Yksin Italiassa, osa 27: "Italialaiset miehet ovat sikoja"

Matkakertomus jatkuu. Tähän asti tapahtunutta: Tiina on vihdoin päässyt Uffizin galleriaan ja siellä huokaillut ja värissyt ja tärissyt maailman taideaarteiden äärellä. Johtuen virkailijoiden lakkoneuvotteluista on käyntiaika supistunut kuitenkin muutamalla tunnilla. Sillä lähdettävä on sieltä pois ennen kahta. Tiina oli nimittäin edellisenä iltana sopinut tärskyt amerikkalaisen Ashleyn kanssa Piazza della Santa Crocelle (kuten osassa 23 jo kerroin.)

Bull's eye!

Poistuin Uffizista sielu täynnä taidetta. Minulla oli treffit Ashleyn kanssa joten enempään ei aika riittänyt. Enempää en ehkä olisi pystynyt enää vastaanottamaankaan. Ja kun Mao-kelloni oli taas käynyt ylikierroksilla huomasin olevanikin parikymmentä minuuttia etuajassa. En ollut syönyt enkä juonut mitään koko päivänä, joten päätin pysähtyä pienelle kioskille, jonka edessä oli pikkuruinen penkki. Ostin pikkupullon Peroni-olutta ja istahdin penkille sitä siemailemaan.

Eipä aikaakaan kun samaista katua pitkin päristelee suuri pullea mies pienellä skootterilla. Pistää pyöränsä parkkiin kioskin eteen, hakee oluen ja istuu viereeni. Minä haluaisin istua vain rauhassa. lepuuttaa jalkojani ja miettiä näkemääni. Mutta Herra Pullea on seurallisella päällä. Hän haluaa tietää mistä tulen ja mitä teen ja mitä pidän Italiasta. Kyllähän te tiedätte. Mies on hyväntuulinen eikä erityisen tungettelevakaan, joten vastailen lyhykäisesti tämän kyselyihin.

Kun äkkiä puuttuu luonto peliin. Taivaalta tipahtaa päälleni valtava laaki pulunpaskaa. Reilut viisikymmentä vuotta olin onnistunut välttelemään näitä taivaan pommittajia, mutta Firenzen pulu antoi tulla sitten kaikkien lajitoveriensa edestä. Valkeaa löysää paskaa oli hiuksissani. Sitä oli otsassani, silmälaseissani, niin sisä- kuin ulkopuolella. Sitä oli silmäkuopissa.

Valkeat vanat valuivat poskiani pitkin kun sokeutuneena kompuroin kioskiin ja pyysin vettä ja kasvopapereita. Saatuani silmälasit sen verran putsattua että näin koko paskakomeuden alkoi vatsassa kiertää ja pelkäsin yökkääväni kadulle. Kakoen ja nikotellen yritin pitää vatsan sisällön aloillaan samalla kun epätoivoisesti huuhdoin hiuksiani saamallani vedellä. Poissa olivat ihanat viipyilevät fiilistelyt Uffizin taiteesta. Poissa oli myös Herra Pullea. Hetkellä millä hyvänsä laatoittava Suomi-nainen pulunpaskat päässään ei ehkä vastannut hänen ihannekuvaansa skandinaavinaisesta.

Ashley tilittää elämäänsä Firenzessä

Selvittyäni pulunpaskasta jatkan matkaani Piazza della Santa Crocelle, missä Ashley jo minua odottaa. Hän kysyy olenko nälkäinen ja vastaan myöntävästi. Ashley kertoo tietävänsä kivan pikku jokirantaravintolan Arnon varrelta, hieman turistialueen ulkopuolelta. Lähdemme sinne.

Kuljemme pitkin Arnon rantaa ja minä ihailen ja kuvailen upeita palazzoja ja asuinrakennuksia, jotka kertovat Firenzen ylväästä historiasta. Ashley kertoo elämästään Firenzessä ja siitä millaista on olla vaalea amerikkalainen yksinäinen nainen seurankipeiden italorakastajien keskellä.

Firenzen kuuluisin silta: Ponte Vecchio

Palatseja ja asuinrakennuksia Arnon varrella

Me erkanemme Firenzen historiallisesta keskustasta ja kuljemme jokirantaa eteenpäin

Kaupunki, jota halkoo joki, on aina hieman enemmän.

"Italialaiset miehet ovat sikoja"

Istumme jokiravintolassa syöden pastaa kun Ashley alkaa avautua. Hän kertoo toivoneensa tapaavansa Italian vuotensa aikana jonkun mukavan miehen, jonka kanssa viettää aikaansa. Hänen unelmansa oli kokea ikimuistoinen romanssi Firenzen upeissa maisemissa. Ashley toteaa italialaisten nuorten miesten olevan häkellyttävän komeita. Mutta samaan hengenvetoon hän puuskahtaa: "Mutta italialaiset miehet ovat sikoja! "

Kuulen surkuhupaisia ja surullisia tarinoita yrityksistä löytää kiva mies. Tarjokkaista ei tunnu olevan puutetta. Mutta jokainen kontaktinhaluinen kohtelee Ashleya kuin objektia. Ashley toteaakin vaalean naisen olevan italialaiselle miehelle vain saalis, joka edellyttää valloitusta. Jonka arvo laskee heti kun valloitus on tehty. Ashley kertoo pettyneensä kerta toisensa jälkeen. Hän pohtii sitä, että näkee jatkuvasti tavallisia, fiksunoloisia miehiä, jotka käyttäytyvät naista huomioiden, korrektisti, normaalisti. Mutta nämä fiksunoloiset miehet ovat yleensä perheellisiä, heillä on yleensä muassaan vaimo ja usein pieni lapsi. "Kukaan ei rakasta lapsiaan tai ainakaan näytä rakkautta lapsiinsa yhtä avoimesti kuin italialainen mies", Ashley myöntää.

Ashley kertoo tavanneensa edellisiltana, erottuamme, jälleen miehen jonka kanssa hän oli sopinut täksi illaksi deitit. "Toivottavasti et pety vaikka en voi viettää koko päivää kanssasi, vaikka eilen niin lupasin", hän pahoittelee. Minä sanon ymmärtäväni, ja vakuutan etten ole pettynyt. Mutta samalla mietin hiljaa itsekseni, että toivottavasti tästä deitistä ei tule vain yksi uusi pettymys kaikkien aiempien pettymysten jatkoksi. Keskiyöllä sovitut deitit sattumalta kohdatun tuikituntemattoman kanssa eivät kuulosta minusta hyvältä idealta. Jätän kuitenkin tämän sanomatta.

Lounaan jälkeen palaamme vielä keskustaan, Ashley esittelee minulle yhden Firenzen maamerkeistä: Santa Maria Novella -kirkon. Ja sitten onkin hänen aika lähteä kotiin vaihtamaan vaatteita ja valmistautumaan deitteihinsä. Minä jatkan vaeltelua keskustassa.

Santa Maria Novella -kirkko

Amerikkalainen Ashley, joka viettää välivuotta Firenzessä

Istun pitkään puistonpenkillä ja katson miten lapset innostuneina, onnellisina ja jännittyneinä ratsastavat ympäri ympäri ympäri karusellihevosilla. Mietin Ashleyn kertomaa. Mietin sitä miten vaikeaa ihmisen on joskus löytää toinen ihminen. Sellainen hyvä. Mietin lapsia ja mietin lapsettomuutta. Mietin Ashleytä jolla on suuri tarve löytää se oikea rinnalleen. Miten meillä kaikilla on tarve saada ja antaa rakkautta. Ja miten vaikeaa se joskus voi olla. Ja jäljelle jää vain ihmisen ikävä toisen ihmisen luo.

Karusellihevoset laukkaavat ympyrää

Äiti ja poika karusellissa

Isän kanssa on turvallista ratsastaa

Havahdun mietteistäni kun huomaan illan jo pian laskeutuvan Firenzen ylle. Minulle tulee lähes kiire. Olen päättänyt katsoa auringonlaskun hyvin erityiseltä paikalta, kaupungin ulkopuolelta, korkealla sijaitsevalta  Piazzale Michelangelolta. Nyt siis bussia etsimään ja kohti kuuluisaa näköala-aukiota.

Pari kuumaa kirjaa

Hellesäät hellivät meitä. Kylmän putken jälkeen.

Minä olen ottanut kahdesta viime päivästä kaiken riemun irti. Olen istunut tuulensuojassa vähissä varusteissa ja itselleni hokenut, että D-vitamiinia tässä hankitaan. Pohjia kesää varten. Ja muistanut myös kouluaikaisen kaimani lauseen – miten jotku lauseet porautuvatkin tietoisuuteen – joka tiesi: ruskea selluliitti on kauniimpaa kuin valkea.

Siis viimeiset kaksi päivää olen kekkuloinut auringossa, välillä yläkroppaa, välillä alakroppaa peitellen. Talven jälkeinen nahka kun palaa niin nopeasti.

Ja olen käyttänyt ajan ikäänkuin hyödykseni,  lukien.

Ja riippumatta siitä, olenko nyt punainen vai ruskea vai ainoastaan hikinen, täytyy sanoa, että pieni lukuputki teki hyvää.

Seuraa tunnustus: viimeisinä aikoina, kuukausina, vuosina, olen lukenut armottoman ja hävettävän vähän mitään mikä olisi printattu valkealle paperille ja nidottu tai sidottu kansien väliin. Netti imaisee ajan, on muka aina niin paljon tärkeää nettiluettavaa, että kirjat ovat jääneet täysin hunningolle.

Vaan, HAA, huudahdan, olen kahtena päivänä lukenut kaksi kirjaa. Ja olen tästä ihmeen virkistynyt ja innostunut. Toki olen samalla ajalla saanut myös jonkinmoista väriä pintaani, onko se ruskeaa vai punaista, se on sitten taas aivan oma juttunsa.

Mutta mennään kirjojen lukemiseen. Mitä luin, mitä koin?

Ensimmäinen romaani oli Mika Waltarin Kuun maisema. Kokoelma lyhytkertomuksia, pidemmät kuin novellit, mutta lyhyemmät kuin romaani. Ilmestymisvuosi 1953.

Olen mielestäni lukenut Waltarin tuotannon aika tarkkaan. Mutta Kuun maisemassa oli minulle uusia lyhytkertomuksia, vanhojen tuttujen ohella. Luin kokoelman nauttien ja miettien.

Kuun maisema lienee nimenä tarkoin harkittu. Kaikki tarinat kertovat sodanjälkeisestä Euroopasta, tavalla tai toisella. Maisemasta, joka oli niin fyysisesti kuin henkisesti pommitettu kuun kraatereita muistuttavaksi kuolleeksi pinnaksi. Lyhytkertomuksissa kulkee hahmoja, jotka ovat eksyksissä, jotka ovat täysin menettäneet uskonsa tulevaisuuteen. Jotka kulkevat kuun maisemassa kuin henkisesti kuolleet marionetit, jotka yrittävät löytää joitain lankoja, joilla voisivat liikkua.

Maailmansodan tuhosta on aikaa kulunut pian 70 vuotta. Sota loppui 1945. Waltari eli vahvasti niin ennen kuin jälkeen sodan, ja rakentamisen vuodet heti sodan jälkeen tuntuivat hänestä selkeästi raskailta, Lyhytkertomuksissa toistuu kysymys elämän mielekkyydestä, syyllisyydestä, velvollisuudesta ja tulevaisuudenuskon puutteesta.

Waltaria ei pidetä – jos mitään olen ymmärtänyt – suurena suomalaisena kirjailijana. Hän on Suuri Suomalainen Kertoja. No, historialliset romaanit, Sinuhe etunenässä, nostivat kirjailijan vakavaa statusta. Nobel-kirjailijaa ei Waltarista tullut. Johtuiko se Waltarista tai Nobel-komiteasta, vai viihteellisistä salapoliisiromaaneista ja muusta niinsanotusti kepeästä kirjallisuudesta, on sitten ihan oma lukunsa.

Minä joka tapauksessa olen aina nauttinut Waltarin sujuvasta kynästä, joka saattaa olla joskus hapuilevampi kuin toiste. Waltari osaa kertoa tarinoita, viedä mukanaan, herättää tunteita.

Ja näin teki myös Kuun maisema. Huomasin miettiväni aikaa, nykyistä ja entistä. Sotaa, tuhoa. Arvojen luhistumista. Elämää, jota rakennetaan elämisen vuoksi, arvojen, tulevaisuuden toiveiden romahdettua. Ja mietin tätä aikaa.

Tässä siis ensimmäinen lukukokemukseni, jonka luin eilen.

Tänään, auringon taas helliessä asetuin aurinkoon nauttimaan uudelleen D-vitamiinista. Kerallani kirja. Valikoimaa oli rittämiin, niin paljon on jäänyt viime vuosina lukematta. Myös lahjakirjoja, joita rakkaat ystävät ovat minulle antaneet ajatuksella: tämä sinun kannattaisi lukea. Tai: tämä on hyvä, lue se!

Valitsin ystävättäreltäni Kersteniltä jo pitkän aikaa sitten saamani kirjan Virosta. Jonka on kirjoittanut Terhi Pääskylä-Malmström. Kirjan nimi: Viron viemää - Viroilun laajempi oppimäärä.

Olen itse lyhykäisesti tavannut kirjailijan, joka tuolloin toimi Suomi–Viro-yhdistysten liitossa. Me toimme silloin porukalla haapsalulaisen teatteriryhmän Randlasen Helsinkiin. Mahtava tapaus, siitä lisää täällä.

Terhi jätti nopean tapaamisen jälkeen mielikuvan kuplivasta persoonallisuudesta. Iloisesta ja uusiin haasteisiin ennakkoluulottomasti syöksyvänä.  Ja samaa ilotulitusta oli hänen kirjansa. Joka koostui vuosien 2006–2010 blogimerkinnöistä. Kirja kertoo Terhin orastavasta rakkaudesta viron kieleen, haluun tutustua maahan, ja alta vuoden kestäneeseen työpestiin Tallinnassa.

Kepeä iloinen purtava kuumana päivänä. Paljon, useasti, nauroin – juuri noin! Näin kohtaavat kulttuurit. Hienoja havaintoja!

Toisaalta, nyt kun itse olen asunut Virossa jo kunnioitettavat kuusi vuotta ja kiertänyt sinä aikana maata ristiin ja rastiin, totean, että kirja on väistämättä hyvin Tallinna-keskeinen. Herkullisesti ja monipuolisesti Tallinna-keskeinen.

Nautin valtavasti kirjan lukemisesta. Sillä taidan olla sitä täsmälukijakuntaa. Joka myötähäpeää punastellen lukee Terhin kokemuksia juoppolaivoilla. Ja innostuneena seuraa Terhin seikkailuita vaikkapa remonttimiesten saamisen vaikeudessa.

Kertaistumalta kirjan luin, ja nautin siitä suuresti! Voin suositella!

Terhin viehättävän tarinan luettuani jäin itse hieman miettimään. olisiko näistä omista blogijutuista myös ainesta kokonaiseksi romaaniksi tai jonkinmoiseksi kokoomateokseksi.

Terhin kirja, jota siis yhä suosittelen, on omakustanne. Tarttukaa siihen, jos sellaisen jostain käsiinne saatte. Pääsette mukaan vetävään tarinaan, jota kertoo viehättävä, spontaani, joskus hupsu, mutta useasti vain suomalainen nuori nainen, joka kokee monenmoista tutustuessaan virolaiseen kulttuurin!

Katsaus menneeseen vuoteen

Näin se on vuoden viimeinen päivä kääntymässä iltaan. On siis hyvä hetki hieman muistella mennyttä vuotta.

Vuosi ei ollut mitenkään erityisen säihkyvä, mutta mukaan mahtui silti monelaista hyvää ja hauskaakin.

Kevättalvi

Talvi kokonaisuudessaan oli Otepäällä surkea. Lunta oli maassa vain ajoittain ja vain hädin tuskin saatiin hiihdon maailmancup hiihdettyä täällä. Kun hiihtäjät tarpoivat loskassa sain Suomesta tekstarin kaverilta: ”Oletko muistanut leikata nurmikon.”

Asiakkaiden puolesta talvi siis oli kaiken kaikkiaan surkea. Mutta helmikuun pelasti saksalainen ryhmä joka viipyi luonamme viikon ja vuokrasi siksi ajaksi koko talon.

Innokkaat urheilijanuorukaiset olivat tulleet hiihtämään Tarton maratonia, joka siis hiihdetään Otepäältä Elvaan, vaan maratoni peruttiin lumen puutteen vuoksi. Se ei meidän asiakkaitamme masentanut. Reippaat nuoret miehet löysivät Haanjasta kilometrin pituisen lumisen latureitin ja hiihtivät sitä 64 kertaa ympäri. Kotiin tullessaan nauroivat, että osaavat ne maisemat ulkoa loppuikänsä.


Kevät

Kevät on aina ihanaa aikaa, luonto puhkeaa kukkaan, ensin lumikellot, sitten krookukset, narsissit ja tulppaanit. Linnut alkavat visertää puissa. Maailma tuntuu olevan syntyä ja kasvua täynnä. Vihreän määrä huimaa.



Muistan keväältä erityisesti sen kuinka Äitini kanssa kuuntelimme Pyhäjärven kartanopuiston lammen konserttia. Sammakot, pienet vihreät pulloposket vetivät moniäänistä rakkauden sinfoniaa pienten kehojensa koko voimalla.



Keväällä ajelimme runsaasti Etelä-Virossa. Tutustuimme jälleen uusiin nähtävyyksiin, suunnittelimme asiakkaillemme matkareittejä. Ja itsekin jälleen yllätyimme miten paljon nähtävää ja koettavaa täällä on. Meillä ei ehkä ole Euro Disneylandia houkuttimenamme mutta luonto on täällä upea ja vaihteleva.




Kesä

Koko kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Tai ainakin sellaisena sen muistan. Nyt luonto oli puhjennut täyteen hehkuunsa. Taivas oli sinistä sinisempi.



Rypsipellot loistivat niin keltaisina, että silmiin sattui.



Ja kaikki pienet ja suuret pörisijät hyrräsivät ja hyörivät kukkaloistossa.


Luin äskön Iltalehden nettiversiota jossa päiviteltiin Suomen kylmää ja sateista kesää. Täällä kyllä aurinko paistoi.

Ja kyllä minä auringosta nautinkin!

Päivittäin, aina kun tilaisuus siihen tarjoutui, polkupyöräilin Otepään uimarannalle. Levitin rantapyyhkeen omaan tuttuun paikkaani, heittäydyin pitkälleni ja nautin auringon hyvää tekevästä voimasta. Kun tuli liian kuuma, pulahdin Pyhäjärveen.

Muistan kirjoittaneeni ystävättärelleni sähköpostin tästä auringossa makoilusta. Jossa ihmettelin, miten joku voi sanoa, että rannalla lekottelu on tylsää puuhaa? Siellähän tapahtuu koko ajan!

Minusta oli mukavaa vetää lippalakki silmille ja sulkea silmät ja kuunnella kaikkea mitä ympärilläni tapahtui. Veden liplatusta, lasten leikkejä ja ilonkiljauksia. Ja naapuripyyyhkeillä lepäilevien ihmisten juttuja. Olin salakuuntelija, joka kuuli monia salaisuuksia, opin jälleen lisää ihmisistä ja heidän iloistaan ja murheistaan.








Syksy

Syksy oli pitkä ja melko kuiva. Ruskan aika oli jälleen henkeäsalpaavan kaunis. Otepäähän muodostuu kumpumaisemasta ja lehtipuista, jotka vaihtavat väriään erilaisina aaltoina, kuin oranssit ja keltaiset ja punaiset revontulet.



Syksyn suururakasta olen kirjoittanut tänne blogiinkin – aloitin mittavan puutarharemontin ja rakensin useita erilaisia istutuksia, lähinnä ikivihreistä. Loppulaskelmassa pääydimme 130 erilaiseen pensaaseen ja puuhun, jotka löysivät paikkansa pihaltamme. Kaikista pienistä aluskasveista ja maanpeittokasveista puhumattakaan.




Talvi

Talvi tuli Otepäälle tänä vuonna jo joulukuussa – lunta tuli välillä niin että heikompaa heikotti. Nyt on maa ollut yhtäjaksoisesti melko paksun lumipeitteen alla jo kolmisen viikkoa. Ensimmäiset talven varaukset ovat tulleet – joten suhtaudunkin tulevaan hotellisesonkiin varovaisen optimistisesti



Vuoden kohokohtia

Edellisvuonna teimme matkan Nepaliin ja se oli vuoden 2007 selkeä kohokohta. Kuluneena vuonna emme matkustelleet paljoa tai sanotaan paremminkin, emme kauas. Viroa kiersimme pitkin ja poikin ja muutaman reissun teimme myös Latviaan ja Suomeenkin.

Latvian reissuista nousee kolme erityisesti mieleen.

Ensimmäinen oli junalla taitettu päiväreissu kanta-asiakkaamme, nykyisin voi varmasti puhua jo ystävämme Heimon kanssa Riikaan. Lähdimme liikkeelle aamuvarhaisella ja palasimme takaisin illalla, viimeisellä junalla. Ja ehdimme nähdä ja kokea vaikka mitä. Todella hauska reissu!



Toinen oli aivan ylettömän hauska teatterifestivaalimatka, joka venyi suunnitellusta kahdesta päivästä viiteen päivään. Olin haapsalulaisen Teater Randlasen ryhmän kanssa liikkeellä. Randlane oli saanut matkan palkinnoksi voitostaan vuoden 2007 parhaasta esityksestä.

Viisi päivää yhtä ilonpitoa. Toki paljon kulttuuria, mutta myös paljon hauskaa! Sain kertaheitolla suuren joukon iki-ihania uusia ystäviä – kyllä teatterilaiset ovat aivan oma lukunsa kun hauskanpidosta on kyse!


Kuva: Kristiina Oomer

Kolmas ikimuistoinen Riian reissu tehtiin punaisella pakettiautolla, jolla keikuttiin Baltezers-taimistolle. Kolmen naisen seurue onnistui ostamaan koko pakettiauton täyteen kasveja. Voi sitä lapsenkaltaista iloa! Huikean hauska reissu sekin.



Muita kohokohtia ovat olleet yllätysjuhlat, jotka ystäväni Marja, Anne, Aatos ja Kari järjestivät Kimmon suosiollisella avustuksella 50-vuotissyntymäpäivieni kunniaksi. Luulin lähteväni vain mökkeilemään Haapsaluun, mutta vähänpä minä tiesin, mitä ystäväni olivat järjestäneet. Mikä riemu ja ilo ja yllätys!





Unohtaa ei pidä myöskään Teatteri Randlasen Otepään valloitusta ja sen jälkeistä karonkkaa. Harvoin olen nauranut ja laulanut niin paljon.



Ystävät – uudet ja vanhat

Vuoteen mahtuu myös paljon kohtaamisia. Kuluneena vuonna olen elvyttänyt muutamia vanhoja ystävyyssuhteita ja solminut uusia. Luonamme on käynyt asiakkaita, joista on tullut ystäviä ja itse olemme vierailleet myös ystäviemme luona Suomessa. Unohtaa ei pidä myöskään jokavuotisia itsenäisyyspäivän viettoa Otepäällä.

Suomen reissuista jää syksyinen retkemme Kouvolaan, Mikkeliin ja Pieksämäelle mieleen virkistävänä ja antoisana, niin ihanien syysmaisemiensa kuin herttaisten ihmistensä puolesta. Reissun jälkeen ei voinut kuin huokaista että kyllä Suomikin on kaunis maa!



Aloitin tämän kirjoituksen todeten että mennyt vuosi ei nyt ollut mitenkään erityisen ihmeellinen. Nyt kun muistelen kaikkea tapahtunutta perun sanani.

Vuosi 2008 oli hyvä vuosi. Surua siihen ei liittynyt lainkaan, niin me kuin kaikki rakkaamme ovat pysyneet terveinä, mitä vuosi vuodelta arvostaa yhä enemmän. Tapasimme paljon mukavia ihmisiä, näimme ja koimme monenlaista. Taloudellisestikin pärjäsimme melko hyvin – ainahan voisi toki paremminkin mennä.

Mutta vaikka vuosi 2008 oli hyvä, mikään ei estä minua toivomasta että vuodesta 2009 tulisi vielä parempi!

Samoin toivotan vielä kerran Hyvää uutta vuotta myös kaikille blogin lukijoilleni!

(Ilokseni huomasin että 3.000 käynnin rajapyykki ehti tulla täyteen ennen vuodenvaihdetta, kiitos teille kaikille jotka olette blogissani viihtyneet!)