maanantai 9. toukokuuta 2011

Pari kuumaa kirjaa

Hellesäät hellivät meitä. Kylmän putken jälkeen.

Minä olen ottanut kahdesta viime päivästä kaiken riemun irti. Olen istunut tuulensuojassa vähissä varusteissa ja itselleni hokenut, että D-vitamiinia tässä hankitaan. Pohjia kesää varten. Ja muistanut myös kouluaikaisen kaimani lauseen – miten jotku lauseet porautuvatkin tietoisuuteen – joka tiesi: ruskea selluliitti on kauniimpaa kuin valkea.

Siis viimeiset kaksi päivää olen kekkuloinut auringossa, välillä yläkroppaa, välillä alakroppaa peitellen. Talven jälkeinen nahka kun palaa niin nopeasti.

Ja olen käyttänyt ajan ikäänkuin hyödykseni,  lukien.

Ja riippumatta siitä, olenko nyt punainen vai ruskea vai ainoastaan hikinen, täytyy sanoa, että pieni lukuputki teki hyvää.

Seuraa tunnustus: viimeisinä aikoina, kuukausina, vuosina, olen lukenut armottoman ja hävettävän vähän mitään mikä olisi printattu valkealle paperille ja nidottu tai sidottu kansien väliin. Netti imaisee ajan, on muka aina niin paljon tärkeää nettiluettavaa, että kirjat ovat jääneet täysin hunningolle.

Vaan, HAA, huudahdan, olen kahtena päivänä lukenut kaksi kirjaa. Ja olen tästä ihmeen virkistynyt ja innostunut. Toki olen samalla ajalla saanut myös jonkinmoista väriä pintaani, onko se ruskeaa vai punaista, se on sitten taas aivan oma juttunsa.

Mutta mennään kirjojen lukemiseen. Mitä luin, mitä koin?

Ensimmäinen romaani oli Mika Waltarin Kuun maisema. Kokoelma lyhytkertomuksia, pidemmät kuin novellit, mutta lyhyemmät kuin romaani. Ilmestymisvuosi 1953.

Olen mielestäni lukenut Waltarin tuotannon aika tarkkaan. Mutta Kuun maisemassa oli minulle uusia lyhytkertomuksia, vanhojen tuttujen ohella. Luin kokoelman nauttien ja miettien.

Kuun maisema lienee nimenä tarkoin harkittu. Kaikki tarinat kertovat sodanjälkeisestä Euroopasta, tavalla tai toisella. Maisemasta, joka oli niin fyysisesti kuin henkisesti pommitettu kuun kraatereita muistuttavaksi kuolleeksi pinnaksi. Lyhytkertomuksissa kulkee hahmoja, jotka ovat eksyksissä, jotka ovat täysin menettäneet uskonsa tulevaisuuteen. Jotka kulkevat kuun maisemassa kuin henkisesti kuolleet marionetit, jotka yrittävät löytää joitain lankoja, joilla voisivat liikkua.

Maailmansodan tuhosta on aikaa kulunut pian 70 vuotta. Sota loppui 1945. Waltari eli vahvasti niin ennen kuin jälkeen sodan, ja rakentamisen vuodet heti sodan jälkeen tuntuivat hänestä selkeästi raskailta, Lyhytkertomuksissa toistuu kysymys elämän mielekkyydestä, syyllisyydestä, velvollisuudesta ja tulevaisuudenuskon puutteesta.

Waltaria ei pidetä – jos mitään olen ymmärtänyt – suurena suomalaisena kirjailijana. Hän on Suuri Suomalainen Kertoja. No, historialliset romaanit, Sinuhe etunenässä, nostivat kirjailijan vakavaa statusta. Nobel-kirjailijaa ei Waltarista tullut. Johtuiko se Waltarista tai Nobel-komiteasta, vai viihteellisistä salapoliisiromaaneista ja muusta niinsanotusti kepeästä kirjallisuudesta, on sitten ihan oma lukunsa.

Minä joka tapauksessa olen aina nauttinut Waltarin sujuvasta kynästä, joka saattaa olla joskus hapuilevampi kuin toiste. Waltari osaa kertoa tarinoita, viedä mukanaan, herättää tunteita.

Ja näin teki myös Kuun maisema. Huomasin miettiväni aikaa, nykyistä ja entistä. Sotaa, tuhoa. Arvojen luhistumista. Elämää, jota rakennetaan elämisen vuoksi, arvojen, tulevaisuuden toiveiden romahdettua. Ja mietin tätä aikaa.

Tässä siis ensimmäinen lukukokemukseni, jonka luin eilen.

Tänään, auringon taas helliessä asetuin aurinkoon nauttimaan uudelleen D-vitamiinista. Kerallani kirja. Valikoimaa oli rittämiin, niin paljon on jäänyt viime vuosina lukematta. Myös lahjakirjoja, joita rakkaat ystävät ovat minulle antaneet ajatuksella: tämä sinun kannattaisi lukea. Tai: tämä on hyvä, lue se!

Valitsin ystävättäreltäni Kersteniltä jo pitkän aikaa sitten saamani kirjan Virosta. Jonka on kirjoittanut Terhi Pääskylä-Malmström. Kirjan nimi: Viron viemää - Viroilun laajempi oppimäärä.

Olen itse lyhykäisesti tavannut kirjailijan, joka tuolloin toimi Suomi–Viro-yhdistysten liitossa. Me toimme silloin porukalla haapsalulaisen teatteriryhmän Randlasen Helsinkiin. Mahtava tapaus, siitä lisää täällä.

Terhi jätti nopean tapaamisen jälkeen mielikuvan kuplivasta persoonallisuudesta. Iloisesta ja uusiin haasteisiin ennakkoluulottomasti syöksyvänä.  Ja samaa ilotulitusta oli hänen kirjansa. Joka koostui vuosien 2006–2010 blogimerkinnöistä. Kirja kertoo Terhin orastavasta rakkaudesta viron kieleen, haluun tutustua maahan, ja alta vuoden kestäneeseen työpestiin Tallinnassa.

Kepeä iloinen purtava kuumana päivänä. Paljon, useasti, nauroin – juuri noin! Näin kohtaavat kulttuurit. Hienoja havaintoja!

Toisaalta, nyt kun itse olen asunut Virossa jo kunnioitettavat kuusi vuotta ja kiertänyt sinä aikana maata ristiin ja rastiin, totean, että kirja on väistämättä hyvin Tallinna-keskeinen. Herkullisesti ja monipuolisesti Tallinna-keskeinen.

Nautin valtavasti kirjan lukemisesta. Sillä taidan olla sitä täsmälukijakuntaa. Joka myötähäpeää punastellen lukee Terhin kokemuksia juoppolaivoilla. Ja innostuneena seuraa Terhin seikkailuita vaikkapa remonttimiesten saamisen vaikeudessa.

Kertaistumalta kirjan luin, ja nautin siitä suuresti! Voin suositella!

Terhin viehättävän tarinan luettuani jäin itse hieman miettimään. olisiko näistä omista blogijutuista myös ainesta kokonaiseksi romaaniksi tai jonkinmoiseksi kokoomateokseksi.

Terhin kirja, jota siis yhä suosittelen, on omakustanne. Tarttukaa siihen, jos sellaisen jostain käsiinne saatte. Pääsette mukaan vetävään tarinaan, jota kertoo viehättävä, spontaani, joskus hupsu, mutta useasti vain suomalainen nuori nainen, joka kokee monenmoista tutustuessaan virolaiseen kulttuurin!

1 kommentti:

Terhi P-M kirjoitti...

Kiva lukea, että tykkäsit. Kiitos, Tiina, kauniista sanoista!

Tuleville lukijoille vinkkaan http://svalbo.fi/fi/svalbooks.html, sieltä löytyy lisätietoa ja mm. tilausmahdollisuus.

Ja jatkossa olisi muuten tulossa enemmän myös Tallinnan ulkopuolista Viroa... :)