Minitalkoiden kuvakavalkadia tuleviin päätalkoisiin

Kyse on tietenkin Huvikummusta, tai mikä hän nimeltään lopultakin on. Ja sen parannustöistä.

Jos joku nyt yllättäen eksyy tähän blogiin asiasta mitään tietämättä, suosittelen että napsauttaa lopussa tagia (tunnistetta) Huvikumpu, ja näin pääsee jutun juoneen kiinni.

Minä kuitenkin sukellan heti asiaan - joka luultavasti tulevia talkoolaisia kiinnostaa - mitä tapahtui minitalkoissa ja miten tästä edetään.

Maanantaiyönä saapuivat Aare, Aatos ja Marja, meidän minitalkoolaiset Võsulle tarkoituksenaan selvittää mitä pitää, mitä voidaan ja mitä pitää ehdottomasti tehdä ennen talkoita, jotta varsinaiset talkoot onnistuvat.

Varsinaiset talkoothan pidetään 23.-25.9.2011 - joskin osa porukoista saapuu paikalle jo 22.9. ja ehkä joku jopa ennen sitä.

Ja nyt luettelen talkoolaiset, jotka ovat vahvistaneet tulonsa, sekä ne, jotka ovat mahdollisesti tulossa. Jos nimesi ei ole listassa, ja olet omasta mielestäsi jo ilmoittanut tulostasi, ota nopeasti yhteyttä!

Talkooväki:

Aare (mukana myös viime talkoissa)
Aatos ja Marja (Marja mukana myös viime talkoissa)
Tytti ja Jussi (uusia tulokkaita)
Aimarii ja Hessu (osallistuminen vielä hieman epävarmaa? Vanhoja talkoolaisia)
Anna-Leena ja Reima (mukana myös edellisissä talkoissa)
Kersten ja Urmas (uusia talkoolaisia)
Anne (osallistuminen riippuu työvuoroista yms. Mukana edellisissä talkoissa)
Lotta ja Vilma (ei varmaa tietoa, ensikertalaisia)
Jaakko ja Joonas (talkoissa ensikertalaisia)
Tiina ja Kimmo (me)

Ulkotalkoolaisena, vaan ei merkityksettömänä myös Seija, joka on lupautunut huolehtimaan Otepäällä Lattesta, joka ei siis kuulu talkoolaisiin.

Eli kokku, kuten Virossa sanotaan: 19 henkeä. Sänkyjä tosin on tällä hetkellä hieman vähemmän, mutta se asia korjaantuu ajan myötä ja ennen talkoita. (Hip-hip-huraa!)

Miettikää tätä! 19 henkeä! Vielä siis elää talkoohenki ja ihmiset haluavat toisiaan auttaa! Uskomatonta! Kerroin talkoouutisia Annalle ja Konstantinille, Moskovan ystävillemme, ja he olivat äimistyksissään, toistelivat ja kysyivät pariinkiin kertaan, että voiko olla totta, että ihmisiä tulee toisesta valtakunnasta toiseen valtakuntaan auttamaan, omalla ajalla ja omalla kustannuksellaan? Heistä se tuntui täysin uskomattomalta. Ja kyllä se välillä minustakin uskomattomalta tuntuu.

Ja nyt sitten asiaan, eli minitalkoisiin, jotka pidettiin nyt alkuviikosta ja jolloin väännettiin työtä ja aivonystyrää vuoron perään. Purettiin vanha terassi ja pohdittiin mitä sen tilalle. Laskettiin mittoja ja määriä ja kierrettiin kaupoissa hakemassa hintoja tarvittaville tykötarpeille.

Laskettiin rahoja (minä) ja tuskasteltiin. Sillä ikävä totuus on, että remonttikassamme on paljon pienempi kuin mitä alkujaan ajattelimme. Sellaista sattuu - loppukesä on verottanut pohjakassaa yllättävillä asioilla.

Alkuperäisenä ajatuksena oli talkoovoimilla saavuttaa tällaista - tai osa näistä:

- pääterassin purkaminen ja uuden rakentaminen (ykköskohde)
- yläkerran parveketerassin purkaminen ja rakentaminen (sivukohde)
- keittiön maalaaminen
- keittiön lattian vaihto (vanhat korkkimatonpalat pois ja tilalle muovimatto)
- eteisen käytävän lattiamateriaalin vaihto (vanha muovimatto pois ja uusi tilalle)
- eteisen käytävän katon ja seinien maalaaminen
- yläkerran pikkuhuoneen maalaaminen
- pihamaan siistintää, rikkaruohojen raivaamista
- ikkunoiden pesua - sitä riittää
- talon takareunan roskareunaman siivoamista (sinne on entiset asukkaat hiljalleen kärränneet jos jonkinlaista roskaa)

Arvatenkaan kaikkea ei saada tehtyä - eikä kaikkeen ole edes rahaa, sillä remonttimateriaalit maksavat. Terassi nielee ison nipun seteleitä, painekyllästetyt puut, kakkosneloset ja terassilaudat ja anturat ja mitä lie vielä (minulle hebreaa). Niistä mitä-lie-asioista kirjoittaa Kimmo kohta lisää. Niitä nimittäin juuri tutkittiin ja niiden tarvetta laskettiin minitalkoissa.

Maalia on n. 8 litraa jäljellä edellisistä talkoista. Mitä sillä saa aikaan pitää laskea, jotain sentään. Työkaluja on meillä aika heikosti, mutta jos olen ymmärtänyt, talkoolaisilla on mahdollisuus tuoda niitä tullessaan. Siitä lisää yksityisposteissa.

Ja sitten minitalkoiden kuviin, jotka antavat jo ajattelun aihetta tuleville talkoolaisille. Ja kuten sanottu - Kimmo kirjoittaa lisää asiasta seuraavassa bloggauksessaan. Eli ns. teknistä tietoa yms. yms.

Hyvin pohdittu on hyvin tehty. Illalla hierotaan älynystyröitä ja lasketaan tarvittavia tarvikkeita.

Minitalkoissa keskityttiin terassiin ja aloitettiin sen purku. Koska oli tärkeää tietää mitä sen alta löytyy - ehkä yllätyksiä.

Seuraa kuvasarja purkuhommeleista. Toivon sen antavan ajatusta tai ymmärrystä tuleville talkoolaisille, jotka toistaiseksi ovat vielä olleet aika alkuhämärissä asian suhteen:

Kuvassa pääterassi, joka puretaan ja jonka tilalle rakennetaan uusi terassi.

Talon päädyssä on myös terassia, jonka tilalle tulee uusi pinta - luultavasti kivistä

Tästä se lähtee. Aatos moukaroi terassia rautakangella.

Lauta laudalta terassi alkaa pilkkoutua.

Vanha terassi alkaa kadota.

Naiset on pantu repimään irti ruuveja vanhoista terassilaudoista.

Aatos huhkii terassityömaalla.

Terassin alta löytyy piilossa ollut viemäriaukko.

Viemäriaukkoa ihmetellään miesvoimin.

Aare puhdistaa kattoa havunneulasista pitkää keppiä avuksi käyttäen.

Tiina on ostanut päivällä kompostorin, jota miehet rakentavat. Kimmo tutkii ohjeita, Aatos rakentaa.

Marja putsaa edellisisten talkoiden jälkeen jätemullasta syntynyttä  roskakekoa, joka nyt kasvaa rikkaruohoa aivan villinä.

Aare tekee koepalamaalauksia seuraavaa kevättä ajatellen. Silloin maalataan koko talo!

Hieman jo kuivahtanut koepala. Näitä pieniä paloja on siis maalattu talon eri reunoille. Keväällä sitten katsotaan miten ne ovat reagoineet talveen ja lumeen etc.

Pääterassi on purettu ja maata hieman tasoitettu. Tästä tosin vielä kuoritaan multa pois koko terassin matkalta.

Jätelautaa syntyy, Marja naputtaa tuntikaupalla vanhoja ruuveja irti - takana sivuterassi kuoriutuu vanhoista laudoista.

Aiemmin esitelty tunkiokasa on nyt raivattu vihreästä. Seuraavaksi roskainen maa-aines siirretään kompostoriin.

Ja tässä oli tämä kuvakavalkadi minitalkoista.

Kimmo jatkaa tästä ja kertoo niistä ajatuksista, joita minitalkoot herättivät. Mitä pitää tehdä ennen talkoita, mitä tilata, ja miksi emme ottaneet paikallisen remppafirman tarjousta terassin pohjustustöistä vastaan.

Minä päätän raporttini tähän ja toivon sen antaneen ideaa ja ajatuksia ja kysymyksiä ja herätettä tuleville talkoolaisille. Nyt sana on vapaa ja se on itse asiassa enemmän kuin odotettu.

Sillä, kun talkoot alkavat pitää paikalla olla kaikki mitä tarvitaan. Olisi nääs eli nimittäin aika tylsää seisoa tulevan terassin reunalla ja huomata, että ohhoh, ei voida tehdä mitään ennenkuin paikalle saadaan tervapahvia tai muovia tai hiekkaa tai taivaan mannaa tai mitä tahansa, jota pitää olla ennenkuin rakennustyötä voidaan aloittaa. Silloin nimittäin on sitä turha voihkia, on viikonloppu ja pian kaupat kiinni.

Siis, tärkeää on nyt etukäteen miettiä mitä tarvitaan, materiaaleja, työkaluja yms. yms.

Mutta sen pohtimisen jätän siis Kimmolle, joka jatkaa seuraavassa kirjoituksessa.

Ja, vielä kerran: nyt jos kellekin tulee jotain mieleen, puhukaa! Kirjoittakaa! Jälkiviisaus on turhaa. Ollaan kerrankin etuviisaita. Jesh!

---

Lopetan minitalkoo-raporttini tähän ja annan foorumin Kimmolle, jolla on varmasti mielenkiintoista kerrottavaa talkoolaisille!

---

Jälkikirjoitus: Pää punaisena olen tätä juttua kirjoittanut ja kuvia pienennellyt. Ja unohtanut sen tärkeimmän. Anteeksi. Se tulee tässä:

SUURKIITOS KAIKILLE MINITALKOOLAISILLE.

Latte kertoo: Pikkasen pelotti

Minähän aivan kunnostaudun blogistina. Sillä tämä on jo toinen tänään kirjoittamani juttu. Mutta elämme ihmeellisiä aikoja, joten se sen selittäköön.

Piti kertoa eilisestä. Jolloin pikkasen pelotti.

Kaikki alkoi näin:

Johtokunta istui tietokoneillaan kun Äiskä havahtui kaukaiseen myrinään ja jylyyn ja kysyi Iskältä: "Kuulitko sinä tuon? Jossain jylisee."

Iskä ei ollut kuullut mitään ja puhahti vain jotain joka kuullosti lähinnä: "Hympph."

Ei olisi kummankaan tarvinnut ihmetellä tilannetta, jos olisivat vain vilkaisseet minua. Makasin Iskän jalkojen juuressa, pienessä sykkyrässä, keittiön seinänkulmaa vasten painautuneena. Sillä minä tiesin. Myrsky oli nousemassa.

Äiskä nousee kuitenkin ylös ja lähtee parvekkeelle, missä sillä on pyykit kuivumassa. Ja silloin Äiskäkin tietää. Taivas on oudon värinen, lehdet värisevät puissa hermostuneina. Ja Äiskä nopeasti keräämään pyykkejä sisätiloihin.

Muutamassa minuutissa tilanne muuttuu, taivas peittyy ensin syvän lilan sävyisiin pilviin ja tuuli alkaa tuivertaa:

Ja tästä sitten nousi myrsky

Vesi riepotteli puita ja jyly, joka oli hetki sitten ollut kaukana, olikin äkkiä päällä. Salamoi.

Äiskä ryntäsi parvekkeelle kameroiden kanssa, se halusi kuvata myrskyä, mutta taivas peittyi nopeasti pilkkopimeäksi, eikä Äiskä saanut kunnon kuvia. Tuuli riepotteli Äiskää ja rakeet hakkasivat Äiskän kameroita.

Tavaroita alkaa pihalla lennellä, tuoleja, kukkapurkkeja. Tuuli repii irti kasvihuoneen katon, sellaisen pelleistä rakennetun ja viskoo pellinpalasia pitkin maita ja mantuja. Pisimmilleen lentää yksi iso peltilevy neljänkymmenen metrin päähän, lähelle meidän postilaatikoitamme.

Äiskä yhä yrittää pysyä parvekkeella pystyssä, vaikka tuuli pöllyttää sen helmoja ylös alas, eikä saa otetuksi ainuttakaan kunnon kuvaa, huutaa vaan: "Eihän täällä ole valoa nimeksikään" ja "kameran säädöt ovat ihan poskellaan!" Iskä sitten komentaa Äiskää sisään, ääni aika vihaisena. "Nyt riitti valokuvaus", karjuu Iskä myrskyn yli ja kiskoo Äiskän sisään.

Jyrisee, jumisee, jylisee. Salamoi.

Sähköt menevät.

Minä olen nyt sängyn alla, sillä minulla ei ole intressejä kuvata salamia. Intressini on pysyä hengissä ja minusta se tapahtuu parhaiten sängyn alla.

Iskä seisoo terassilla ja seuraa myrskyä

Myrsky myllertää päällämme ja talo on pimennyt. Mutta myrskyn pahin ote on jo ohi. Minä olen yhä sängyn alla, mutta Johtokunta sytyttelee kynttilöitä. Ja keksii pelata uutta lautapeliä, Blokusta, jonka ovat ostaneet jo aika päivää sitten. Koskaan ei ole sille kuulemma ollut aikaa. Kun on tietokoneella aina ollut niin paljon töitä.

Iskä kuorii pelilaatikon muoveista ja alkaa tutkia pelin sääntöjä:

Iskä tutkii kynttilänvalossa Blokuksen sääntöjä

Ja näin se loppuilta menee. Johtokunta pelaa Blokusta, vaikka taivas on tulla niskaan. Ja minä olen sängyn alla.

Joskus en aina ymmärrä arvostaa Johtokuntaa, ja joskus heitä ihan vähän uhmaankin, mutta se minun täytyy sanoa, että ukkosten suhteen ovat kyllä aika cooleja.

Sillä, jos totta puhun, minua pelotti pikkasen. Ihan pikkasen vaan.

Voihan myrsky ja mylväys

... näin voisi kapteeni Haddock kuvailla Teater Randlasen Suomi-projektia ja sen onnistumista. Ja älkää vain saako väärää käsitystä. Arvon kapteeni käyttäisi näitä voimasanoja puhtaasti positiivisessa merkityksessä. Vähempi ei riitä kuvaamaan koko vierailun huikeaa onnistumista!

Reissu oli siis Suuri Success! Esityksiä oli kaksi ja molemmat loppuunmyytyjä. Saliin kannettiin kahvilan puolelta tuoleja lisää että saatiin kaikki innostuneet katsojat sisään.

Väki seurasi esitystä keskittyneesti, vaikka osalta meni tekstin vivahteet hukkaan kielen vuoksi. Ja väki poistui tyytyväisinä esityksestä. Näyttelijät olivat tyytyväisiä. Ohjaaja oli tyytyväinen. Sponsorit olivat tyytyväisiä. Minä olin onnellinen.

Ja sokerina pohjalla oli tänään Helsingin sanomissa teatterikriitikko Kirsikka Moringin kiittävä arvostelu esityksestä. Mitä muuta voi ihminen vielä toivoa? Voihan Myrsky ja Mylväys, että on hyvä mieli.

Mutta oli tämä huima seikkailu kaiken kaikkiaan. Vielä puoli vuotta sitten vaikutti siltä, että matka on vain pelkkä unelma. Ja sitten alettiin poistaa esteitä tieltä, yksi kerrallaan.

Mukaan tuli Viron Suomi-insitituutti ja Suomen viroyhdistysten liitto. Merja Aho, jota näin julkisestikin haluan kiittää, ja joka oli yksi matkan alkuunpanijoita, etsi sopivaa teatteria ja muutenkin junaili juttuja Suomen päässä. Grete ja Kersten instituutista tekivät hekin oman osansa. Kokoteatteri tuli vastaan inhimillisen vuokran muodossa. Ja Randlaset, nuo päähenkilöt, tekivät omia järjestelyjään saadakseen vielä kerran kokoon porukan joka on lennähtänyt vuoden sisällä eri suuntiin, kuka oli muuttanut Tallinnaan, kuka vielä kauemmaksikin.

Ja sitten lopulta koittaa odotettu päivä! Ja millainen se onkaan! Merjan kanssa häkellyksissämme räpyttelimme silmiämme epäuskoisina: Tässä tämä nyt on! Uskomatonta.

Minulla lopullinen seikkailu alkoi jo perjantai-iltana, jolloin saavuin Tallinnaan ja vietin yhden yön Tallinnan ehkä karmeimmassa majapaikassa, 16 Euron Hostelissa (joka muuten maksoi 25 euroa). Paikka oli karu ja asiakaskunta vielä karumpaa, humalaisia nuoria, jotka melusivat, riehuivat ja bailasivat pihalla aamukuuteen. Niinpä minun katkonaista yöuntani tahdittivat kadulle paiskattujen pullojen ja lasien kilinä, apinamieskarjahtelut ja Andrus, joka oli koko yön hukassa ja jota kovalla äänellä etsittiin yö läpeensä.

Mutta eipä tuo lopulta niin kauheaa ollut. Kuudelta nousin ylös ja hieman ennen seitsemää Randlasen seurue poimi minut bussiinsa Mere Puiesteeltä. Iloinen jälleennäkeminen, nopeat tervehdykset ja sitten satamaan. Kaikkien kasvoilta on nähdä innostus ja jännitys ja kiihtymys, vaikka kaikki ovat heränneet kolmen neljän aikaan aamuyöstä ehtiäkseen satamaan seitsemäksi.

Menomatka menee uutta Vikingin lauttaa kierrellessä, parfymeriassa notkuessa ja kahvia litkiessä. Lopulta laiva lipuu Helsinkiin, Katajanokalle. Minä katson omaa kaunista kotikaupunkiani haikeana, täällä minä kerran asuin, ja ehkä tulen tänne vielä pysyvästi takaisin. Kotikaupunki on aina kotikaupunki, ja luulen, että me ulkosuomalaiset olemme vielä patrioottisempia ja kotiseuturakkaampia kuin ne, jotka asuvat Suomessa koko ikänsä.

Pakkaudumme bussiin ja lähdemme kohti Kokoteatteria, joka sijaitsee Pitkän sillan kupeessa, Siltavuoren rannassa. Teatterin paikalla oli aiemmin elokuvateatteri, joka minun muistojeni mukaan esitti lähinnä non-stop-pornoelokuvia.

Ohitamme Kauppatorin, Uspenskin katedraalin, Pohjoisrannan komeat talot, rannan vielä komemammat vanhat purjeveneet, joita bussin ikkunoista ihaillaan. Ohjaaja, Maie Matvei, on ensimmäistä kertaa Suomessa. Muut randlaslaiset ovat Helsingissä aiemminkin käyneet.

Saavumme teatterille, löydämme kuin ihmeen kaupalla bussille parkkipaikan teatterin edestä ja alamme purkaa autoa. Alkaa touhukas aika, jolloin laitetaan valot paikalleen, testaillaan tekniikkaa ja vedetään vielä viimeisiä harjoituksia.

Jännitystä lisää se, että näytelmän sulhasta esittävä Arved ei ole päässyt mukaan, vaan roolin tekee Indrek Pangsepp, joka aiemmin on tehnyt valot näytelmälle. Valomies, joka on mukanamme, ei ole nähnyt näytelmää aiemmin kertaakaan. Sillä valomies, jonka piti korvata Indrek ei päässyt hänkään mukaan. Hän putosi pari päivää aiemmin autotallissaan rasvamonttuun ja sai aivotärähdyksen.

Harjoitukset saadaan läpi, valot kohdalleen ja voimme alkaa odottaa väkeä paikalle. Ja sitähän tulee! Tuttuja ja tuntemattomia. Silmäätekeviä ja Viron ystäviä. Minun ystäviäni ja sukulaisiani. Ainoa harmi, että en oikein ehdi keskustelemaan kenenkään kanssa. Olen kiinni lipunmyynnissä, ja vähän kaikessa.

Siis näin blogin kautta vielä kerran pahoitteluni kaikille niille, joiden kanssa en ehtinyt vaihtaa kuin pari sanaa -- tulen sitten toiste Helsinkiin, ja sitten vietetään yhdessä kunnolla!

Kello neljä alkaa ensimmäinen esitys ja Randlane vetää sen hyvin. Mutta minä näen että pientä kangertelua on esityksessä. Jännityskö siinä sotkee rytmiä eikä saa koko orkesteria soimaan ihan täydellä teholla.

Kello kuuden näytöksessä on sitten jo meno täydellistä. Tempo on mahtava, tunnelma samoin. Ja väki innostuu myös taputtamaan merimieslaulujen tahtiin, vaikka ei aivan samalla tavalla kuin yleisö on tavannut Virossa. No, me suomalaiset olemme hieman jäyhempiä. Ja laulut eivät ole meille samalla tavalla tuttuja kuin mitä ne ovat virolaisille.

Toisen näytöksen lopussa myös minut kutsutaan lavalle, kuten myös Merja ja sponsorit. On juhlallinen tunne! Minulle aplodeerataan, Anne kehuu ja kiittää ja palkitsee minut shampanjalla, pienellä lahjalla ja Haapsalun kaupunginjohtajan allekirjoittamalla kunniakirjalla. Olen ihan häkeltynyt -- minäkin olen hetken siis parrasvaloissa! Halaamme Annen ja Merjan kanssa, kaikki ovat yhtä hymyä! Ja väki aplodeeraa lisää. Olen iloinen että äitini on katsomossa tyttären tärkeällä hetkellä.

Sitten alkavat juhlat. Jäämme hetkeksi Kokoteatteriin, minne Merja on järkännyt ihanan illallisen. Paikalla on Randlasen ohella kutsuvieraita, Viron suurlähetystöstä lähinnä. Pojat, Anto ja Marko musisoivat, laulu raikaa, kynttilät palavat, on lämmin kiva tunnelma.

Kokosta siirrymme Rastilaan, missä yövymme pienissä mökeissä. Raskas ilta vie veronsa. Osa porukasta kellistyy punkkiin heti, osa hieman myöhemmin.

Aamulla kuitenkin ollaan jälleen valmiita lähtemään liikkeelle. Tavarat pakataan jälleen bussiin ja lähdemme Katajanokalle, laivalle.

Terminaalissa pojat kaivavat soittopelinsä esiin ja alkaa ex tempore -konsertti ja performanssi aamumatkustajien iloksi ja ihmeeksi. Hanuri raikaa ja ihmiset innostuvat. Ympärillemme kerääntyy koko ajan lisää väkeä, joka yhtyy ilonpitoon.

Ja äkkiä meillä on montakymmentä laulajaa kuorossamme, toiset riehaantuvat tanssimaan. Ja sataman turvamiehet ovat ihmeissään, he eivät tiedä mitä tehdä tällaisen jumalattoman menon edessä. Vikingiltä saamme kuitenkin vapaalippuja kiitokseksi hienosta musiikkiesityksestä.

Laiva lähtee liikkeelle pienessä udussa. Minä katson kuinka kotikaupunkini hiljalleen katoaa horisonttiin. Olo on hieman haikea. Sinne jää Johanneksen kirkon tornit, sinne katoaa Suomenlinna ja Harmajan majakka.

Mutta virolaisten ihanien ystävieni ansiosta nostalginen hetki on lyhyt. Koti on siellä missä sydän on. Ja tällä reissulla sydän on ollut täysillä Teater Randlasen matkassa.

Siitä heille lämmin kiitos.

Kiitos Merjalle. Kiitos Gretelle ja Kerstenille. Kiitos Terhille. Kiitos Teatteri Kokolle. Kiitos kaikille katsojille. Kiitos Kirsikka Moringille artikkelista. Kiitos kauniille säälle, joka tervehti meitä saapuessamme ja kiitos sateelle, joka lähtiessämme ropsahti niskaamme. Kuten Meeli Piirkivi totesi: Helsinki itkee lähtiessämme.

Ihana Anne Pangsepp, eli Mallin roolin esittäjä on joskus todennut: suomalaiset ovat kovia kiittämään. Mutta nyt, jos koskaan, on kiitosten paikka, joten tämä ylenpalttinen kiittäminen on sallittua.

---

Laitan tämän jutun nyt nettiin ja lisään tänne kuvia kunhan saan niitä toiselta tietokoneelta kaivettua. Eli parin tunnin sisällä täällä pitäisi olla kuviakin. Käykääpä varmuuden vuoksi tarkistamassa. Ja toivottavasti tarina elää ilman kuviakin.

---

Muutama tunti myöhemmin ja muutamainenkin puhina myöhemmin (hankalaa vieraalla koneella toimia), tässä muutama kuva:

Ensimmäinen on 16 Euroa Hostelista, viihtyisä huoneeni:

Seuraavaksi muutamia kuvia harjoituksista:

Ja vielä pari kuvaa terminaalibileistä: