keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Halveksunta on POP

Sanokaa te, tämän blogin lukijat, ehkä olen väärässä, mutta minusta tuntuu, että ihmisten halveksunta on perin POP tänä päivänä. Ryyditettyinä sarkasmilla, itseironialla ja nihilismillä. Se on POP.

Jos haluat antaa itsestäsi maailmankansalaisen vaikutelman, on helpoin tapa halveksia ihmisiä, niitä tavallisia tasamaan tallaajia. Nostaahan se heti sinut korkeammalle korokkeelle. Jos haluat olla poliittisesti valveutunut, kannattaa halveksia lisäksi, oman maun mukaan, naapurikansoja. Unohtamatta Jenkkejä, Neukkuja ja Rättipäitä ja Keltaista Vaaraa. Tai takapajuista Viroa.

Tärkeintä kuitenkin tyylipuhtaassa halveksunnassa on se, että osaat esittää ajatuksesi mahdollisimman nokkelasti ja ilkeästi.

Minä nyt olen tällainen kuin olen, tunneihminen. En minä pärjää lainkaan näissä ihmisvihaaja-trendikkäissä keskusteluissa. Minä kun satun pitämään ihmisistä ihan ältsisti. Tai kuten termi joskus on: Tinden mitalla.



Alkaa ajatusvirta aiheesta:

Katsotaan hetki maailmaa. Mikä siinä on parasta, mikä on sen ydin, se, joka saa meidät jokaisena päivänä nousemaan sängystä, joka saa meidät jaksamaan, yrittämään, jatkamaan?

Asetan kysymyksen toisin, kysyn: Mikä on parasta maailmassa?

Maailmankaikkeus on täynnä silmiähiveleviä näkymiä, hengästyttäviä maisemia: niin syviä kanjoneita, että niiden pohjalle katsoessa huimaa. Auringonlaskuja, joiden värisinfonia saa sydämen värisemään, kimmeltäviä järviä, sykähdyksiä järven pinnalla.

Entä luonto? Mikä valtava diversiteetti, raamatullisesta sinapinsiemenestä Kalifornian valtaviin mammuttipetäjiin. Ensimmäinen sirkkalehti, joka mullasta singahtaa: mikä voima ja into! Oletko koskaan katsonut miltä näyttää vaalean pensasruusun terälehti kun sen läpi siilautuu valo?

Puhumattakaan eläimistä, näistä viattomista luontokappaleista. Koppakuoriaiset ja pörrinkäiset, hönnit, heinäsirkat ja peltohiiret. Keimailevat kissimirrit ja pörhäkkäät ja ärhäkkäät karvaturrit, nuo urrittelevat ihmisen parhaat ystävät. Lista jatkuu ja jatkuu. Hevoset, joiden silmissä on maailman viiaus.Lempeät lehmät tai nokkelat vuohet! Jykevät laulujoutsenet ja merikotkat. Pihapiirin talitintit ja rumasti rääkyvät naakat. Metsän reunaan vilahtava kettu iltahämärissä.

Taidetta ei pidä unohtaa! Miro ja Velázquez! Matisse ja Pissarro! Värejä, tunteita, vauhtia, vimmaa. Entä kirjallisuus! Tai arkkitehtuuri! Entä tiede, niin eksakti ja antoisa? Tänään testataan ensimmäistä kertaa hadronitörmäytintä, tavoitteena selvittää maailmankaikkeuden ja kaiken materian alkuperä.

Mikä meidän ajatuksen vangitsee, huomion, ajatukset? Maailma tulvii tuoksuja: syreeni, kielo, illakko kesäyössä. Puhumattakaan siitä miten hyvältä tuntuu uunista kiemurtava ruuantuoksu nälkäisen miehen nenään. Maailma on täynnä sointuja, musiikkia, joka lämmittää sydäntä, joka lohduttaa ja täyttää sydämen yksinäisiä koloja. Finlandia ja Valse Triste. Eput ja Miljoonasade.

Mutta mikään, mikään ei sittenkään ole niin täydellisen mielenkiintoinen kuin ihminen!

Ihmiset ovat jännittäviä, ihmiset ovat yllättäviä. Ihmiset häkellyttävät, ihmiset piristävät, naurattavat, itkettävät. Ihmiset ovat hellyttäviä ja hölmöjä, hauskoja ja hulvattomia. Reiluja ja urheita. Pikkumaisia, petollisia ja pahojakin. Toimivat yksin, yhdessä, perheessä, suvussa, laumassa, kansana, kansakuntana, yhteisönä.

Me olemme laumaeläimiä, me tarvitsemme toisiamme.

Ihminen voi järisyttää toista, valtaisasti. Pelkkä läheisyys, oikeana aikana, tiettynä hetkenä, voi viedä jalat alta, ja huimata enemmän kuin yksikään maailman pohjaan asti ylettyvä kanjonintörmä. Pelkkä katse, huoneen toiselta puolelta salaa heitetty, voi aiheuttaa suuremman alkuaineiden törmäyksen kuin yksikään hiukkaskiihdytin. Väärä sana oikealta ihmiseltä saa aikaan suuremman tunnemyrskyn kuin mihin yksikään taideteos pystyisi.

Silti, me käytämme pohjattomasti aikaa ja energiaa ja rahaa tavoitellessamme kaikkea muuta kuin toista ihmistä. Me matkustelemme, etsimme nähtävyyksiä, niitä huimaavia kanjoneita, jotka antavat meille värisyttäviä kokemuksia. Me kierrämme taidenäyttelyitä, tiedekeskuksia, nähdäksemme ja oppiaksemme. Me ostamme hyviä kirjoja ja väittelemme niistä akateemisesti. Ja samaan aikaan me työnnämme ihmisiä läheltämme kauemmaksi.

Me emme halua nähdä kuulla haistaa maistaa läheistemme pahoinvointia. Toisten menestystä ja iloa me kahdehdimme. Haisevan katukiveyksellä makaavan juopon yli me loikkaamme, mielipuolisesti karjuvan hullun me kierrämme kaukaa. Vanhat, raihnaiset ja vammaiset, ne me suljemme laitoksiin. Mutta senhän kaikki tietävät, ja jakavat kollektiivin pehmentämän huonon omantunnon. Ja ainahan meillä on Kolmas Maailma, jota voimme häthätää kaukaisesti murehtia.

Mutta yhtä lailla me suljemme silmämme ja korvamme ja ihohuokosemme kaikkein läheisimmiltämme. Me juoksemme pilates-treeneissä, posliinimaalauskursseilla ja kuoroharjoituksissa kehittääksemme itseämme, mutta ketä varten? Me remontoimme talojamme raivoisasti, kohennamme pihojamme, siivoamme asuntojamme, mutta ketä varten?

Ihminen on laumaihminen. Ihminen tarvitsee toista ihmistä.

Omistamme me emme huolehdi. Tai jos huolehdimme, pidämme huolta siitä että heillä on ”asiat kunnossa”, mitä se sitten tarkoittaa. Mutta me emme pysähdy, emme jaksa / ehdi / viitsi kuulla mitä heillä on sanottavaa.

Kiire on hyvä tekosyy. Mutta totuus on, että emme halua kuulla mitään ikävää, mitään sellaista joka keikuttaisi meidän omaa turvallista olotilaa. On niin helppoa olla näennäisesti mukava sukulainen. Hymyillä sukujuhlissa ja sanoa kiitos oikeassa kohdissa. Syvällisempi sukellus toisen elämään vaatisi osallistumista, ja se pelottaa, tai on ainakin epämukavaa.

Eikä tässä kaikki. Ei riitä että suku on pahin.

Naapurimme ovat epäilyttäviä tyyppejä, joilla on ikäviä tapoja, ne mökäävät liikaa, eivätkä tervehdi rappukäytävässä. Kaupan jonossa ei seiso kuin idiootteja, jotka rapistelevat rahapussejaan, tarkoituksenaan hidastella sinun ostoa. Ravintolan naapuripöydässä istuu aina vastenmielisiä ihmisiä, jotka puhuvat liian lujaa omista asioistaan. Liikenteessä ei olekaan muita kuin törttöjä.

Omat sukulaiset ovat järjestään kaikki omituisia. Riippumatta suvusta. Pahimpia ovat omat vanhemmat tai omat lapset, riippuen siitä kuka puhuu. Veljet ja siskot ovat pakollisia pahoja, mutta tätejä ja setiä voi jo haukkua ääneenkin. Serkut ja sukuun naidut ovatkin jo niin outoja, että niistä pitäisi tehdä elokuva. Tyylilaji, luonnollisesti: kauhu.

Miten tämä näin meni?

Miten meitä ympäröivistä ihmistä tuli näin halveksuttavia? Suomalaiset ovat tuulipukukansaa, joka lukee Seitsemän päivää, kuuntelee Mattia ja Teppoa. Äänestää Juhantalon eduskuntaan kerta toisensa jälkeen ja katsoo telkkarista Kauniita ja Rohkeita. Vuonna 2008.

Onko sellaista Suomea edes enää? Onko sellaista stereotypiaa edes koskaan ollut, paitsi mielissämme?

Ruotsalaiset ovat homoja ja venäläiset ryssiä. Sakemannit eivät meitä petä, niin ovat yhä ja aina ja ikuisesti natseja. Norjalaiset ovat sillinkuristajia ja aivan liian rikkaita. Virolaisista ei kannata edes puhua, pankkirosvoja ja ilotyttöjä koko paskasakki. Ja muu maailma pelottaa.

Miten tämä näin meni?


Ihminen on laumaihminen, ihminen tarvitsee toista.

Suomessa on tilastojen mukaan jatkuvasti yhä enemmän yksinäisiä ihmisiä. Tilastot listaavat ihmiset, jotka asuvat yksin. Tilastoa ihmisistä, jotka ovat tyystin yksin, ei ole. Surullisten ihmisten tilastoja ei ole.

Me jatkuvasti kehitämme kykyjämme pärjätä yhdentyvässä Euroopassa ja globaalissa yhteisössä. Hienoja termejä. Meillä on tietokoneet ja internet ja tämä minun blogikin meillä on. Meillähän on vallan mainiosti tapoja pitää yhteyksiä, kasvaa ja viisastua.

Ja me kutistumme ihmisinä. Koska sinä kosketit ketään, halasit, paijasit, istuit hiljaa ja vain kuuntelit? Itseäsi korostamatta. Itseäsi miettimättä. Epäitsekkäästi. Yllättäen. Koska minä?

Ihminen on maailmankaikkeuden ihmeellisin otus ja olletenkin sinä, joka olet tätä kirjoitusta jaksanut tähän asti kahlata – HURRAA sille – olet osa tuota outoa ihmisheimoa.

Ihminen on herkkä, haavoittuva ja hyvä. Ihminen on sitkeä, sisukas ja suurenmoinen. Ihminen on epävarma, rakastettava ja aito. Epävarma, pelokas ja hyökkäävä. Häijy ja hirveä.

Mutta useimmiten ihminen on oikeudenmukainen ja kohtelee toista ihmistä samalla oikeudenmukaisuudella.

Siksi ihmistä kannattaakin lähestyä avoimesti, rehellisesti ja ilman vilppiä.

Ihminen on luomakunnan muihin eläimiin verrattuna monin tavoin ylivertainen, mutta yhdessä kohdassa vajavaisempi, ihminen ei aina ymmärrä, että se ei pärjää yksin.

Olet jaksanut tähän asti! Kiitos mielenkiinnosta. Jos vielä jaksat, kuulisin mielelläni sinun kommenttejasi, ehkä kirjoitus kirvoitti ajatuksia?

Vähän vanhaa mainoslausetta laajentaen siis lopetan tämän jutun toivoen:

Rakastu ihmiseen!

11 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hieno teksti. Vaan kun me kun ollaan tosiaan ihmisiä, niin ollaan vajavaisia... kuitenkin yleistäminen ja halveksunta on väärin.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllähän sellaista on ilmassa, mutta onneksi se ei kuitenkaan enimmäkseen ulotu tavallisten ihmisten tavalliseen elämään.

Sitä on jotenkin mediassa, tietyissä televisio-ohjelmissa, varmaan myös jossain kohtaa elävää elämää - siinä missä nousuvauhti on niin kova, että se pyrkii nostamaan päähän muutakin kuin tunteita ja järkeä...

Hienosti kirjoitat ihmisenä olemisesta ihmiselle - kun osaisimme aina hyväksyä toisen juuri sellaisena kuin hän on ja kohtelisimme toisiamme arvostavasti ja kunnioittavasti ilman että sitä pitää joka hetki ansaita uudelleen.

Inkivääri, Finland kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi kirjoitti...

"Mutta yhtä lailla me suljemme silmämme ja korvamme ja ihohuokosemme kaikkein läheisimmiltämme."
"Omistamme me emme huolehdi. Tai jos huolehdimme, pidämme huolta siitä että heillä on ”asiat kunnossa”, mitä se sitten tarkoittaa. Mutta me emme pysähdy, emme jaksa / ehdi / viitsi kuulla mitä heillä on sanottavaa."
Ylläolevasta olen kanssasi täysin eri mieltä. Perhe on kaikkein tärkein, rakkain, eniten elämääni onnellisuutta -ja myös suurta surua tuova voima.
Monet muut kirjoittamasi asiat ovat valitettavan totta.

Kari tai Johanna kirjoitti...

En ihan täysin minäkään allekirjoita Tiinan kaikkia yleistyksiä, toki meitä ihmisiä on joka lähtöön ja junaan, osan jäädessä vielä asemallekin. Meissä ihmisissä on paljon itsekkäitä, vain omaan napaan tuijottajia, mutta on paljon myös aidosti toisista ihmisistä välittäviä, epäitsekkäitä ja empaattisia olentoja.
"..koska viimeksi halasit, paijasit jne..." Eilen tänään ja jos Luoja suo, huomennakin

Tiina Linkama kirjoitti...

Totta on että tietoisesti kärjistin ja provosoin kirjoituksella - ja
sehän toimi, on tullut tähän juttuunon tullut enemmän kommentteja kuin
mihinkään aiempaan.

Tämä eilinen kirjoitus oli tarkoitettu johdannoksi tämänpäiväiselle
jutulle. Kunhan sen jossain vaiheessa ehdin kirjoittaa.

Mutta kyllä minä olen sitä mieltä, että jonkinlainen
välinpitämättömyys on yhä enenevästi vallalla suomalaisessa ja miksei
koko länsimaisessa yhteiskunnassa. Se heijastuu myös lapsiin. Mitä on
lehdistä lukenut ja opettajilta kuullut, on koulut vaikeuksissa lasten
kanssa, kurinpito vie aikaa varsinaiselta opetukselta. Tuntuu että
kasvatus on yhä enemmän sysätty koulujen vastuulle. Jostain luin että
yhä suurempi osa koululaisista tarvitsee psykologista apua. Ja
koulukiusaus on jokapäiväistä.

Myös lasten ja nuorten suorittamat käsittämättömän raa'at rikokset
kertovat mielestäni hirveästä pahoinvoinnistsa ja kyvyttömyydestä
välittää tai kunnioittaa lähimmäistään.

Se että sukulaisista ei välitetä näkyy puolestaan esimerkiksi yksinäisissä vanhuksissa, joita heitäkin on aivan liian paljon. Aika ajoin joku
kupsahtaa ja hänet löydetään puolen vuoden kuluttuta.

Kari tai Johanna kirjoitti:


> "..koska viimeksi halasit, paijasit jne..." Eilen tänään ja jos Luoja suo,
> huomennakin


Onnellinen se, joka saa olla Karin tai Johannan lähipiirissä! :-)

toteaa Tiina

Inkivääri, Finland kirjoitti...

Ehhh, nyt vasta tultuani katsomaan vastauksia huomasin, että kommenttini tuli sittenkin kahteen kertaan - henkilöllisyys oli aluksi hukassa ja luulin hukanneeni koko kommentin siinä sekoillessa8] Nimimerkillä olevassa on roskin, joten poistan sen ja ilmoittaudun anonyymi kakkoseksi...

Inkivääri, Finland kirjoitti...

Totta, että ääri-ilmiöt ovat raaistuneet, mutta toisaalta ne onneksi ovat edelleen ääri-ilmöitä. Meitä vanhusten omaishoitajia on sentään edelleen paaaaljon enemmän kuin niitä, jotka ovat jääneet niin yksin, että edes kuolemaa ei kukaan huomaa...

Tanja ja Kari kirjoitti...

Älkää murehtiko: Ihmiskunta kehittyy koko ajan. Välillä tulee takapakkia ja masentaa mutta kuitenkin!
Katsokaapa taaksepäin. Ihan selvästi mennään parempaan suuntaan.

Helpointa olisikin keskittyä siihen että itse on ihmisiksi.

Jos opitaan historiaa, voidaan kehittyä.

Siksi minua lohduttaa että jo muinaiset roomalaiset (oikeasti olen lukenut silloin senaattorin tuohtuneen puheen) olivat hyvin huolestyneita "nykynuorison" tilasta.

Marjatta kirjoitti...

Tiinan väkevä ja provosoiva artikkeli alkaa:"että ihmisten halveksunta on perin POP tänä päivänä. Ryyditettyinä sarkasmilla, itseironialla ja nihilismillä. Se on POP."

Tässä kohtaan nyökyttelen: Kaikki tuo on mediaseksikästä. On kiva lukea/töllöttää nokkelaa rienausta joka kohdistuu toisiin ihmisiin. Vahingonilo tekee niin hyvää egolle. Tämmöinen pikku piru ihmisessä asuu, mutta ilkeyden toteuttaminen tosielämässä onkin eri juttu.

Heitäkin löytyy, Herra armahda, psykopaatiksi lääketiede luokittelee....

Tuosta kutistumisesta en olisi noin huolissani. Uskon että ihminen on yhtä hyvä ja yhtä huono kuin ennenkin. Uskomattoman paljon hyvää mahtuu ihmiskuntaan, vaikka negatiivinen saa enemmän huomiota. Se myy.

Yritän itse toteuttaa hyvyyttä, kauneutta, totuutta (huonolla menestyksellä varmaan), enkä odota toisilta niin paljon. Silloin en pety, vaan koen iloisia yllätyksiä.

Tiinan 'Idée fix' :
¨Ihminen on laumaihminen, ihminen tarvitsee toista¨ . Allekirjoitan.

Kukahan tunnistaa, jossakin tunnetun kirjailijan koiratarinassa sanottiin jotakin tähän malliin: "(Koiran ajatuksia:) Minä olen aina keskellä, ja kaikki ovat piirissä ympärilläni" ;-)

Marjatta kirjoitti...

PS.Muistini virkistyi (Googlen avulla). Verraton mietelmä löytyy Anatole Francen novellista, joka puolestaan löytyy Vappu Roosin toimittamasta koirakirjasta 'Hyvä, uskollinen , altis', koiria mestarikertojien kuvaamina.