Villa Ottilia B & B avasi ovensa uudenvuodenaattona 2005
Odottelen öljymiestä tulevaksi. Öljymiehen myötä palaa lämpö Villa Ottiliaan. Keväällä öljytankit tyhjentyivät ja kukapa kesällä lämmitystä tarvitsee. Vaan nyt on tullut syksy, sateet ja on aika tuoda lämpö takaisin Villa Ottiliaan. Tervetuloa siis öljymies, tule hyvällä lykyllä.
Lämpöä ja öljymiestä odotellessa on aikaa miettiä miten tähän hetkeen on tultu. Tähän taloon, tähän kaupunkiin, tähän maahan. Muutosta on nyt aikaa reilut kolme vuotta. Niinkö vähän, tekisi mieli huudahtaa. Niinkö kauan, yhtä lailla.
Keväällä 2005 sanouduin irti silloisesta työpaikastani, jossa olin ollut yhtäjaksoisesti yli 13 vuotta. Työ oli turvallista ja tuttua. Kaikesta juoksusta ja kiihtyneistä keskusteluista käytävillä, kaikista tuohtuneista palavereista ja dynaamisista seminaareista huolimatta työ oli itse asiassa pitkälti rutiinia, joka vain otti kullekin kaudelle tyypillisiä hysterian muotoja. Myynti notkahtaa! Kilpailijat menevät ohi! Budjetit eivät pidä! Kvartaalit! YT-neuvottelut! Mainonta ei pure! Asiakkaat, kuluttaja-asimies, tietosuojavaltuutettu, johtoryhmä, hallitus, kansainväliset omistajat nurisevat! Lehdet kirjoittavat meistä liian vähän! Lehdet kirjoittavat meistä vääriä asioita! Ilmakin on surkea! Tee jotain!
Toimin markkinointitiedottajana suuressa aiemmin suomalaisessa, sittemmin kansainvälisessä yrityksessä. Kun sen kirjoittaa kuulostaa se hyvältä. Todellisuudessa työ ei ollut enää vuosiin antanut minulle suurtakaan kipinää, ja jos kipinää hetkeksi löytyi, se tukahdutettiin. Olin leipiintynyt työhöni, ja tiesin, että jos haluan vielä kerran elämäni suuntaa muuttaa, olisi se tehtävä nyt.
Mieheni Kimmo näki turtumukseni ja väsymykseni ja oli huolissaan. Aamut olivat raskaita, yöunet olivat aina liian lyhyitä, iltaisin söin väsymykseeni. Olin pettynyt itseeni, miksi en jaksa innostua enää samalla lailla kuin ennen. Muistinko edes miltä tuntui olla kiihtynyt ja innostunut ja rohkea ja epävarma kaikkea yhtä aikaa? Miltä tuntuu hyppy tuntemattomaan ja sen jälkeinen tunne: mutta minähän pystyn tähän! Kimmo totesi: ”Jos jatkat pitkään noin, sairastut.”
Ajatus elämänmuutoksesta pujahti salaa ajatuksiin yhä useammin. Mitä se voisi olla? Mitä voisin minä vielä tehdä? Olin 46-vuotias kielenkääntäjä ja tiedottaja. Olenko liian vanha saamaan uuden työpaikan? Muuttuuko mikään jos vaihdan vain työpaikkaa, ehkä minun pitäisi pistää koko elämä remonttiin. Kimmon kanssa iltaisin puhuimme uudesta paremmasta elämästä. Ja Kimmo istutti ajatuksen siemenen päähäni: ”Muutetaan Viroon. Minä voin tehdä työtä missä vain, kunhan minulla on tietokone ja netti käytössäni.” Minä kysyin: ”Entä minä? Mitä minä sitten tekisin, eläisin sinun siivelläsi?” Ja Kimmo heitti takaisin: ”Pistä pystyyn vaikka hotelli!”
Siitä se lähti liikkeelle, ajatus. Aloin seurata kiinteistöjen hintoja Virossa, tutkia tilastoja. Viron matkailu osoitti jatkuvia kasvun lukuja. Viro oli minulle tuttu maa, onhan minulla ollut Länsi-Virossa, Haapsalun kupeessa kesämökki jo useita vuosia. Kielikin oli jo käynyt hieman tutummaksi. Ehkä se olisi mahdollista? Ehkä! Hotelli. Oma hotelli!
Vuoden verran teimme hiljaista tutkimustyötä. Kun taloudelliset seikat, lähinnä laina oli kunnossa, aloimme etsiä sopivaa kiinteistöä. Haapsalu oli meille tuttu, mutta siellä matkailukausi supistuu kesään. Sama koskee Pärnua, toista suomalaisten suosikkikohdetta. Tallinna ei kiinnostanut alun alkaenkaan, eikä meillä olisi ollut rahaakaan ostaa sieltä riittävän suurta kiinteistöä. Katseemme kohdistui Etelä-Viroon, tarkemmin sanottuna Otepäälle.
Otepää on Viron talvipääkaupunki. Suosittu hiihtokeskus. Tilastoista selvisi, että Otepäällä vierailee kesäisin vähintään saman verran turisteja kuin talvella. Teimme ajomatkan Otepäälle, ja viehätyimme seutuun. Kumpuilevia mäkiä silmänkantamattomiin. Järviä, jokia. Paljon vihreää, puhdasta luontoa. Ja riittävästi huvituksia myös turisteille. Otepää se on! päätimme. Otepäälle perustamme hotellin, kunhan löydämme sopivan kiinteistön.
Öjymies soitti juuri ja kertoi olevansa Pukassa, noin 20 km päässä Otepäältä. Kimmo kysyi tarvitseeko mies ajo-ohjeita, mutta tämä nauroi, että tuttu on osoite! Se tuntui hyvältä. Että me olemme muodostuneet osaksi tätä yhteisöä, tutuiksi kaupoissa, tutuiksi kadulla, tutuiksi vaikkapa öljymiehelle.
Keväällä 2005 teimme kaupat Villa Ottiliasta. Silloin talo kulki nimellä Linnardi maja. Kolmessa kerroksessa 400 neliötä. Riittävästi huoneita vieraskäyttöön. Oiva sijainti kaupungin reunalla, silti lähellä ydinkeskustaa. Talon edessä pieni lampi, ympärillä metsää. Iltaisin peurat tulevat juomaan lammelle, kettu juoksee valkea hännänpää yössä vilkkuen tien poikki, pöllönpojat huutavat emoaan kesäyössä. Ja kaupat silti vain muutaman minuutin ajomatkan päästä talolta. Tämä se on!
Seurasi ankaraa remontointia, teimme niin paljon itse kuin osasimme, lopusta huolehti otepääläinen rakennusyritys. Taloon tulee uusi savupiippu, lisää wc:itä ja suihkuja. Ja vuodenvaihteessa 2005/2006 avaamme hotellin ovet. Ja siitä lähtien olemme tätä taloa pyörittäneet, nyt siis jo 2,5 vuotta.
Lämpöä ja öljymiestä odotellessa on aikaa miettiä miten tähän hetkeen on tultu. Tähän taloon, tähän kaupunkiin, tähän maahan. Muutosta on nyt aikaa reilut kolme vuotta. Niinkö vähän, tekisi mieli huudahtaa. Niinkö kauan, yhtä lailla.
Keväällä 2005 sanouduin irti silloisesta työpaikastani, jossa olin ollut yhtäjaksoisesti yli 13 vuotta. Työ oli turvallista ja tuttua. Kaikesta juoksusta ja kiihtyneistä keskusteluista käytävillä, kaikista tuohtuneista palavereista ja dynaamisista seminaareista huolimatta työ oli itse asiassa pitkälti rutiinia, joka vain otti kullekin kaudelle tyypillisiä hysterian muotoja. Myynti notkahtaa! Kilpailijat menevät ohi! Budjetit eivät pidä! Kvartaalit! YT-neuvottelut! Mainonta ei pure! Asiakkaat, kuluttaja-asimies, tietosuojavaltuutettu, johtoryhmä, hallitus, kansainväliset omistajat nurisevat! Lehdet kirjoittavat meistä liian vähän! Lehdet kirjoittavat meistä vääriä asioita! Ilmakin on surkea! Tee jotain!
Toimin markkinointitiedottajana suuressa aiemmin suomalaisessa, sittemmin kansainvälisessä yrityksessä. Kun sen kirjoittaa kuulostaa se hyvältä. Todellisuudessa työ ei ollut enää vuosiin antanut minulle suurtakaan kipinää, ja jos kipinää hetkeksi löytyi, se tukahdutettiin. Olin leipiintynyt työhöni, ja tiesin, että jos haluan vielä kerran elämäni suuntaa muuttaa, olisi se tehtävä nyt.
Mieheni Kimmo näki turtumukseni ja väsymykseni ja oli huolissaan. Aamut olivat raskaita, yöunet olivat aina liian lyhyitä, iltaisin söin väsymykseeni. Olin pettynyt itseeni, miksi en jaksa innostua enää samalla lailla kuin ennen. Muistinko edes miltä tuntui olla kiihtynyt ja innostunut ja rohkea ja epävarma kaikkea yhtä aikaa? Miltä tuntuu hyppy tuntemattomaan ja sen jälkeinen tunne: mutta minähän pystyn tähän! Kimmo totesi: ”Jos jatkat pitkään noin, sairastut.”
Ajatus elämänmuutoksesta pujahti salaa ajatuksiin yhä useammin. Mitä se voisi olla? Mitä voisin minä vielä tehdä? Olin 46-vuotias kielenkääntäjä ja tiedottaja. Olenko liian vanha saamaan uuden työpaikan? Muuttuuko mikään jos vaihdan vain työpaikkaa, ehkä minun pitäisi pistää koko elämä remonttiin. Kimmon kanssa iltaisin puhuimme uudesta paremmasta elämästä. Ja Kimmo istutti ajatuksen siemenen päähäni: ”Muutetaan Viroon. Minä voin tehdä työtä missä vain, kunhan minulla on tietokone ja netti käytössäni.” Minä kysyin: ”Entä minä? Mitä minä sitten tekisin, eläisin sinun siivelläsi?” Ja Kimmo heitti takaisin: ”Pistä pystyyn vaikka hotelli!”
Siitä se lähti liikkeelle, ajatus. Aloin seurata kiinteistöjen hintoja Virossa, tutkia tilastoja. Viron matkailu osoitti jatkuvia kasvun lukuja. Viro oli minulle tuttu maa, onhan minulla ollut Länsi-Virossa, Haapsalun kupeessa kesämökki jo useita vuosia. Kielikin oli jo käynyt hieman tutummaksi. Ehkä se olisi mahdollista? Ehkä! Hotelli. Oma hotelli!
Vuoden verran teimme hiljaista tutkimustyötä. Kun taloudelliset seikat, lähinnä laina oli kunnossa, aloimme etsiä sopivaa kiinteistöä. Haapsalu oli meille tuttu, mutta siellä matkailukausi supistuu kesään. Sama koskee Pärnua, toista suomalaisten suosikkikohdetta. Tallinna ei kiinnostanut alun alkaenkaan, eikä meillä olisi ollut rahaakaan ostaa sieltä riittävän suurta kiinteistöä. Katseemme kohdistui Etelä-Viroon, tarkemmin sanottuna Otepäälle.
Otepää on Viron talvipääkaupunki. Suosittu hiihtokeskus. Tilastoista selvisi, että Otepäällä vierailee kesäisin vähintään saman verran turisteja kuin talvella. Teimme ajomatkan Otepäälle, ja viehätyimme seutuun. Kumpuilevia mäkiä silmänkantamattomiin. Järviä, jokia. Paljon vihreää, puhdasta luontoa. Ja riittävästi huvituksia myös turisteille. Otepää se on! päätimme. Otepäälle perustamme hotellin, kunhan löydämme sopivan kiinteistön.
Öjymies soitti juuri ja kertoi olevansa Pukassa, noin 20 km päässä Otepäältä. Kimmo kysyi tarvitseeko mies ajo-ohjeita, mutta tämä nauroi, että tuttu on osoite! Se tuntui hyvältä. Että me olemme muodostuneet osaksi tätä yhteisöä, tutuiksi kaupoissa, tutuiksi kadulla, tutuiksi vaikkapa öljymiehelle.
Keväällä 2005 teimme kaupat Villa Ottiliasta. Silloin talo kulki nimellä Linnardi maja. Kolmessa kerroksessa 400 neliötä. Riittävästi huoneita vieraskäyttöön. Oiva sijainti kaupungin reunalla, silti lähellä ydinkeskustaa. Talon edessä pieni lampi, ympärillä metsää. Iltaisin peurat tulevat juomaan lammelle, kettu juoksee valkea hännänpää yössä vilkkuen tien poikki, pöllönpojat huutavat emoaan kesäyössä. Ja kaupat silti vain muutaman minuutin ajomatkan päästä talolta. Tämä se on!
Seurasi ankaraa remontointia, teimme niin paljon itse kuin osasimme, lopusta huolehti otepääläinen rakennusyritys. Taloon tulee uusi savupiippu, lisää wc:itä ja suihkuja. Ja vuodenvaihteessa 2005/2006 avaamme hotellin ovet. Ja siitä lähtien olemme tätä taloa pyörittäneet, nyt siis jo 2,5 vuotta.
Tiina ja Ronja kesällä 2006Paljon on matkalla ehtinyt tapahtua, paljon on vielä edessä. Meille on syntynyt jo omat kanta-asiakkaat, jotka palaavat tänne kerta toisensa jälkeen. Juokseva Heimo Hattulasta. Haminalaiset hiihtomiehet. Helsinkiläiset polkupyöräilijät. Moottoripyöräporukat. Kuorolaulajat. Ja monet monet muut mukavat ihmiset, joista on tullut vieraiden ohella tuttuja, monista ystäviä, joiden kanssa pidämme yhteyttä sähköpostitse.
Perheemme lukumäärä on kasvanut yhdellä hengellä ja neljällä jalalla ja karvaisella hännällä. Eli Kimmon ja arvokkaan koirarouva Ronjan lisäksi hyörii jaloissamme nyt karvaleijona Latte, sekarotuinen avustava koira, joka kasvoi hujauksessa pienestä vikkelästä pennusta lehmänkokoiseksi hurrikaaniksi, joka rymistää ensin ja ajattelee vasta sitten.
Latte tuli perheeseemme syksyllä 2006Öljymies kaartoi juuri pihaan ja Kimmo kiirehti avaamaan autotallin ovia. Putki kiinni liittimeen ja iloisesti 2.500 litraa lämpöä lorisi tankkeihin. Samalla lennähti taivaalle myös reilut 30.000 kruunua. Öljyn hinta on kolmessa vuodessa noussut täälläkin huimasti, vaikka vielä olemme selvästi Suomen hintojen alapuolella.
Tähän on siis tultu, ja tästä aloitan nyt blogini. Iskusanoja ovat Viro, koti, vieraat, hotelli, ystävät, kylänmiehet. Hinnat, politiikka, kulttuuri. Eläimet, luonto, piha, puutarha. Unet, toiveet, haaveet. Löydetäänköhän blogini, jos nuo sanat laitan hakukriteereiksi, tageiksi? En halua edes miettiä kiinnostaako ketään tämä blogini, toivoa sitä silti voin.
Öljymies lähti takaisin Põlvaan. Latte on yhä turvapaikassaan sängyn alla, missä iso koira on yhtä huomaamaton kuin iso kivi lasten kahluualtaassa. Valtava möykky kohoaa parisängyn pintaan. Pieni koira suuressa kehossa. Mutta niinhän me hetkittäin olemme itse kukin. Epävarmoja itsestämme, kyvyistämme ja osaamisestamme. Villa Ottilia on kuitenkin osoittanut ainakin minulle, että minä osaan, minä pystyn ja voin muuttaa elämäni, jos niin vain tahdon. Ja minähän tahdon!
2 kommenttia:
Hei!
Hyvät juttut sinulla! Olet taitava runsassanainen:)
Toivotan onnea!
Kadri
Kommentoin itse itseäni - parin vuoden kuluttua.
Olen yhä samoilla linjoilla, samassa ajatuksessa, muutoksessa. Siinä, että jos vain uskoo itseensä, voi saavuttaa vaikka mitä.
Uudet ajatukset ovat mielessä, uudet ja toivottavasti rakentavat. Elämä on liikettä. Se on mielentila ja se on liikettä.
Nyt on liikkumisen aika.
18.6.2010
--
Jotain on pysyvää, jostain luovutaan, jotta saadaa jotain uutta.
Silmät vettyvät katsoessani kuvaa ensimmäisessä blogikirjoituksessa, jossa vanha uskollinen Ronja on jalkojeni juuressa.
Lähetä kommentti