perjantai 6. toukokuuta 2011

Viron mustapäälampaat

Eilen matkalla Lukeen näimme tien poskessa näyn, jota varten oli lyötävä jarrut pohjaan ja mentävä kuvaamaaan. Unipihan ja Luken välille asettuvalla tieosuudella oli iso lampola, jonka pihamaalla käyskenteli kymmenittäin paksuvillaisia mustapäisiä lampaita ja, mikä herttaisinta, näiden mustia karitsoita.

Lienikö näky niin tärisyttävä vai oliko kamerassani asetukset poskellaan, mutta niin kävi, että yhtään aivan tarkkaa otosta en saanut.

Laitan alle kuitenkin muutamaisen kuvan näistä hellyttävistä mustanaamaisista karvapalleroista ja niiden hontelojalkaisista iloisesti loikkivista karitsoista. Ehkä aiheen herttaisuus korvaa kuvallisten ansioiden puutteen:

Neljä mustapäätä

Karitsa hyppää


Pienellä on nälkä


Monta pientä karitsaa keolla


Siinä lampaita kuvatessani saapuu paikalle utelias lammasfarmari, nuori mies, joka poninhäntineen ja lempeine hymyineen näyttää Raamatun hyvältä paimenelta. Hän kohteliaasti alkaa keskustelun kysymällä, että taidan pitää lampaista kun niitä niin kovasti kuvaan. Minä myöntelen.

Mies kertoo lampaita olevan 52 kappaletta, joista osa on jo poikinut, osa on vielä odottavalla kannalla. Hän kertoo lampaiden olevan Viron mustapäisten lampaiden rotua (Eesti tumedapealine lambatõug), jolle on tyypillistä musta pää ja mustat jalat.

Mustapäiset lampaat ovat valkeita lampaita rotevampia ja karvaisempia, joskin niiden  karva on sen verran karkeaa, että sitä ei paljoakaan käytetä villalankana. Sukiksi sopivat, mutta villapaidoiksi liian karheaa, kertoo Hyvä paimen.

Vanhimmat karitsoista ovat vasta kolmeviikkoisia, kertoo mies, ja jatkaa: "Lampaiden ja karitsoiden sijoittelu yöksi on nyt ongelmana. Emoa ja karitsaa ei pitäisi erottaa toisistaan, sillä liian pitkä ero voi johtaa siihen, että emo hylkää poikasensa." Näin oli käynyt erään karitsan kohdalla, emo kieltäytyi imettämästä, ja vaikka lampuri syötti pientä karitsaa tuttipullosta menehtyi se. "Yöllä ei kuitenkaan ole hyvä pitää karitsoita paljaan taivaan alla. Toissa yönä oli kettu löytänyt aukon aidasta ja vieraillut karitsojen keskuudessa vieden kolme karitsaa saaliinaan."

Kysyn lampurilta kasvattaako hän lampaita lihakarjaksi ja lampuri kertoo, että hän kasvattaa karvapallojaan lähinnä jalostustarkoituksiin. "Mutta aina ei kaikille löydy jalostuksesta paikkaa, ja silloin päätyy lammas lihapataan." Mies hymyilee hieman anteeksipyytävän näköisenä.

Miehen saama puhelu katkaisee juttutuokiomme ja me jatkamme Kimmon ja Latten kanssa matkaa. Mietin hiljaa itsekseni millaista olisi elämä lampurina. (En oikeasti tiedä onko tällaista sanaa edes olemassa.) Pihapiiri, lempeät lampaat ja suloiset karitsat, oli mitä idyllisin. Olisiko elämä lampaiden kanssa leppeää ja rauhallista. Vai valvottaisiko pelko ketuista ja taudeista ja lampaiden kohtalosta kaltaistani hellämielistä ihmistä. Kiintyisinkö liikaa lampaisiini? Miten voisin johdattaa niitä teuraalle?

Ravistelen ajatukset päästäni. Elämä on tällaista maalla. Vaikka Hyvän paimenen näköinen lampuri selvästi rakasti pumpulista karjaansa, hän luultavasti ei menetä yöunia, vaikka teurastamon auto kävisi pihalla.

Tai mistä minä tiedän.

7 kommenttia:

aare kirjoitti...

Kyllä lampuri on oikea sana. Lue lisää alasta linkistä: http://www.tkk.utu.fi/extkk/ruokasuomi/ajank_lammasesite_221106.pdf

Tiina Linkama kirjoitti...

Selge, Aare, lampuri se on!

Maris kirjoitti...

Hauskoja pallukoita :)

OnuKoo kirjoitti...

Hyvät ihmiset miten paljon olet ehtinyt yhden reissun aikana nähdä ja kuvata! Kiitos mielen-kiintoisista kuvakertomuksista!

Tuula kirjoitti...

Olen nyt kymmenen vuotta tata osa-aikalampurin (isanta on kokoaikalampuri) elamaa elanyt ja kylla voin sanoa, etta lampaisiin kiintyy, mutta vuosien saatossa tajuaa, etta jostainhan sen isannankin on leipansa revittava ja siksi niita lampaita sinne teuraalle on pakko lahettaa.

Mutta alkuvuosina minulla oli kyynelsilmassa vahan siita sun tasta asiasta. Pieni karitsa, joka ei jaksanut elaa. Teurasauton tuleminen sai minut lahtemaan keittiohommiin tai kummallisesti tuli kaupalle asiaa. Petoelaimen runteleman lampaan raato sai itkun silmaan.

Ihania lampaita olet linssiisi saanut!

Tiina Linkama kirjoitti...

Tuula, mielenkiintoista oli kuulla lampurin elämästä. Eli alussa menikin juuri kuten olin ajatellut, kiintyy pieniin pumpulipalloihin ja on ristiriitainen olo.

Mutta onhan juuri kuten sanoit, että elämän realiteetitkin on osattava ottaa sellaisina kuin ne ovat.

Toivotan sinulle menestystä ja iloa valitsemassasi ammatissa.

miukuli kirjoitti...

Tykkään kuvista , joissa vain jokin osa on tarkka ja loput ei niin.(Makuasia ;) )

Suloisen näköisiä karvapalloja ovat!

Meillä oli tapana ottaa eläimiä kasvatukseen. Siis pienestä karitsan/vasikan/vuohen pallerosta kasvoi iso ja sitten se ja kaverit jatkoivat matkaansa, kuka mihinkin.Joskus eläin oli vuoden ja joskus useamman.Jotkut jäivät taloksikin asti.

Myös kesäpossu(Lue: joulukinkku.)asusti monina vuosina aitauksessaan. Jokaisen nimi oli Röhöranta ja kaikilla niistä oli kauniit silmät. Ruokaa vietäessä ja muutenkin rapsuteltiin ahkerasti.

Voit siis arvata, että itku oli silmässä, kun eläimen lähdön aika tuli. Silti söin kinkkua joka vuosi.
Muutettuani omaan huusholliin, on nuo kesä- ym eläimet jääneet toisten hommiksi.
Nyt on vain tuo karvaton koira, jonka pelkona ei ole joutua pataan ;)