Pari kuumaa kirjaa

Hellesäät hellivät meitä. Kylmän putken jälkeen.

Minä olen ottanut kahdesta viime päivästä kaiken riemun irti. Olen istunut tuulensuojassa vähissä varusteissa ja itselleni hokenut, että D-vitamiinia tässä hankitaan. Pohjia kesää varten. Ja muistanut myös kouluaikaisen kaimani lauseen – miten jotku lauseet porautuvatkin tietoisuuteen – joka tiesi: ruskea selluliitti on kauniimpaa kuin valkea.

Siis viimeiset kaksi päivää olen kekkuloinut auringossa, välillä yläkroppaa, välillä alakroppaa peitellen. Talven jälkeinen nahka kun palaa niin nopeasti.

Ja olen käyttänyt ajan ikäänkuin hyödykseni,  lukien.

Ja riippumatta siitä, olenko nyt punainen vai ruskea vai ainoastaan hikinen, täytyy sanoa, että pieni lukuputki teki hyvää.

Seuraa tunnustus: viimeisinä aikoina, kuukausina, vuosina, olen lukenut armottoman ja hävettävän vähän mitään mikä olisi printattu valkealle paperille ja nidottu tai sidottu kansien väliin. Netti imaisee ajan, on muka aina niin paljon tärkeää nettiluettavaa, että kirjat ovat jääneet täysin hunningolle.

Vaan, HAA, huudahdan, olen kahtena päivänä lukenut kaksi kirjaa. Ja olen tästä ihmeen virkistynyt ja innostunut. Toki olen samalla ajalla saanut myös jonkinmoista väriä pintaani, onko se ruskeaa vai punaista, se on sitten taas aivan oma juttunsa.

Mutta mennään kirjojen lukemiseen. Mitä luin, mitä koin?

Ensimmäinen romaani oli Mika Waltarin Kuun maisema. Kokoelma lyhytkertomuksia, pidemmät kuin novellit, mutta lyhyemmät kuin romaani. Ilmestymisvuosi 1953.

Olen mielestäni lukenut Waltarin tuotannon aika tarkkaan. Mutta Kuun maisemassa oli minulle uusia lyhytkertomuksia, vanhojen tuttujen ohella. Luin kokoelman nauttien ja miettien.

Kuun maisema lienee nimenä tarkoin harkittu. Kaikki tarinat kertovat sodanjälkeisestä Euroopasta, tavalla tai toisella. Maisemasta, joka oli niin fyysisesti kuin henkisesti pommitettu kuun kraatereita muistuttavaksi kuolleeksi pinnaksi. Lyhytkertomuksissa kulkee hahmoja, jotka ovat eksyksissä, jotka ovat täysin menettäneet uskonsa tulevaisuuteen. Jotka kulkevat kuun maisemassa kuin henkisesti kuolleet marionetit, jotka yrittävät löytää joitain lankoja, joilla voisivat liikkua.

Maailmansodan tuhosta on aikaa kulunut pian 70 vuotta. Sota loppui 1945. Waltari eli vahvasti niin ennen kuin jälkeen sodan, ja rakentamisen vuodet heti sodan jälkeen tuntuivat hänestä selkeästi raskailta, Lyhytkertomuksissa toistuu kysymys elämän mielekkyydestä, syyllisyydestä, velvollisuudesta ja tulevaisuudenuskon puutteesta.

Waltaria ei pidetä – jos mitään olen ymmärtänyt – suurena suomalaisena kirjailijana. Hän on Suuri Suomalainen Kertoja. No, historialliset romaanit, Sinuhe etunenässä, nostivat kirjailijan vakavaa statusta. Nobel-kirjailijaa ei Waltarista tullut. Johtuiko se Waltarista tai Nobel-komiteasta, vai viihteellisistä salapoliisiromaaneista ja muusta niinsanotusti kepeästä kirjallisuudesta, on sitten ihan oma lukunsa.

Minä joka tapauksessa olen aina nauttinut Waltarin sujuvasta kynästä, joka saattaa olla joskus hapuilevampi kuin toiste. Waltari osaa kertoa tarinoita, viedä mukanaan, herättää tunteita.

Ja näin teki myös Kuun maisema. Huomasin miettiväni aikaa, nykyistä ja entistä. Sotaa, tuhoa. Arvojen luhistumista. Elämää, jota rakennetaan elämisen vuoksi, arvojen, tulevaisuuden toiveiden romahdettua. Ja mietin tätä aikaa.

Tässä siis ensimmäinen lukukokemukseni, jonka luin eilen.

Tänään, auringon taas helliessä asetuin aurinkoon nauttimaan uudelleen D-vitamiinista. Kerallani kirja. Valikoimaa oli rittämiin, niin paljon on jäänyt viime vuosina lukematta. Myös lahjakirjoja, joita rakkaat ystävät ovat minulle antaneet ajatuksella: tämä sinun kannattaisi lukea. Tai: tämä on hyvä, lue se!

Valitsin ystävättäreltäni Kersteniltä jo pitkän aikaa sitten saamani kirjan Virosta. Jonka on kirjoittanut Terhi Pääskylä-Malmström. Kirjan nimi: Viron viemää - Viroilun laajempi oppimäärä.

Olen itse lyhykäisesti tavannut kirjailijan, joka tuolloin toimi Suomi–Viro-yhdistysten liitossa. Me toimme silloin porukalla haapsalulaisen teatteriryhmän Randlasen Helsinkiin. Mahtava tapaus, siitä lisää täällä.

Terhi jätti nopean tapaamisen jälkeen mielikuvan kuplivasta persoonallisuudesta. Iloisesta ja uusiin haasteisiin ennakkoluulottomasti syöksyvänä.  Ja samaa ilotulitusta oli hänen kirjansa. Joka koostui vuosien 2006–2010 blogimerkinnöistä. Kirja kertoo Terhin orastavasta rakkaudesta viron kieleen, haluun tutustua maahan, ja alta vuoden kestäneeseen työpestiin Tallinnassa.

Kepeä iloinen purtava kuumana päivänä. Paljon, useasti, nauroin – juuri noin! Näin kohtaavat kulttuurit. Hienoja havaintoja!

Toisaalta, nyt kun itse olen asunut Virossa jo kunnioitettavat kuusi vuotta ja kiertänyt sinä aikana maata ristiin ja rastiin, totean, että kirja on väistämättä hyvin Tallinna-keskeinen. Herkullisesti ja monipuolisesti Tallinna-keskeinen.

Nautin valtavasti kirjan lukemisesta. Sillä taidan olla sitä täsmälukijakuntaa. Joka myötähäpeää punastellen lukee Terhin kokemuksia juoppolaivoilla. Ja innostuneena seuraa Terhin seikkailuita vaikkapa remonttimiesten saamisen vaikeudessa.

Kertaistumalta kirjan luin, ja nautin siitä suuresti! Voin suositella!

Terhin viehättävän tarinan luettuani jäin itse hieman miettimään. olisiko näistä omista blogijutuista myös ainesta kokonaiseksi romaaniksi tai jonkinmoiseksi kokoomateokseksi.

Terhin kirja, jota siis yhä suosittelen, on omakustanne. Tarttukaa siihen, jos sellaisen jostain käsiinne saatte. Pääsette mukaan vetävään tarinaan, jota kertoo viehättävä, spontaani, joskus hupsu, mutta useasti vain suomalainen nuori nainen, joka kokee monenmoista tutustuessaan virolaiseen kulttuurin!

Latte pohtii runoutta

Hiippa ja moi,

minä taas tässä, Latte.

Tänään ajattelin lausua muutaman sanan runoudesta. Nimittäin eli nääs - kuten Tampereella tavataan sanoa - Äiskä on joskus selvittänyt tuttavilleen minun ja edesmenneen syrrani Ronjan eroja näin: "Siinä missä Ronja luki Rimbaud'ta alkuperäiskielellä, Latte lukee Korkeajännitys-sarjoja."

No joo, onhan tuo siinä mielessä totta, että en nyt ole jaksanut tai ehtinyt perehtyä korkeakirjallisuuteen saati lyriikkaan.

Mutta oppia ikä kaikki, sehän on yksi motoistani, ja niinpä tänään otin puheeksi runouden Johtokunnan kanssa. Mitä se on?

Ensin selitti Iskä  ja minä kuuntelin hyvin keskittyneenä:

Että niinko loppusointuja ja riimejä ja rytmejä on runous, yritin ymmärtää

Sitten oli Äiskän vuoro. Äiskä käsitteli aihetta laajemmin - puhui kielikuvista ja allegorioista ja symboleista. Tunneherkkyydestä ja eläytymisestä ja sielunmaisemasta. Ja otti esimerkiksi Aaro Hellaakosken runon:

Hauen laulu

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan


kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen


lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman


   kun aukoellen
    luista suutaan
    longotellen
    leukaluutaan


niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.

(Jääpeili 1928)


Ponnekkaasti Äiskä lausui runoa ja minä kuuntelin. Äiskä on joskus opiskellut kirjallisuustiedettä ja nyt sillä oli tilaisuus esitellä hajanaisia tietojaan runoudesta. Se selitti, että Hauen laulu on ollut hieman kuin kirjallisuuden salapoliisitarina. Tulkintoja hauesta on monia - miksi hauki nousi puuhun laulamaan? Ja jatkoi Unto Kupiaisen tulkinnalla ja Anto Leikolan tulkinnalla ja... ja...

Minä en jaksanut pidempään kuunnella moista hölynpölyä. Sillä asiahan oli selvä kuin pläkki!

On hauki ja on kuusi:

Kuusi

Korvatkaa nyt runon 'hauki' vaikkapa keltaisella siilillä:

Siili

Lisätkää keitokseen yksi tunari Iskä, joka viskoo siiliä miten sattuu:

Tunari Iskä

Ja vot, siili on puussa! Tästä kirjoitinkin jo aiemmin otsikolla: Tunarit iskee jälleen

Olin siis ratkaissut kirjallisuuspiirejä vuosikymmeniä vaivanneen mysteerin ilman sen suurempaa kirjallista taustatutkimusta.

Sanoisin, että aika yliarvostettua tuo runous. Tai turhan mutkikkaaksi tehty, ainakin.

T. Latte

PS. Eilen illalla oli täällä kova myrsky ja Laulava siili tuli kuusesta alas. Ja sen sanon, että aion sen jatkossa pitää visusti itselläni. Siilin paikka on suussa, ei puussa. Ja tätä runoa saatte lainata, halutessanne.

Lukijakilpailu ratkennut

Kiitos kaikille osallistuneille Suomalainen Virossa -blogin lukijakilpailuun. Oli mielenkiintoista lukea kommenttejanne, ja sitä mikä ketäkin kosketti.

Oikeasti, olin hieman yllättynyt, että Rummukaisen tarina oli jäänyt niin monelle mieleen ykköstarinana. Sillä tarinat, joita olen vuosien aikana kirjoittaneet ovat käsitelleet niin monenalaisia asioita. Toisaalta, eihän se ihme ollut siinä mielessä, että Rummukaisen tarina ON hieno, riippumatta siitä kuka sen on kertonut tai miten. Urhea pieni koira, joka on selvinnyt.

Olin iloinen siitä, että myös Ronja ja Latte the Batdog olivat jääneet ihmisten mieleen. Toisaalta, jäin miettimään, että pitäisikö minun unohtaa kaikki Viro-aiheiset kirjoitukset, ja keskittyä vain koiratarinoihin. -- No en usko itsekään, että lukijani siitäkään innostuisivat.

Itse uskon, että blogini ansio on siinä, että juttuja on monenlaisia. Itselle eniten työtä on teettäneet pitkät asialliset artikkelit vaikkapa Viron kaupungeista, niihin olen hakenut tietoa ja faktoja joskus pitkäänkin. Eli niiden kanssa on mennyt eniten aikaa.

Lukijakilpailun palkinnon lupasin antaa sille, joka parhaiten perustelee miksi kyseinen tarina on juuri hänelle ollut tärkeä. Perusteluita tuli monenmoisia, kaikki toinen toistaan mukavampia. Joten päätös, tämä subjektiivinen, ei ollut ihan helppo.

Minua itseäni kaikkein eniten miellyttävä perustelu oli, kaikki perustelut moneen kertaan luettuani, nimimerkki hiapan perustelu, joka alla liitteenä:


Olen eräiden muiden kanssa samoilla linjoilla, Rummukainen 6.2.2009 on parhain, koskettavin ja muistettavin tarinasi. Se on kuin takavuosien tyttökirja: aina kun tekee mieli lukea jotain ihanaa ja liikuttavaa, voi kaivaa sen esiin. Onnellinen loppu kruunaa kaiken. Yleensäkin tekstisi ovat hyvin kirjoitettuja eikä tämä tee poikkeusta. minusta on mukava lukea blogikirjoitusta, jossa kieliasu on oikein ja samalla säilytetty persoonallinen ja huumorintajuinen ote.
T:hiapa


Kuvavalinta on KAS002 kaksostyttärieni kunniaksi

---

Pidin kovasti tuosta vertauksesta: takavuosien tyttökirja. Eikö meillä kaikilla ole joku sellainen kirjahyllyssä? Joku, johon palata aina, kun haluaa lukea jotain turvallista, tuttua, joka kerta toisensa jälkeen jaksaa herättää kyyneleet silmiin, ilahduttaa ja lohduttaa.

Pidin myös siitä, että hiapa arvosti kirjoituksieni kieliasua. Kirjoitan pääsääntöisesti kirjakieltä, ja yritän silti saada kielestä elävää, ja hiapan mukaan se on onnistunut. Myös tämä osa perusteluissa kolahti kovasti mukavasti minulle.

ONNITTELUT SIIS VOITTAJALLE!

Hänelle lähtee postitse alla oleva valokuva, joka on hiapan valinta Ottilia Visions -galleriasta:

Muut, jotka eivät valitettavasti tällä erää päässeet voittopallille, voivat toki toteuttaa kuvaunelmansa tekemällä tilauksen Ottilia Visionsin sivujen kautta, tai laittamalla minulle postia osoitteeseen: visions@villaottilia.ee

Samaan osoitteeseen voi hiapa laittaa omat yhteystietonsa, eli tiedon siitä, minne lähetän voittajakuvan.

Vielä kerran, suurkiitos kaikille, jotka osallistuitte tähän lukijakilpailuun!

Tiina

PS. Sylvialle, joka pontevasti uudelleen ja uudelleen kisan kommenteissa muistutti, että minun pitäisi itse arvioida paras kirjoitukseni, kerron: paras kirjoitus on se, joka lukijasta on paras.

En voi enkä halua alkaa itse omia kirjoituksiani arvostelemaan. Joidenkin kirjoitusten kirjoittamisen aikana jopa itse itkin - vähän samaan tapaan kuin mitä nimimerkki marjattah  joskus kertoi pateettisesta haitaristista, joka liikuttui aina omista soitannoistaan, yleensä yleisön tappioksi. Näin kävi esimerkiksi Ronjasta kertoessani. Ja siksi tarina jäikin kesken.

Joskus saatan myös nauraa ääneen kirjoittaessani. Yleensä silloin tiedän, että muutkin nauravat jutuilleni. Niin, että se siitä haitaristi-teoriasta.

Joskus tutkin tietosanakirjoja tai teen tutkimuksia netissä pitkäänkin saadakseni varmasti oikeaa tietoa juttuuni. Yritän saada jutusta artikkelin, selkeän ja kokonaisen, joka antaa tietoa lukijalleen.

Mietin, että blogikirjoittajana olen kuin ravintoloitsija, jolla on ruokalistallaan monenlaista. On alkuruokaa, lämmintä ruokaa, jälkiruokaa. On snackeja, on pitkän kaavan illallisia. On kotiruokaa ja gourmet'a.

On ihan turha kysyä ravintoloitsijalta mikä on ravintolan paras ateria. Ravintoloitsijan ja kokin mielestä se voi olla jotain aivan muuta, kuin se mitä asiakkaat tilaavat, mistä asiakkaat nauttivat ja minkä vuoksi he yhä uudelleen palaavat samaan ravintolaan.  Ravintolan paras ateria on siis se, joka asiakkaita miellyttää. Ei se, mistä ravintoloitsija tai kokki itse pitävät.

Mutta se ei todellakaan tarkoita, että ravintoloitsija tarjoaisi sen jälkeen vain sitä yhtä ja samaa asiakkailleen. Makuja on monia, ja aina pitää ruokalistaa uudistaa. Hyvä ruokalista elää ja tavoittaa monenlaiset maut.

Toivottavasti onnistun blogissa tätä ohjenuoraa itsekin seuraamaan.

Toivotan siis kaikille jatkossakin herkullisia lukuelämyksiä!