähän kauemmas ja joka kerta löytänyt jotain ainutlaatuista ja hienoa.

Toivon että kuvausmatkani ovat kiinnostaneet teitäkin. Uskon, että näistä kokemuksista ja kuvista tulee olemaan hyötyä kun alamme Huvikumpua markkinoimaan ensi kesäksi Viron matkaajille. Ainakin itse olen vakuuttunut siitä, että Võsu ja sen ympäristö tarjoaa runsaasti tekemistä ja näkemistä aktiivisellekin matkaajalle.

13 kommenttia:

Sirkku kirjoitti...

Kuvia katsellessa tajuaa, miten vaikea sinun on ollut pukea tunnelmiasi sanoiksi, niin että saat lukijat vakuuttuneiksi.
Niinkuin monissa aikaisemmissakin kohteissa, joita olet esitellyt, historian "tenho" on jotenkin käsinkosketeltavaa ja vahvaa. Tuo linnakin on ollut jotakin ihan ainutkertaista.
Osaisikohan joku kasvi-ihminen selittää, miksi kujan kaikissa lehmuksissa on tuo sama viehättävä sairaus tai vika, joka tekee niistä noin persoonallisia. En ole ennen nähnyt moista.
Mitä sanot nykytietämykselläsi, osataanko Virossa riittävästi arvostaa tätä kaikkea upeaa nähtävää, mitä olet meillekin esitellyt? Jos Helsingin seutuvilla olisi tuollainen puisto kujineen, se olisi retkiryhmien suuressa suosiossa ja ihmiset tulisivat sinne sankoin joukoin aikaa viettämään. Nyt tuolla näytti olevan aika hiljaista.

Maris kirjoitti...

Tulikohan kommenttini perille? Blogger heitti taas jotain erroria. Täältä se siis tulee uudelleen: Puistokuja oli vaikuttava ja jäin miettimään, miltä se näyttäisi keväällä, esimerkiksi toukokuussa, kun lehdet ovat vaaleanvihreitä.
Orun puistosta on jäänyt mieleen Saksan sotureiden hautauspaikka ja muistomerkki. Helteisenä kesäpäivänä saavuttiin ristien ja muistomerkkien keskelle, oli pysäyttävä tunnelma.

Maris kirjoitti...

Sirkku, Virossa on sisäturismi ainakin mielestäni suhteellisen vahva. Perheet käy kesäisin tunnetuissa luontopuistoissa ja muissa merkittävissä kohteissa, nuoret retkeilee ja telttailee (tai noh, yleistän oman kaveripiirini perusteella).
Myös Toila on tunnettu paikka, mutta toki etäisyys Tallinnasta (olisiko peräti parinkin tunnin ajomatka) asettaa sille omat haasteensa. Ja ajankohtana syksy ei ole paras mahdollisin, kesällä ne suuret massat vasta liikkuu. Vai mitä Tiina on tästä mieltä, sulla on parempi kosketus tähän ilmiöön kuin mulla täältä lahden takaa :)

Tiina Linkama kirjoitti...

Sirkku - hyviä ja tärkeitä kysymyksiä sinulla.

En oikein osaa vastata kysymykseesi mitenkään yksiselitteisesti. Toivonkin että joku virolainen lukija, vaikka Maris tai Kersten kertovat mitä mieltä he ovat.

Toilan Oru Parkin yksi "ongelma" on se, että sijaitsee Toilassa, vähän sivussa kaikesta. Jos se olisi Tallinnassa, olisi varmasti Kadriorun vertainen vierailukohde.

Nyt kun minä siellä iävin ihmisiä oli aika vähän, joitain koiranulkoiluttajia, vanhahko pariskunta kävelemässä käsi kädessä jyrkänteen reunaa sivuavalla polulla. Kolme venäjänkielistä nuorta ottamassa itsestään kuvia huvimajalla.

Mutta muistettava on, että vaikka olikin viikonloppu, oli päivä pimeähkö ja sateen uhka roikkui päällä. En siis osaa sanoa paljonko kesällä paikalla käy ihmisiä.

Yleisemmin pohdintaan: osaavatko virolaiseet arvostaa historiaansa ja sitä upeaa kulttuuria, joka syntyi ensimmäisen Viron aikana jatkumona baltisaksan ajoista - luulisin että kyllä. Voisin kuvitella, että Oru Parkistakin kerrotaan kouluissa, että puistoon tehdään luokkaretkiä keväisin. Maris - kerro sinä, jos huomaat tämän viestin!

Maris - itsekin ajattelin että ihan ehdottomasti tuonne on päästävä keväällä kun puissa on lehdet. Netistä löytyy runsaasti kkuvia puiston kukkaistutuksista etc. kukinta-aikaan - upealta näyttävät.

Tiina Linkama kirjoitti...

Näköjään menivätkin minun ja Mariksen kommentit ristiin ja Maris jo osittain vastasikin Sirkkun kysymykseen.

Kimmo Linkama kirjoitti...

Taas kerran suorastaan raivostuttaa, että joka kerta kun Euroopassa on aseellinen kriisi, Baltian maista kävellään yli ensin lännestä itään ja sitten idästä länteen.

Ja siinä samassa tuhotaan surutta erilaisia kulttuuripaikkoja. Voi vain kuvitella, millainen Orun linna on loistonsa aikana ollut.

Onneksi sentään puisto on onnistuttu restauroimaan.

aimarii kirjoitti...

Orupark teki minuun vaikutuksen nyt ja myös muutama vuosi taaksepäin, kun kävin siellä. Nimenomaan tuo puistotie ja linna ja huvimaja.
Toilassa on kylpylä, jossa viikkoni silloin vietin syyskuun alussa. Joka päiväiset retket pitkin ja poikin puistoa ja merenrantaa olivat hienoja. Etupäässä kylpylävieraat olivat virolaisia ja venäläisiä ja venäjän kieli yleisin, mitä kuuli puhuttavan.
Tutustuin reissusta palattuani myös Toilan ja Oruparkin historiaan. Tämä reissukuvauksesi sai muistikuvanikin elämään.

Kiirepakolainen kirjoitti...

Syvää harmoniaa ja hengenheimolaisuutta tunsin, kun istuin meren äärelle, kauniille penkille.
Hassut puut olivat todella hassuja, mutta kauniita.
Tuli mieleen, että olenkohan käynyt Toilassa. Kylpylässä. n. 30 km Tallinnasta itään päin.? Siellä kuljin rannoilla, keräsin pieniä kiviä, tietenkin.

Rummun äiskä kirjoitti...

Katseltuani kuviasi ja luettuani tekstisi haluan ehdottomasti mennä
Oru parkkiin ensi kesänä tai keväällä. Lehmuksia näytettiin viime viikolla ETV:n uutisissa juuri noiden
erikoisten muotojen ansiosta.
Hauskoja!

Tiina Linkama kirjoitti...

No nyt sain vastauksen lehmusten nystyröihin, ei ole sairaus vaan tyyppikysymys. Ja näin minua valistettiin:

Lienee kyseessä puistolehmus ( Tilia x vulgaris), luonnostaan muhkurarunkoinen. Lisäksi on kova vesomaan ja osa pahkuroista voi olla poistettujen versojen jälkiä.

--

aimarii - hienoa että kuvat toivat muistikuvia mieleesi - mutta linnaa tuskin olet nähnyt, ehkä sielusi silmillä vain, se hävitettiin, kuten taisin kertoa, sodan aikana.

Kiirepakolainen - Toila on koko verta kauempana Tallinnasta - eli jos olet ollut 30 km säteellä jossain kylpylässä, se ei ole Toila. Noin hatusta vetäisin että matkaa on hiukan alta 200 km Tallinnasta päin. Võsulta sinne ajoi hieman alle kahdessa tunnissa.

Sylvia Svensson kirjoitti...

Tykkäsin erityisesti kuvista Suomenlahden rannalta - voin kuvitella mitä ajallelit... "Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa..."

Tarja kirjoitti...

Toila on upea paikka ja kesällä siellä tapahtu kaikenlaista.
Muinaistulien yö on iso tapahtuma elokuussa Toilan rannalla ( https://picasaweb.google.com/103536563681679236834/MuinastuledAugust2010 )
Oru puistossa järjestetään konsertteja ym.

Ja ranta on täynnä ihania litteitä, meren hiomia kiviä :)

Anonyymi kirjoitti...

Olipa linna kaunis! Paikassa on jotain satumaista, nyt selvisi, että siellä on ollut noin upea rakennus.
Kiitos Tiina taustatiedoistasi, moni tuttu paikka on saanut uuden näkökulman blogisi ansiosta.
T:Susanna