Reissu oli siis Suuri Success! Esityksiä oli kaksi ja molemmat loppuunmyytyjä. Saliin kannettiin kahvilan puolelta tuoleja lisää että saatiin kaikki innostuneet katsojat sisään.
Väki seurasi esitystä keskittyneesti, vaikka osalta meni tekstin vivahteet hukkaan kielen vuoksi. Ja väki poistui tyytyväisinä esityksestä. Näyttelijät olivat tyytyväisiä. Ohjaaja oli tyytyväinen. Sponsorit olivat tyytyväisiä. Minä olin onnellinen.
Ja sokerina pohjalla oli tänään Helsingin sanomissa teatterikriitikko Kirsikka Moringin kiittävä arvostelu esityksestä. Mitä muuta voi ihminen vielä toivoa? Voihan Myrsky ja Mylväys, että on hyvä mieli.
Mutta oli tämä huima seikkailu kaiken kaikkiaan. Vielä puoli vuotta sitten vaikutti siltä, että matka on vain pelkkä unelma. Ja sitten alettiin poistaa esteitä tieltä, yksi kerrallaan.
Mukaan tuli Viron Suomi-insitituutti ja Suomen viroyhdistysten liitto. Merja Aho, jota näin julkisestikin haluan kiittää, ja joka oli yksi matkan alkuunpanijoita, etsi sopivaa teatteria ja muutenkin junaili juttuja Suomen päässä. Grete ja Kersten instituutista tekivät hekin oman osansa. Kokoteatteri tuli vastaan inhimillisen vuokran muodossa. Ja Randlaset, nuo päähenkilöt, tekivät omia järjestelyjään saadakseen vielä kerran kokoon porukan joka on lennähtänyt vuoden sisällä eri suuntiin, kuka oli muuttanut Tallinnaan, kuka vielä kauemmaksikin.
Ja sitten lopulta koittaa odotettu päivä! Ja millainen se onkaan! Merjan kanssa häkellyksissämme räpyttelimme silmiämme epäuskoisina: Tässä tämä nyt on! Uskomatonta.
Minulla lopullinen seikkailu alkoi jo perjantai-iltana, jolloin saavuin Tallinnaan ja vietin yhden yön Tallinnan ehkä karmeimmassa majapaikassa, 16 Euron Hostelissa (joka muuten maksoi 25 euroa). Paikka oli karu ja asiakaskunta vielä karumpaa, humalaisia nuoria, jotka melusivat, riehuivat ja bailasivat pihalla aamukuuteen. Niinpä minun katkonaista yöuntani tahdittivat kadulle paiskattujen pullojen ja lasien kilinä, apinamieskarjahtelut ja Andrus, joka oli koko yön hukassa ja jota kovalla äänellä etsittiin yö läpeensä.
Mutta eipä tuo lopulta niin kauheaa ollut. Kuudelta nousin ylös ja hieman ennen seitsemää Randlasen seurue poimi minut bussiinsa Mere Puiesteeltä. Iloinen jälleennäkeminen, nopeat tervehdykset ja sitten satamaan. Kaikkien kasvoilta on nähdä innostus ja jännitys ja kiihtymys, vaikka kaikki ovat heränneet kolmen neljän aikaan aamuyöstä ehtiäkseen satamaan seitsemäksi.
Menomatka menee uutta Vikingin lauttaa kierrellessä, parfymeriassa notkuessa ja kahvia litkiessä. Lopulta laiva lipuu Helsinkiin, Katajanokalle. Minä katson omaa kaunista kotikaupunkiani haikeana, täällä minä kerran asuin, ja ehkä tulen tänne vielä pysyvästi takaisin. Kotikaupunki on aina kotikaupunki, ja luulen, että me ulkosuomalaiset olemme vielä patrioottisempia ja kotiseuturakkaampia kuin ne, jotka asuvat Suomessa koko ikänsä.
Pakkaudumme bussiin ja lähdemme kohti Kokoteatteria, joka sijaitsee Pitkän sillan kupeessa, Siltavuoren rannassa. Teatterin paikalla oli aiemmin elokuvateatteri, joka minun muistojeni mukaan esitti lähinnä non-stop-pornoelokuvia.
Ohitamme Kauppatorin, Uspenskin katedraalin, Pohjoisrannan komeat talot, rannan vielä komemammat vanhat purjeveneet, joita bussin ikkunoista ihaillaan. Ohjaaja, Maie Matvei, on ensimmäistä kertaa Suomessa. Muut randlaslaiset ovat Helsingissä aiemminkin käyneet.
Saavumme teatterille, löydämme kuin ihmeen kaupalla bussille parkkipaikan teatterin edestä ja alamme purkaa autoa. Alkaa touhukas aika, jolloin laitetaan valot paikalleen, testaillaan tekniikkaa ja vedetään vielä viimeisiä harjoituksia.
Jännitystä lisää se, että näytelmän sulhasta esittävä Arved ei ole päässyt mukaan, vaan roolin tekee Indrek Pangsepp, joka aiemmin on tehnyt valot näytelmälle. Valomies, joka on mukanamme, ei ole nähnyt näytelmää aiemmin kertaakaan. Sillä valomies, jonka piti korvata Indrek ei päässyt hänkään mukaan. Hän putosi pari päivää aiemmin autotallissaan rasvamonttuun ja sai aivotärähdyksen.
Harjoitukset saadaan läpi, valot kohdalleen ja voimme alkaa odottaa väkeä paikalle. Ja sitähän tulee! Tuttuja ja tuntemattomia. Silmäätekeviä ja Viron ystäviä. Minun ystäviäni ja sukulaisiani. Ainoa harmi, että en oikein ehdi keskustelemaan kenenkään kanssa. Olen kiinni lipunmyynnissä, ja vähän kaikessa.
Siis näin blogin kautta vielä kerran pahoitteluni kaikille niille, joiden kanssa en ehtinyt vaihtaa kuin pari sanaa -- tulen sitten toiste Helsinkiin, ja sitten vietetään yhdessä kunnolla!
Kello neljä alkaa ensimmäinen esitys ja Randlane vetää sen hyvin. Mutta minä näen että pientä kangertelua on esityksessä. Jännityskö siinä sotkee rytmiä eikä saa koko orkesteria soimaan ihan täydellä teholla.
Kello kuuden näytöksessä on sitten jo meno täydellistä. Tempo on mahtava, tunnelma samoin. Ja väki innostuu myös taputtamaan merimieslaulujen tahtiin, vaikka ei aivan samalla tavalla kuin yleisö on tavannut Virossa. No, me suomalaiset olemme hieman jäyhempiä. Ja laulut eivät ole meille samalla tavalla tuttuja kuin mitä ne ovat virolaisille.
Toisen näytöksen lopussa myös minut kutsutaan lavalle, kuten myös Merja ja sponsorit. On juhlallinen tunne! Minulle aplodeerataan, Anne kehuu ja kiittää ja palkitsee minut shampanjalla, pienellä lahjalla ja Haapsalun kaupunginjohtajan allekirjoittamalla kunniakirjalla. Olen ihan häkeltynyt -- minäkin olen hetken siis parrasvaloissa! Halaamme Annen ja Merjan kanssa, kaikki ovat yhtä hymyä! Ja väki aplodeeraa lisää. Olen iloinen että äitini on katsomossa tyttären tärkeällä hetkellä.
Sitten alkavat juhlat. Jäämme hetkeksi Kokoteatteriin, minne Merja on järkännyt ihanan illallisen. Paikalla on Randlasen ohella kutsuvieraita, Viron suurlähetystöstä lähinnä. Pojat, Anto ja Marko musisoivat, laulu raikaa, kynttilät palavat, on lämmin kiva tunnelma.
Kokosta siirrymme Rastilaan, missä yövymme pienissä mökeissä. Raskas ilta vie veronsa. Osa porukasta kellistyy punkkiin heti, osa hieman myöhemmin.
Aamulla kuitenkin ollaan jälleen valmiita lähtemään liikkeelle. Tavarat pakataan jälleen bussiin ja lähdemme Katajanokalle, laivalle.
Terminaalissa pojat kaivavat soittopelinsä esiin ja alkaa ex tempore -konsertti ja performanssi aamumatkustajien iloksi ja ihmeeksi. Hanuri raikaa ja ihmiset innostuvat. Ympärillemme kerääntyy koko ajan lisää väkeä, joka yhtyy ilonpitoon.
Ja äkkiä meillä on montakymmentä laulajaa kuorossamme, toiset riehaantuvat tanssimaan. Ja sataman turvamiehet ovat ihmeissään, he eivät tiedä mitä tehdä tällaisen jumalattoman menon edessä. Vikingiltä saamme kuitenkin vapaalippuja kiitokseksi hienosta musiikkiesityksestä.
Laiva lähtee liikkeelle pienessä udussa. Minä katson kuinka kotikaupunkini hiljalleen katoaa horisonttiin. Olo on hieman haikea. Sinne jää Johanneksen kirkon tornit, sinne katoaa Suomenlinna ja Harmajan majakka.
Mutta virolaisten ihanien ystävieni ansiosta nostalginen hetki on lyhyt. Koti on siellä missä sydän on. Ja tällä reissulla sydän on ollut täysillä Teater Randlasen matkassa.
Siitä heille lämmin kiitos.
Kiitos Merjalle. Kiitos Gretelle ja Kerstenille. Kiitos Terhille. Kiitos Teatteri Kokolle. Kiitos kaikille katsojille. Kiitos Kirsikka Moringille artikkelista. Kiitos kauniille säälle, joka tervehti meitä saapuessamme ja kiitos sateelle, joka lähtiessämme ropsahti niskaamme. Kuten Meeli Piirkivi totesi: Helsinki itkee lähtiessämme.
Ihana Anne Pangsepp, eli Mallin roolin esittäjä on joskus todennut: suomalaiset ovat kovia kiittämään. Mutta nyt, jos koskaan, on kiitosten paikka, joten tämä ylenpalttinen kiittäminen on sallittua.
---
Laitan tämän jutun nyt nettiin ja lisään tänne kuvia kunhan saan niitä toiselta tietokoneelta kaivettua. Eli parin tunnin sisällä täällä pitäisi olla kuviakin. Käykääpä varmuuden vuoksi tarkistamassa. Ja toivottavasti tarina elää ilman kuviakin.
---
Muutama tunti myöhemmin ja muutamainenkin puhina myöhemmin (hankalaa vieraalla koneella toimia), tässä muutama kuva:
Ensimmäinen on 16 Euroa Hostelista, viihtyisä huoneeni:
Seuraavaksi muutamia kuvia harjoituksista:
Ja vielä pari kuvaa terminaalibileistä:
8 kommenttia:
Mahtavaa, upeeta! Sydämelliset onnittelut sukseesta!
Ihanalta kuullosti, ja tippa silmään tuli minunkin kotikaupunkiani kuvaillessasi! Totta on varmaan että me ulkosuomalaiset olemme vielä enemmän kiintyneet vanhoihin kotipaikkoihimme kuin ne jotka siellä koko ajan asuu!
Tervehdys katsomon puolelta, ja lämmin kiitos vierailusta! Voin todistaa, että jo päivänäytös oli tupaten täysi, ja aplodit innokkaat. Ummikkona keskityin ilmaisuun, ohjaukseen, musiikkiin, persooniin, valaistukseen, lavastukseen. Vakuuttavaa työtä oli kaikki, oli mukava huomata miten vähin keinoin synnytettiin illuusio laivamatkasta, taksikyydistä, heikoista jäistä, muistoista.
Voin uskoa, että kotimaan esityksissä yleisö on laulanut mukana!
Ja ihan niinkuin olisin alkanut hiukan ymmärtää viron kieltä näytelmän edetessä...
Onnittelut ansaitusta menestyksestä!
Kiva oli tosiaan käydä, vaikka tosiaan ei ehditty kuin muutama sana vaihtaa.
Hirveästi ei ymmärretty, mutta ohjelman avulla oli esitystä kuitenkin helppo seurata ja kyllä sieltä aina jotain ymmärsikin!
Kiitos hienosta esityksestä ja elämyksestä. Kuten Marjattah totesi, oli ilo seurata sitä kokoonpanoa ja ilmaisua, jolla viesti meni perille, vaikka repliikit välillä menikin ohi.
Lisää tällaista :)
Hyvä mieli jäit minullekin, "Tuhkimolle" joksi Tiina on minut mieltänyt. Olin mobilisoinut porukkaa paikalle, koska tiesin, että on tulossa hyvä eitys. olinhan nähnyt sen jo kerran Vörussa, jossa Anne sai parhaan pääosan esittäjän palkinnon. Kiva oli tavata siellä teatterissa myös tuttuja ja ylpeydellä esiintyjien osaamisestaluin myös maanantain HS-arvostelut. Ihana juttu että kaikki meni nappiin!!!
Hienoa että kaikki onnistui. Olet ansainnut kaikki ne parrasvalot ja shmappanjat ja kiitoksenosoitukset, teit paljon töitä.
Erittäin kivalta kuulostaa se terminaali-esitys. Eikö tullut mieleen vetää kokonainen teatteriesitys siellä? Kohta teidät pyydetään Broadwaylle.
Hauskaa oli, kiitos Tiina kulttuuripläjäyksestä! Merimieslaulut soi vielä pitkään esityksen jälkeenkin päässäni.
Lähetä kommentti