Minitalkoiden kuvakavalkadia tuleviin päätalkoisiin

Kyse on tietenkin Huvikummusta, tai mikä hän nimeltään lopultakin on. Ja sen parannustöistä.

Jos joku nyt yllättäen eksyy tähän blogiin asiasta mitään tietämättä, suosittelen että napsauttaa lopussa tagia (tunnistetta) Huvikumpu, ja näin pääsee jutun juoneen kiinni.

Minä kuitenkin sukellan heti asiaan - joka luultavasti tulevia talkoolaisia kiinnostaa - mitä tapahtui minitalkoissa ja miten tästä edetään.

Maanantaiyönä saapuivat Aare, Aatos ja Marja, meidän minitalkoolaiset Võsulle tarkoituksenaan selvittää mitä pitää, mitä voidaan ja mitä pitää ehdottomasti tehdä ennen talkoita, jotta varsinaiset talkoot onnistuvat.

Varsinaiset talkoothan pidetään 23.-25.9.2011 - joskin osa porukoista saapuu paikalle jo 22.9. ja ehkä joku jopa ennen sitä.

Ja nyt luettelen talkoolaiset, jotka ovat vahvistaneet tulonsa, sekä ne, jotka ovat mahdollisesti tulossa. Jos nimesi ei ole listassa, ja olet omasta mielestäsi jo ilmoittanut tulostasi, ota nopeasti yhteyttä!

Talkooväki:

Aare (mukana myös viime talkoissa)
Aatos ja Marja (Marja mukana myös viime talkoissa)
Tytti ja Jussi (uusia tulokkaita)
Aimarii ja Hessu (osallistuminen vielä hieman epävarmaa? Vanhoja talkoolaisia)
Anna-Leena ja Reima (mukana myös edellisissä talkoissa)
Kersten ja Urmas (uusia talkoolaisia)
Anne (osallistuminen riippuu työvuoroista yms. Mukana edellisissä talkoissa)
Lotta ja Vilma (ei varmaa tietoa, ensikertalaisia)
Jaakko ja Joonas (talkoissa ensikertalaisia)
Tiina ja Kimmo (me)

Ulkotalkoolaisena, vaan ei merkityksettömänä myös Seija, joka on lupautunut huolehtimaan Otepäällä Lattesta, joka ei siis kuulu talkoolaisiin.

Eli kokku, kuten Virossa sanotaan: 19 henkeä. Sänkyjä tosin on tällä hetkellä hieman vähemmän, mutta se asia korjaantuu ajan myötä ja ennen talkoita. (Hip-hip-huraa!)

Miettikää tätä! 19 henkeä! Vielä siis elää talkoohenki ja ihmiset haluavat toisiaan auttaa! Uskomatonta! Kerroin talkoouutisia Annalle ja Konstantinille, Moskovan ystävillemme, ja he olivat äimistyksissään, toistelivat ja kysyivät pariinkiin kertaan, että voiko olla totta, että ihmisiä tulee toisesta valtakunnasta toiseen valtakuntaan auttamaan, omalla ajalla ja omalla kustannuksellaan? Heistä se tuntui täysin uskomattomalta. Ja kyllä se välillä minustakin uskomattomalta tuntuu.

Ja nyt sitten asiaan, eli minitalkoisiin, jotka pidettiin nyt alkuviikosta ja jolloin väännettiin työtä ja aivonystyrää vuoron perään. Purettiin vanha terassi ja pohdittiin mitä sen tilalle. Laskettiin mittoja ja määriä ja kierrettiin kaupoissa hakemassa hintoja tarvittaville tykötarpeille.

Laskettiin rahoja (minä) ja tuskasteltiin. Sillä ikävä totuus on, että remonttikassamme on paljon pienempi kuin mitä alkujaan ajattelimme. Sellaista sattuu - loppukesä on verottanut pohjakassaa yllättävillä asioilla.

Alkuperäisenä ajatuksena oli talkoovoimilla saavuttaa tällaista - tai osa näistä:

- pääterassin purkaminen ja uuden rakentaminen (ykköskohde)
- yläkerran parveketerassin purkaminen ja rakentaminen (sivukohde)
- keittiön maalaaminen
- keittiön lattian vaihto (vanhat korkkimatonpalat pois ja tilalle muovimatto)
- eteisen käytävän lattiamateriaalin vaihto (vanha muovimatto pois ja uusi tilalle)
- eteisen käytävän katon ja seinien maalaaminen
- yläkerran pikkuhuoneen maalaaminen
- pihamaan siistintää, rikkaruohojen raivaamista
- ikkunoiden pesua - sitä riittää
- talon takareunan roskareunaman siivoamista (sinne on entiset asukkaat hiljalleen kärränneet jos jonkinlaista roskaa)

Arvatenkaan kaikkea ei saada tehtyä - eikä kaikkeen ole edes rahaa, sillä remonttimateriaalit maksavat. Terassi nielee ison nipun seteleitä, painekyllästetyt puut, kakkosneloset ja terassilaudat ja anturat ja mitä lie vielä (minulle hebreaa). Niistä mitä-lie-asioista kirjoittaa Kimmo kohta lisää. Niitä nimittäin juuri tutkittiin ja niiden tarvetta laskettiin minitalkoissa.

Maalia on n. 8 litraa jäljellä edellisistä talkoista. Mitä sillä saa aikaan pitää laskea, jotain sentään. Työkaluja on meillä aika heikosti, mutta jos olen ymmärtänyt, talkoolaisilla on mahdollisuus tuoda niitä tullessaan. Siitä lisää yksityisposteissa.

Ja sitten minitalkoiden kuviin, jotka antavat jo ajattelun aihetta tuleville talkoolaisille. Ja kuten sanottu - Kimmo kirjoittaa lisää asiasta seuraavassa bloggauksessaan. Eli ns. teknistä tietoa yms. yms.

Hyvin pohdittu on hyvin tehty. Illalla hierotaan älynystyröitä ja lasketaan tarvittavia tarvikkeita.

Minitalkoissa keskityttiin terassiin ja aloitettiin sen purku. Koska oli tärkeää tietää mitä sen alta löytyy - ehkä yllätyksiä.

Seuraa kuvasarja purkuhommeleista. Toivon sen antavan ajatusta tai ymmärrystä tuleville talkoolaisille, jotka toistaiseksi ovat vielä olleet aika alkuhämärissä asian suhteen:

Kuvassa pääterassi, joka puretaan ja jonka tilalle rakennetaan uusi terassi.

Talon päädyssä on myös terassia, jonka tilalle tulee uusi pinta - luultavasti kivistä

Tästä se lähtee. Aatos moukaroi terassia rautakangella.

Lauta laudalta terassi alkaa pilkkoutua.

Vanha terassi alkaa kadota.

Naiset on pantu repimään irti ruuveja vanhoista terassilaudoista.

Aatos huhkii terassityömaalla.

Terassin alta löytyy piilossa ollut viemäriaukko.

Viemäriaukkoa ihmetellään miesvoimin.

Aare puhdistaa kattoa havunneulasista pitkää keppiä avuksi käyttäen.

Tiina on ostanut päivällä kompostorin, jota miehet rakentavat. Kimmo tutkii ohjeita, Aatos rakentaa.

Marja putsaa edellisisten talkoiden jälkeen jätemullasta syntynyttä  roskakekoa, joka nyt kasvaa rikkaruohoa aivan villinä.

Aare tekee koepalamaalauksia seuraavaa kevättä ajatellen. Silloin maalataan koko talo!

Hieman jo kuivahtanut koepala. Näitä pieniä paloja on siis maalattu talon eri reunoille. Keväällä sitten katsotaan miten ne ovat reagoineet talveen ja lumeen etc.

Pääterassi on purettu ja maata hieman tasoitettu. Tästä tosin vielä kuoritaan multa pois koko terassin matkalta.

Jätelautaa syntyy, Marja naputtaa tuntikaupalla vanhoja ruuveja irti - takana sivuterassi kuoriutuu vanhoista laudoista.

Aiemmin esitelty tunkiokasa on nyt raivattu vihreästä. Seuraavaksi roskainen maa-aines siirretään kompostoriin.

Ja tässä oli tämä kuvakavalkadi minitalkoista.

Kimmo jatkaa tästä ja kertoo niistä ajatuksista, joita minitalkoot herättivät. Mitä pitää tehdä ennen talkoita, mitä tilata, ja miksi emme ottaneet paikallisen remppafirman tarjousta terassin pohjustustöistä vastaan.

Minä päätän raporttini tähän ja toivon sen antaneen ideaa ja ajatuksia ja kysymyksiä ja herätettä tuleville talkoolaisille. Nyt sana on vapaa ja se on itse asiassa enemmän kuin odotettu.

Sillä, kun talkoot alkavat pitää paikalla olla kaikki mitä tarvitaan. Olisi nääs eli nimittäin aika tylsää seisoa tulevan terassin reunalla ja huomata, että ohhoh, ei voida tehdä mitään ennenkuin paikalle saadaan tervapahvia tai muovia tai hiekkaa tai taivaan mannaa tai mitä tahansa, jota pitää olla ennenkuin rakennustyötä voidaan aloittaa. Silloin nimittäin on sitä turha voihkia, on viikonloppu ja pian kaupat kiinni.

Siis, tärkeää on nyt etukäteen miettiä mitä tarvitaan, materiaaleja, työkaluja yms. yms.

Mutta sen pohtimisen jätän siis Kimmolle, joka jatkaa seuraavassa kirjoituksessa.

Ja, vielä kerran: nyt jos kellekin tulee jotain mieleen, puhukaa! Kirjoittakaa! Jälkiviisaus on turhaa. Ollaan kerrankin etuviisaita. Jesh!

---

Lopetan minitalkoo-raporttini tähän ja annan foorumin Kimmolle, jolla on varmasti mielenkiintoista kerrottavaa talkoolaisille!

---

Jälkikirjoitus: Pää punaisena olen tätä juttua kirjoittanut ja kuvia pienennellyt. Ja unohtanut sen tärkeimmän. Anteeksi. Se tulee tässä:

SUURKIITOS KAIKILLE MINITALKOOLAISILLE.

Yrittämisen vaikeudesta ja ihanuudesta

Yrittäjyys syö ihmistä

Jos joku olisi kertonut minulle vuosia sitten että minusta tulee yrittäjä, en olisi sitä uskonut. Nauranut ajatukselle. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Pelkkä sana 'yrittäjä' kuulostaa terminä vakavalta ja sisältää myös sellaisia arvoja, jotka itselleni ovat koko lailla vieraita. Kuten ylikehittynyt kilpailuhenkisyys, motivaatio, joka perustuu puhtaasti rahan ansaitsemiseen ja sinnikäs, lähes maaninen puurtaminen yhden asian eteen kaikki muut elämän tarjoamat ilot unohtaen.

Tai näin minä ainakin itse pitkälti yrittäjyyden ymmärsin. Yrittäjyys on kokopäivätoimista ja se syö ihmistä.

Miksi sitten jätin palkkatyön ja aloitin elämäni matkailualan yrittäjänä? Mikä saa minut jatkamaan? Sanoisin sen näin: halu onnistua!

Yrittäjyys on seikkailu

Minä olen kokenut koko yrittäjyyden pitkälti seikkailuna. Aluksi oli tavoite, hotelli, josta piti tehdä menestyvä liikeyritys. Ensin tavoite tuntui lähes mahdottomalta, ja siksi haastavalta ja houkuttelevalta. Täytyi keksiä keinot, joilla saadaan yritys menestymään.

Sitten suunniteltiin ja hahmoteltiin ns. liikeidea. Mitä me myymme? Miksi ihmiset haluaisivat myymäämme tuotetta ostaa? Lähdimme liikkeelle maalaisjärkeä käyttäen. Vastaten kysymykseen, mitä itse odotamme hyvältä hotellilta. Mitkä ovat ne tekijät, jotka luovat ilmapiirin, johon ihmiset haluavat palata aina uudelleen?

Sijainti on tietekin tärkeä, ja Otepää on paikkana loistava matkailukohde. Ja Villa Ottilia sijaitsee hyvällä paikalla Otepäällä, omassa rauhassa laakson pohjukassa, mutta kuitenkin kävelymatkan päässä kaikista palveluista.

Toinen keskeinen asia, jonka tärkeyttä ei voi liikaa painottaa on palvelu. Tässä meillä on kilpailijoihin nähden selkeä etulyöntiasema. Olemme eläneet koko elämämme suomalaisessa palveluyhteiskunnassa sisäistäen palvelun merkityksen kaikessa liiketoiminnassa. Toisin kuin virolaiset kilpailijamme, jotka vasta nyt ovat havahtuneet palvelun tärkeyteen. Etunamme on myös suomalaisuutemme, eikä vähiten kielen vuoksi. Suomalaisuutemme antaa meille myös oman näkövinkkelin asioihin: olemme sisällä yhteiskunnassa, mutta silti hieman ulkopuolisina.

Kolmas kivijalka on sitten persoonallinen ja yksilöllinen fyysinen ympäristö. Huonekalut, sisustusmateriaalit, tekstiilit, astiat. Pieniä asioita, jotka luovat kokonaisuuden, jossa ihminen viihtyy. Uskaltaisin sanoa, että tässäkin olemme onnistuneet.

Ja neljäs tukijalka, jolla menestyvä yritys lepää, on järkevä raha-asioiden hoito. Ei tehdä enempää kuin mihin rahkeet riittävät. Ei ole varaa ylilyönteihin. Nuuka pitää olla. Jotta viivan alle jää myös jotain.

Ja tässä sitä tosiaan nyt ollaan. Villa Ottilia on liikeyritys, joka on lähtenyt käyntiin ja löytänyt paikkansa Otepään muiden matkailualan yritysten joukossa.  Ei raketinomaisesti, mutta hitaasti parantaen vauhtiaan kuin se kuuluisa sika juoksuaan. Lamakin tuli ja osittain meni, emmekä kaatuneet sen alle.

On ollut huikeita onnistumisen hetkiä, kun on pystytty tarjoamaan asiakkaille elämyksiä, joita he eivät ole osanneet odottaa.

Yrittäjyys on epävarmuutta

Minun pitäisi olla nyt tyytyväinen itseeni. Olen saavuttanut tavoitteeni ja jos kaikki jatkuu samaan tapaan kuin tähänkin asti, pitäisi tulevaisuudenkin olla turvattu.

Mutta en ole. Tänä aamuna heräsin ahdistuneena ja numeroita päässäni pyöritellen. Pelotti. Nousin ylös, keitin kupin kahvia ja istuin tietokoneelle tutkimaan firman tilejä. Huvikummun - Meren Majan - Merituulen majan kunnostus on nielaissut paljon isomman siivun kesällä ansaituista rahoista, kun mitä oli tarkoitus. Eikä varauksia talvelle ole tullut vielä montakaan. Varauskirja vuodelle 2011 on vielä kovin tyhjä. Pelottavan tyhjä.

Ja asioita hajoaa, ja niiden korjaus nielee lisää rahaa. Telkkari on rikki, öljykattila nikottelee jälleen ja tarvitsee huoltoa ellei suorastaan vaihtoa. Tiinakin hajoilee eri paikoista. Nuha ja yskä ovat vieneet parhaan terän viime viikoista. Huvikummun remontoiminen on sekin käynyt voimille. Olen fyysisesti selvästi uupunut.

Huvikumpu uusi projekti

Mistä pääsemmekin tämänaamuisen ahdistukseni yitmeen. Huvikumpuun. Minä tarvitsen sen, se on selvää. Tarvitsen uuden haasteen, uuden seikkailun. Jotta pysyn henkisesti virkeänä ja jotta elämäni tuntuu riittävän haasteelliselta.

Mutta samalla se tuo tullessaan runsaasti epävarmuustekijöitä, riskejä, joiden ajattelu väsyneenä aamutuimaan tuntuu ahdistavalta. Entäpä jos olen haukannut liian ison palan? Jaksanko minä? Riittävätkö resurssimme projektin loppuun viemiseen? Entäpä jos... tai  mitä sitten jos...

Nyt ei saa antaa kauhuskenaarioille valtaa. On keskityttävä vain tekemään, yrittämään. Sillä mitäpä muuta yrittäjä voisikaan tehdä, kuin yrittää.

---

Lopuksi vielä mainos -  yrittäjän täytyy tätäkin mainoskanavaa käyttää hyväkseen:

Talvi on tulossa ja sen myötä talven riemut ja ilot. Tule viettämään niitä Otepäälle, Villa Ottiliaan! Reippaasti siis almanakkaa selaamaan ja varausta laittamaan! Me odotamme Sinua!

Uutta liikeideaa pukkaa

Sanotaan että perheellisen täytyy yrittää. Ja olenhan se yrittäjä minäkin, tai ainakin nykyisin ruksin kyselykaavakkeista sen vaihtoehdon, kun käsketään merkitsemään ammatti.

Tässä uusin yritykseni, ja sen taustat.

Eilen lähdin ajelemaan yksin Latviaan, renkaita puhkovien teiden uhalla. Ajelin kaiken kaikkiaan 423 km eli tein reissun Baltezersin taimistoille ja takaisin. Ja se on paljon minun kaltaiselleni autoilijalle, joka viimeiseen vuoteen ei ole ajanut kilometriäkään. Menomatkan taitoin suorinta ja surkeinta tietä Valga - Valmiera - Riika, takasin palasin Via Balticaa pitkin.

Perheemme toinen äänivaltainen jäsen ei ollut pahoillaan poistumisestani, jättihän se hänelle koko pitkän päivän omien ajatusten ja omien töiden kanssa, ilman häiritsevää kohinaa vasemmasta kaiuttimesta. Ainoa, mitä mies hieman mietti oli, että mihin ne kasvit sitten taas laitetaan. Kun piha on jo valmis.

Minä hymyilin vinosti. Piha on jo valmis. Vain mies, ja mies, joka ei ole sisäistänyt puutarhanhoidon syvintä olemusta, saattaa sanoa tai ajatella noin. Piha ei ole koskaan valmis.

Totta kuitenkin, että tällä hetkellä pihalla on selkeä ilme tai ainakin sille on muotoutumassa selkeä ilme, johon ex tempore -ostokset eivät oikein sovi. Mutta ei se silti tarkoita, etteikö ilmettä voisi muuttaa...

Rauhoittaakseni miestä paljastin tälle uusimman liikeideani. Idean, jonka voimalla jaksoin ajaa tuon hervottoman 423 kilometrin matkan möykkyisillä teillä, renkaiden puhkeamista peläten.

Ja liikeidea on tässä:

Runsaan viikon kuluttua on meille tulossa iso ryhmä puutarha-aktiiveja, jotka kiertelevät ensin Pohjois- ja sitten Etelä-Viron kasvitarhoilla päätyen lopulta Türin kukkakarnevaaleille. Päätin hankkia pienen ja maltillisen otoksen Baltezersin maanmainioita ja hyväkuntoisia taimia ja myydä niitä asiakkaille erinomaiseen hintaan, josta itsellekin jää pieni kate. Ja, loput, jotka kaupaksi eivät mene, saan pitää, eli istutan sitten joko Villa Ottiliaan tai sitten Topun kesämökille. Kaikki voittavat!

Sanoista siis tekoihin. Lähdin aamuvarhain pontevana ajelemaan kohti Riikaa. Matkalle jäi vaikka mitä kaunista valokuvattavaa, mutta en ehtinyt pysähdellä, sillä kutka oli kova: äkkiä Baltezersille.
Siellä minut vastaanotettiinkin ilahtuneina, heh, siellä minut tunnetaan.

Aloin tehdä ostoksia, ja mikä oli ostellessa kun valikoimat ovat tätä luokkaa:

Ja miten voi olla ostamatta, kun pienet havut suorastaan hyppäävät tielle, katsovat kauhuissaan katoavia ostoskärryjä ja  huutavat: "Ota minut!"

Enhän minä julma voi olla, en  pienille havuille enkä muillekaan innokkaille ostamista odottaville taimille. Noukin siis matkaan niin paljon kuin autoon mahtui. Ja mahtuihan sinne.

Tässä ostoslastini, vain kaksi kärryllistä, minkä ylpeänä heti kotijoukoille kerroin tekstarilla (joskin kärryn pituus on n. 3 metriä, minkä unohdin kertoa.)   :-)

Ja sitten ajelin jälleen kotiin. Väistelin kuoppia teillä ja lauleskelin hyvää tuultani ääneen. Totesin, että oli tämä reissu ajamisen arvoinen!

Illalla olin kyllä kaikesta ajamisesta ja puuhastelusta ja kiihtymyksestä niin naatti, että kupsahdin petiin suorilta jaloilta. Arvelin nukkuvani kerrankin pitkään.

Mutta heräsin jo ennen seitsemää, päällimmäisenä ajatuksena rakentaa myyntinäyttely. Edellisenä iltana olin jo lähettänyt kehitykseen valokuvat joka kasvista, niiden kasvutavasta, hoidosta jne... Eli valokuvasin Baltezersilla jokaisen ostamani kasvin kyltin, josta selviävät tärkeät ostajaa kiinnostavat faktat:

Ja sitten siis myyntinäyttelyä rakentamaan. Ja tällainen siitä tuli. 62 söpöä kasvia odottaa nyt uutta kotia:

Ja hintakaan ei ole paha: myyn kasvin kuin kasvin (paitsi nuo todella isot pallotuijat, joista tahdon hieman enemmän) kuluttajaystävälliseen hintaan 4 € tai vielä edullisemmin, jos asiakas päätyy useampaan kasviin, eli kolme kasvia kympillä.

Jos tätä kirjoitusta lukee joku, joka on osallistumassa kasvimatkalle, niin laitan oheen vielä listan myytävistä kasveista. Useimpia pienokaisia on vain kaksi kappaletta, joitain omia suosikkejani, kuten matalaa sinistä Blue Carpet -himalajankatajaa neljä kappaletta.

Huom - kuvaa klikkaamalla se suurenee ja on helpommin luettavissa.

---

Ja kuten ostoskanavalla tavataan sanoa: eikä tässä vielä kaikki! Koska olen kuullut että matkalaisilla on ollut toiveita käsityöliikkeissä käynnin suhteen, olen päättänyt myös laittaa myyntiin lankoja, joita olen viimeisen kahden kolmen vuoden aikana haalinut. Ja nyt ei ole kyse mistään surkeista akryylilangoista, vaan parhaista villa- ja mohair-langoista, joita saatavilla on. Tuotemerkit: Novita, Løve Garn, Patons, Fonty... kaikki jotka jotain langoista tietävät, osaavat arvostaa valikoimaa. On merinovillaa, villaa, mohairia, alpakkaa, sekoite- ja efektilankoja...

---

Niin että tällaista uutta liikeideaa pukkaa Otepään yrittäjältä. Toivon, että kauppa käy. Ainakaan hinnat eivät ole pahat. Langatkin tulevat olemaan merkittävästi edullisempia kuin mitä Suomessa, ja useimpia ihania lankoja ei Suomesta edes saa, paitsi ehkä Stockan Neoviukselta, ja siellä hinnat ovat jotain ihan muuta...

Öljymiestä odotellessa aloitan blogin

Villa Ottilia B & B avasi ovensa uudenvuodenaattona 2005

Odottelen öljymiestä tulevaksi. Öljymiehen myötä palaa lämpö Villa Ottiliaan. Keväällä öljytankit tyhjentyivät ja kukapa kesällä lämmitystä tarvitsee. Vaan nyt on tullut syksy, sateet ja on aika tuoda lämpö takaisin Villa Ottiliaan. Tervetuloa siis öljymies, tule hyvällä lykyllä.
Lämpöä ja öljymiestä odotellessa on aikaa miettiä miten tähän hetkeen on tultu. Tähän taloon, tähän kaupunkiin, tähän maahan. Muutosta on nyt aikaa reilut kolme vuotta. Niinkö vähän, tekisi mieli huudahtaa. Niinkö kauan, yhtä lailla.

Keväällä 2005 sanouduin irti silloisesta työpaikastani, jossa olin ollut yhtäjaksoisesti yli 13 vuotta. Työ oli turvallista ja tuttua. Kaikesta juoksusta ja kiihtyneistä keskusteluista käytävillä, kaikista tuohtuneista palavereista ja dynaamisista seminaareista huolimatta työ oli itse asiassa pitkälti rutiinia, joka vain otti kullekin kaudelle tyypillisiä hysterian muotoja. Myynti notkahtaa! Kilpailijat menevät ohi! Budjetit eivät pidä! Kvartaalit! YT-neuvottelut! Mainonta ei pure! Asiakkaat, kuluttaja-asimies, tietosuojavaltuutettu, johtoryhmä, hallitus, kansainväliset omistajat nurisevat! Lehdet kirjoittavat meistä liian vähän! Lehdet kirjoittavat meistä vääriä asioita! Ilmakin on surkea! Tee jotain!

Toimin markkinointitiedottajana suuressa aiemmin suomalaisessa, sittemmin kansainvälisessä yrityksessä. Kun sen kirjoittaa kuulostaa se hyvältä. Todellisuudessa työ ei ollut enää vuosiin antanut minulle suurtakaan kipinää, ja jos kipinää hetkeksi löytyi, se tukahdutettiin. Olin leipiintynyt työhöni, ja tiesin, että jos haluan vielä kerran elämäni suuntaa muuttaa, olisi se tehtävä nyt.

Mieheni Kimmo näki turtumukseni ja väsymykseni ja oli huolissaan. Aamut olivat raskaita, yöunet olivat aina liian lyhyitä, iltaisin söin väsymykseeni. Olin pettynyt itseeni, miksi en jaksa innostua enää samalla lailla kuin ennen. Muistinko edes miltä tuntui olla kiihtynyt ja innostunut ja rohkea ja epävarma kaikkea yhtä aikaa? Miltä tuntuu hyppy tuntemattomaan ja sen jälkeinen tunne: mutta minähän pystyn tähän! Kimmo totesi: ”Jos jatkat pitkään noin, sairastut.”

Ajatus elämänmuutoksesta pujahti salaa ajatuksiin yhä useammin. Mitä se voisi olla? Mitä voisin minä vielä tehdä? Olin 46-vuotias kielenkääntäjä ja tiedottaja. Olenko liian vanha saamaan uuden työpaikan? Muuttuuko mikään jos vaihdan vain työpaikkaa, ehkä minun pitäisi pistää koko elämä remonttiin. Kimmon kanssa iltaisin puhuimme uudesta paremmasta elämästä. Ja Kimmo istutti ajatuksen siemenen päähäni: ”Muutetaan Viroon. Minä voin tehdä työtä missä vain, kunhan minulla on tietokone ja netti käytössäni.” Minä kysyin: ”Entä minä? Mitä minä sitten tekisin, eläisin sinun siivelläsi?” Ja Kimmo heitti takaisin: ”Pistä pystyyn vaikka hotelli!”

Siitä se lähti liikkeelle, ajatus. Aloin seurata kiinteistöjen hintoja Virossa, tutkia tilastoja. Viron matkailu osoitti jatkuvia kasvun lukuja. Viro oli minulle tuttu maa, onhan minulla ollut Länsi-Virossa, Haapsalun kupeessa kesämökki jo useita vuosia. Kielikin oli jo käynyt hieman tutummaksi. Ehkä se olisi mahdollista? Ehkä! Hotelli. Oma hotelli!

Vuoden verran teimme hiljaista tutkimustyötä. Kun taloudelliset seikat, lähinnä laina oli kunnossa, aloimme etsiä sopivaa kiinteistöä. Haapsalu oli meille tuttu, mutta siellä matkailukausi supistuu kesään. Sama koskee Pärnua, toista suomalaisten suosikkikohdetta. Tallinna ei kiinnostanut alun alkaenkaan, eikä meillä olisi ollut rahaakaan ostaa sieltä riittävän suurta kiinteistöä. Katseemme kohdistui Etelä-Viroon, tarkemmin sanottuna Otepäälle.

Otepää on Viron talvipääkaupunki. Suosittu hiihtokeskus. Tilastoista selvisi, että Otepäällä vierailee kesäisin vähintään saman verran turisteja kuin talvella. Teimme ajomatkan Otepäälle, ja viehätyimme seutuun. Kumpuilevia mäkiä silmänkantamattomiin. Järviä, jokia. Paljon vihreää, puhdasta luontoa. Ja riittävästi huvituksia myös turisteille. Otepää se on! päätimme. Otepäälle perustamme hotellin, kunhan löydämme sopivan kiinteistön.

Öjymies soitti juuri ja kertoi olevansa Pukassa, noin 20 km päässä Otepäältä. Kimmo kysyi tarvitseeko mies ajo-ohjeita, mutta tämä nauroi, että tuttu on osoite! Se tuntui hyvältä. Että me olemme muodostuneet osaksi tätä yhteisöä, tutuiksi kaupoissa, tutuiksi kadulla, tutuiksi vaikkapa öljymiehelle.

Keväällä 2005 teimme kaupat Villa Ottiliasta. Silloin talo kulki nimellä Linnardi maja. Kolmessa kerroksessa 400 neliötä. Riittävästi huoneita vieraskäyttöön. Oiva sijainti kaupungin reunalla, silti lähellä ydinkeskustaa. Talon edessä pieni lampi, ympärillä metsää. Iltaisin peurat tulevat juomaan lammelle, kettu juoksee valkea hännänpää yössä vilkkuen tien poikki, pöllönpojat huutavat emoaan kesäyössä. Ja kaupat silti vain muutaman minuutin ajomatkan päästä talolta. Tämä se on!

Seurasi ankaraa remontointia, teimme niin paljon itse kuin osasimme, lopusta huolehti otepääläinen rakennusyritys. Taloon tulee uusi savupiippu, lisää wc:itä ja suihkuja. Ja vuodenvaihteessa 2005/2006 avaamme hotellin ovet. Ja siitä lähtien olemme tätä taloa pyörittäneet, nyt siis jo 2,5 vuotta.

Tiina ja Ronja kesällä 2006

Paljon on matkalla ehtinyt tapahtua, paljon on vielä edessä. Meille on syntynyt jo omat kanta-asiakkaat, jotka palaavat tänne kerta toisensa jälkeen. Juokseva Heimo Hattulasta. Haminalaiset hiihtomiehet. Helsinkiläiset polkupyöräilijät. Moottoripyöräporukat. Kuorolaulajat. Ja monet monet muut mukavat ihmiset, joista on tullut vieraiden ohella tuttuja, monista ystäviä, joiden kanssa pidämme yhteyttä sähköpostitse.

Perheemme lukumäärä on kasvanut yhdellä hengellä ja neljällä jalalla ja karvaisella hännällä. Eli Kimmon ja arvokkaan koirarouva Ronjan lisäksi hyörii jaloissamme nyt karvaleijona Latte, sekarotuinen avustava koira, joka kasvoi hujauksessa pienestä vikkelästä pennusta lehmänkokoiseksi hurrikaaniksi, joka rymistää ensin ja ajattelee vasta sitten.

Latte tuli perheeseemme syksyllä 2006

Öljymies kaartoi juuri pihaan ja Kimmo kiirehti avaamaan autotallin ovia. Putki kiinni liittimeen ja iloisesti 2.500 litraa lämpöä lorisi tankkeihin. Samalla lennähti taivaalle myös reilut 30.000 kruunua. Öljyn hinta on kolmessa vuodessa noussut täälläkin huimasti, vaikka vielä olemme selvästi Suomen hintojen alapuolella.

Tähän on siis tultu, ja tästä aloitan nyt blogini. Iskusanoja ovat Viro, koti, vieraat, hotelli, ystävät, kylänmiehet. Hinnat, politiikka, kulttuuri. Eläimet, luonto, piha, puutarha. Unet, toiveet, haaveet. Löydetäänköhän blogini, jos nuo sanat laitan hakukriteereiksi, tageiksi? En halua edes miettiä kiinnostaako ketään tämä blogini, toivoa sitä silti voin.

Öljymies lähti takaisin Põlvaan. Latte on yhä turvapaikassaan sängyn alla, missä iso koira on yhtä huomaamaton kuin iso kivi lasten kahluualtaassa. Valtava möykky kohoaa parisängyn pintaan. Pieni koira suuressa kehossa. Mutta niinhän me hetkittäin olemme itse kukin. Epävarmoja itsestämme, kyvyistämme ja osaamisestamme. Villa Ottilia on kuitenkin osoittanut ainakin minulle, että minä osaan, minä pystyn ja voin muuttaa elämäni, jos niin vain tahdon. Ja minähän tahdon!