Värittyvää kirjallisuutta

Tiinan rusketu ja viisastu -päivät jatkuvat. Ja miksi ei; lämpötila kohosi varjossa +23c asteeseen ja tuulensuojassa oli olo kuin etelässä.

Minä siis päätin (auh kuinka raskas päätös!) viettää tämänkin päivän auringossa, kirjaa lukien.

Pari päivää sitten luin Mika Waltarin Kuun maiseman. Eilen Terhi Pääskylä-Malmströmin Viron viemää. Rusketuksesta ei voinut puhua, mutta selvästi nahan punertumisesta kuitenkin.

Tänään kuljin pitkin kirjahyllyjä, etusormi ojennettuna, etsien ja miettien, että mihin kirjaan valintani osuu. Osui Arto Paasilinnan romaaniin Maailman paras kylä. Julkaisuvuosi 1992.

En ole paljoakaan lukenut Paasilinnan laajasta tuotannosta. Olen ymmärtänyt, että kyse on leppoisasta ja letkeästä kirjallisuudenlajista, jossa huumori ja satiiri kulkevat käsi kädessä.

Muistan rakkaan ystävättäreni, niin monin tavoin sivistyneen Päivin arvion Paasilinnasta: "Se on täydellisesti sopivaa mökkilukemista."  Ja yhtä lailla muistan kuinka Pönkäniemessä, Päivin kesäpaikassa, Päivi ja lapset vuoron perään lukivat Paasilinnan Hurmaavan joukkoitsemurhan. Ja nauttivat siitä suuresti.

Kuten sanottua, vähän olen Paasilinnaa lukenut, jokusen hauskan romaanin toki, mutta siitäkin on aikaa jo kymmeniä vuosia.

Ja niin siis päivän epistola oli Maailman paras kylä.

Pidin siitä. Pidin kovasti. Keveä namupala, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan sitä kaikkein hulvattominta ja absurdeinta Paasilinnaa. Mikä ei tarkoita, etteikö kirja olisi ollut nautittava ja ajatuksia herättelevä. Sitä se oli, kepeässä kuoressaan.

Maailman paras kylä on oodi ja kunnialaulu (suomalaiselle) osaamiselle. Miehille, jotka puhuvat ehkä vähän, mutta tekevät sitä enemmän. Jotka osaavat omilla käsillään luoda kodin, perheen, talon, kylän maailmassa joka on tullut hulluksi.

Tarinan ytimenä on kuolevan vanhan patakommunistin ja vanhan kirkonpolttajan toive ja testamentti uuden kirkon rakentamisesta. Toimeen ryhtyy jälkipolven edustajana Eemeli Toropainen. Joka ei rakenna vain huisin hienoa kirkkoa vaan kokonaisen yhteisön, jossa lakina on maamiesjärki ja jossa asioita vie eteenpäin ihmisen halu ja kyky elää yhdessä luonnon kanssa.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1992. Se vie lukijan kolmenkymmenen vuoden aikamatkalle, päättyen vuoteen 2022. Jolloin ns. sivistynyt maailma on tullut tiensä päätökseen, takana on kolmas maailmansota ja globaali ydinkatastrofi. Kainuun korpimailla elämä kuitenkin jatkuu, koska niin elämä tekee. Kaiken näennäisen sivilisaation luhistuessa ympärillä. Kalastaen, metsästäen, käden taitoihin ja maalaisjärkeen pohjautuen.

Paasilinnan maailma on idyllinen, tunnelmallinen ja oikeamielinen. Mikä on mukavampaa kuin eläytyä tähän maailmaan. Jossa karhullekin tehdään sydämenohitusleikkaus ja naapurijärvelle vahingossa singahtanut ydinkärkiohjus viedään rauhassa härkäsaatossa muille maille vierahille.

Pidin siis kirjasta. Se oli yleisväriltään ja -hengeltään lempeä. Ja lempeyttä ei maailmassa ole koskaan liikaa. Vaikka se olisi vain fiktiivistä.