Erään matkan anatomia, osa 36: Tie Rondaan

Yllätys yllätys, matkakertomus, joka jäi kesken, jatkuu. Nyt likimain päivälleen samaan aikaan kuin mitä viime vuonna matkaa tein.

Kyse on siis noin kuukauden mittaisesta reissusta, jonka aikana kävin Suomessa, Espanjassa, Englannissa ja Latviassa. Espanjassa meni kolmisen viikkoa ja Englannissa viikko. Noin summittaisesti laskettuna.

Juttu jäi viime vuonna kesken, kun äkkiä omat kevätkiireet puskivat päälle. Sitten tulikin jo kesä ja tuntui hassulta kertoa miltä lämpö tuntui maaliskuussa. Ja matkakuvatkin tuntuivat menettäneen hehkunsa, kun niitä katsoi kesäkuun kirkkaudessa.

Vuosi siis mennyt, mutta tarina jatkuu siitä mihin se jäi. Ja se jäi Granadaan, missä ihastelin arabiarkkitehtuuria ja josta toin mukanani tuliaisina flunssan.

Päivän jaksoin Benalmádenan kortteerissani levätä, uskollinen lämpöpatteri, nuori herra Rummukainen kainalossani. Päivällä sentään hieman vaeltelin Parque Palomassa ja piirtää raapustelin luonnosvihkoseeni sen näkymiä.  Itsekseni naureskelin että on köökkitaiteilijoita ja toritaiteilijoita, mutta minustapa oli tulossa puistotaiteilija.

Nuori herra Rummukainen pitää minulle seuraa

Kauaa en kuitenkaan malttanut flunssaani potea. Vaan seuraavana aamuna jatkoin omatoimimatkailuani ja suuntasin kohti Rondaa, josta olin kuullut paljon ja hyvää.  Se on yksi Andalusian suosituimmista päiväkohteista. Eikä vähiten upeiden näkymiensä vuoksi.

Minä olin kuitenkin päättänyt viettää Rondassa aikaa pidempään kuin tuon yhden päivän. Arvelin - ja oikein arvelinkin - että päivä olisi liian lyhyt aika tutustua paikkaan pintaraapaisua syvemmältä. Varasin siis AirBnB:n kautta itselleni pienen asunnon läheltä vanhaa kaupunkia ja sinne vievää ikonista siltaa: Puente Nuevoa ja hyppäsin bussiin.

Ennen kuin sukellan Rondan hurjiin maisemiin ja historiaan kerron kuitenkin muutamaisen sanan tiestä, joka Rondaan vie. Se on legendaarinen monin tavoin.

Jos tarkkoja ollaan, niin Rondaan vie nykyisin monta eri tietä, ja useimmat niistä ovat ymmärtääkseni visuaalisesti vaikuttavia. Málagasta pääsee Rondaan parhaiten autolla tai bussilla (A-357 -tie), välimatkaa on n. 100 km. Pohjoisesta ja lännestä tultaessa voi hyödyntää myös junaa, mutta minä tulin etelästä eli Costa de Solilta ja nousin bussiin Fuengirolassa, josta matka jatkui ensin Marbellaan ja sieltä mutkitellen läpi vuoristojen  (AP-7 ja A-397 -tiet) aina vain ylemmäksi kohti Rondan historiallista vuorikaupunkia.

Maisemat tämän vanhan Gibraltarilta alkavan reitin varrella ovat sanalla sanoen hurmaavat. Tie mutkittelee ja puikkelehtii vuorien keskellä Sierra de las Nievesin luonnonpuiston länsireunamilla. Moni saattaa kokea ajomatkan pelottavaksikin, mutta esimerkiksi moottoripyöräilijät ovat ottaneet sen yhdeksi lempireiteikseen koko Andalusiassa. Ja onhan tietä parannettu ja metallisia kaiteitakin lisätty moniin paikkoihin. Ja pienenä lohdutuksena: vuoristossa ei enää vaani hurjien Tempranillo-bandiittien (esp. bandoleros) joukkioita, jotka 1800-luvun alkupuolella tuottivat matkaajille ylimääräisiä sydämentykytyksiä.

Bussimatka kesti hieman yli 2 tuntia ja sitä liikennöi Avanza-bussiyhtiö. Lippu Fuengirolasta Rondaan maksoi vuosi sitten maaliskuussa 7 euroa. Se on pieni hinta upeasta näköala-ajelusta Andalusian komeimmissa maisemissa. Jo ajomatkan vuoksi kannattaa Rondaan lähteä - jos toki Ronda itsessään täytti kaikki toiveeni.

Tässä matkakuvia Rondan tieltä.  Toivottavasti ne antavat edes jonkinlaista mielikuvaa mitä ajomatkalla on odotettavissa.

 

Siirtymiä

Maailma tai ainakin meidän maailmamme tuntuu olevan tällä hetkellä jonkinlaisessa siirtymävaiheessa. Yksi aika jää, toinen alkaa.

Syksy alkaa ravistella viimeisiä lehtiään puista, toki niitä vielä riittää, mutta paljon on jo lehtipuita alastomina, keltaiset vaatteet varpaillaan. Ilma on välillä myrskyinen, välillä, kuten taas eilen, auringonpaisteinen. Tuntuu kuin syksy ei haluaisi antaa periksi, se pitää vielä yhdellä kädellä kiinni kesän kantista, vaikka kylmä tuuli puhaltaa jo niskaan.

Siirtymävaiheessa on hotellikin, suhteellisen kiireisen kesän jälkeen on asiakasvirrat vähentyneet, ja olemme siirtymässä hiljaiseen kauteen. Ainakin asiakkaiden puolesta. Meille se tarkoittaa mahdollisuutta ja uhkaa. Mahdollisuutta tehdä kaikkea sitä mitä kesällä ei ehtinyt. Uhkaa siitä, miten taloudellisesti pärjäämme, ja miten pärjäämme kahden kesken suuressa talossa kun ainoa keskustelukumppani on läsnä 24h ja kaipaisi jotain muutakin seuraa. Hiljainen kausi on haastava - nyt olisi todella mahdollisuus tehdä kaikkea sitä, mitä on siirtänyt tuonnemmaksi muka kiireiden vuoksi.

Siirtymävaiheessa on myös rakas Ronja-koiramme. Sen siirtyminen nuoruudesta vanhuuteen kävi salaa, huomaamatta. Nyt se on valmistautumassa viimeiseen siirtymään, ikiuneen. Olemme käyneet tiheästi lääkärissä Ronjan kanssa ja nyt on selvinnyt Ronja viimeaikaisten vaivojen syy, Ronjalla on muutoksia maksassa, kasvi ilmeisimmin, eikä sitä voi hoitaa eikä leikata. Vielä ei ole kasvilla Ronjan kuntoon vaikutusta, mutta sekin päivä tulee, sanoi lääkäri, ja käski valmistautumaan siihen, että Ronjan loppuelämää lasketaan nyt kuukausissa, ei todellakaan enää vuosissa.

Meidän nelihenkisestä perheestä tulee kolmihenkinen. Kenelle minä sitten kerron kaikki salaisuuteni? Maailma, jossa tuuhea puuhkahäntä ei iloisena heilahtele, on paljon paljon ilottomampi paikka.

Siirtymiä on siis monenlaisia. Syksy on luopumisen aikaa, mutta tämä syksy tuntuu nyt kylmemmältä kuin aikaisemmat, luopumiset raskaammilta.

Mutta hieman iloisempiin aiheisiin: tein minäkin eilen siirtymän, vaikka vain hetkellisen. Maanpinnalta korkeuksiin.

Tahtoo sanoa, että halusin käydä vielä kerran valokuvaamassa Otepään syksyä mahdollisimman korkealta, ja sehän paikka on Väike Munamäen antennitorni, jonne Kersten aikanaan minut opasti ja näytti miten porteista pääsee sisälle.

Torni sijaitsee siis laskettelumäen huipulla, eikä se mikään virallinen näköalatorni ole. Mutta sieltä on upeat näkymät joka suuntaan.

Olin yksin liikkeellä ja aloitin siirtymisen maankamaralta yläilmoihin reippaana. Mutta kierros kierrokselta ylöspäin noustessani tuuli tarttui tiukemmin kiinni ja tuntui että se viskaa minut tornista kuin höyhenen alas. Ajattelin, kuten joskus aiemminkin vastaavissa tilanteissa, että kyllä minä taidan tätä valokuvausta rakastaa, kun suostun tällaiseenkin hulluuteen.

Lopulta olin ylätasanteella, jossa tunsi miten torni huojuu ja aloitin kuvauksen. Yksi käsi oli kiertyneenä kaiteen ympärille, toisella sitten yritin pitää kameraa heilumatta paikallaan. Maisemat toki olivat palkitsevat.

Kuvat olivat mitä olivat, taivas oli kirkas, mutta kuvissa hailakanpuoleinen. Mutta metsät, keltaiset ja kellertyvät tulivat tallennettua, kuten vielä vehreät peltoaukeat ja sinisyyttään kimmeltävä järvi. Pian tämän maiseman peittää sade ja pimeys ja sitten lumi.

Katsaus menneeseen vuoteen

Näin se on vuoden viimeinen päivä kääntymässä iltaan. On siis hyvä hetki hieman muistella mennyttä vuotta.

Vuosi ei ollut mitenkään erityisen säihkyvä, mutta mukaan mahtui silti monelaista hyvää ja hauskaakin.

Kevättalvi

Talvi kokonaisuudessaan oli Otepäällä surkea. Lunta oli maassa vain ajoittain ja vain hädin tuskin saatiin hiihdon maailmancup hiihdettyä täällä. Kun hiihtäjät tarpoivat loskassa sain Suomesta tekstarin kaverilta: ”Oletko muistanut leikata nurmikon.”

Asiakkaiden puolesta talvi siis oli kaiken kaikkiaan surkea. Mutta helmikuun pelasti saksalainen ryhmä joka viipyi luonamme viikon ja vuokrasi siksi ajaksi koko talon.

Innokkaat urheilijanuorukaiset olivat tulleet hiihtämään Tarton maratonia, joka siis hiihdetään Otepäältä Elvaan, vaan maratoni peruttiin lumen puutteen vuoksi. Se ei meidän asiakkaitamme masentanut. Reippaat nuoret miehet löysivät Haanjasta kilometrin pituisen lumisen latureitin ja hiihtivät sitä 64 kertaa ympäri. Kotiin tullessaan nauroivat, että osaavat ne maisemat ulkoa loppuikänsä.


Kevät

Kevät on aina ihanaa aikaa, luonto puhkeaa kukkaan, ensin lumikellot, sitten krookukset, narsissit ja tulppaanit. Linnut alkavat visertää puissa. Maailma tuntuu olevan syntyä ja kasvua täynnä. Vihreän määrä huimaa.



Muistan keväältä erityisesti sen kuinka Äitini kanssa kuuntelimme Pyhäjärven kartanopuiston lammen konserttia. Sammakot, pienet vihreät pulloposket vetivät moniäänistä rakkauden sinfoniaa pienten kehojensa koko voimalla.



Keväällä ajelimme runsaasti Etelä-Virossa. Tutustuimme jälleen uusiin nähtävyyksiin, suunnittelimme asiakkaillemme matkareittejä. Ja itsekin jälleen yllätyimme miten paljon nähtävää ja koettavaa täällä on. Meillä ei ehkä ole Euro Disneylandia houkuttimenamme mutta luonto on täällä upea ja vaihteleva.




Kesä

Koko kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Tai ainakin sellaisena sen muistan. Nyt luonto oli puhjennut täyteen hehkuunsa. Taivas oli sinistä sinisempi.



Rypsipellot loistivat niin keltaisina, että silmiin sattui.



Ja kaikki pienet ja suuret pörisijät hyrräsivät ja hyörivät kukkaloistossa.


Luin äskön Iltalehden nettiversiota jossa päiviteltiin Suomen kylmää ja sateista kesää. Täällä kyllä aurinko paistoi.

Ja kyllä minä auringosta nautinkin!

Päivittäin, aina kun tilaisuus siihen tarjoutui, polkupyöräilin Otepään uimarannalle. Levitin rantapyyhkeen omaan tuttuun paikkaani, heittäydyin pitkälleni ja nautin auringon hyvää tekevästä voimasta. Kun tuli liian kuuma, pulahdin Pyhäjärveen.

Muistan kirjoittaneeni ystävättärelleni sähköpostin tästä auringossa makoilusta. Jossa ihmettelin, miten joku voi sanoa, että rannalla lekottelu on tylsää puuhaa? Siellähän tapahtuu koko ajan!

Minusta oli mukavaa vetää lippalakki silmille ja sulkea silmät ja kuunnella kaikkea mitä ympärilläni tapahtui. Veden liplatusta, lasten leikkejä ja ilonkiljauksia. Ja naapuripyyyhkeillä lepäilevien ihmisten juttuja. Olin salakuuntelija, joka kuuli monia salaisuuksia, opin jälleen lisää ihmisistä ja heidän iloistaan ja murheistaan.








Syksy

Syksy oli pitkä ja melko kuiva. Ruskan aika oli jälleen henkeäsalpaavan kaunis. Otepäähän muodostuu kumpumaisemasta ja lehtipuista, jotka vaihtavat väriään erilaisina aaltoina, kuin oranssit ja keltaiset ja punaiset revontulet.



Syksyn suururakasta olen kirjoittanut tänne blogiinkin – aloitin mittavan puutarharemontin ja rakensin useita erilaisia istutuksia, lähinnä ikivihreistä. Loppulaskelmassa pääydimme 130 erilaiseen pensaaseen ja puuhun, jotka löysivät paikkansa pihaltamme. Kaikista pienistä aluskasveista ja maanpeittokasveista puhumattakaan.




Talvi

Talvi tuli Otepäälle tänä vuonna jo joulukuussa – lunta tuli välillä niin että heikompaa heikotti. Nyt on maa ollut yhtäjaksoisesti melko paksun lumipeitteen alla jo kolmisen viikkoa. Ensimmäiset talven varaukset ovat tulleet – joten suhtaudunkin tulevaan hotellisesonkiin varovaisen optimistisesti



Vuoden kohokohtia

Edellisvuonna teimme matkan Nepaliin ja se oli vuoden 2007 selkeä kohokohta. Kuluneena vuonna emme matkustelleet paljoa tai sanotaan paremminkin, emme kauas. Viroa kiersimme pitkin ja poikin ja muutaman reissun teimme myös Latviaan ja Suomeenkin.

Latvian reissuista nousee kolme erityisesti mieleen.

Ensimmäinen oli junalla taitettu päiväreissu kanta-asiakkaamme, nykyisin voi varmasti puhua jo ystävämme Heimon kanssa Riikaan. Lähdimme liikkeelle aamuvarhaisella ja palasimme takaisin illalla, viimeisellä junalla. Ja ehdimme nähdä ja kokea vaikka mitä. Todella hauska reissu!



Toinen oli aivan ylettömän hauska teatterifestivaalimatka, joka venyi suunnitellusta kahdesta päivästä viiteen päivään. Olin haapsalulaisen Teater Randlasen ryhmän kanssa liikkeellä. Randlane oli saanut matkan palkinnoksi voitostaan vuoden 2007 parhaasta esityksestä.

Viisi päivää yhtä ilonpitoa. Toki paljon kulttuuria, mutta myös paljon hauskaa! Sain kertaheitolla suuren joukon iki-ihania uusia ystäviä – kyllä teatterilaiset ovat aivan oma lukunsa kun hauskanpidosta on kyse!


Kuva: Kristiina Oomer

Kolmas ikimuistoinen Riian reissu tehtiin punaisella pakettiautolla, jolla keikuttiin Baltezers-taimistolle. Kolmen naisen seurue onnistui ostamaan koko pakettiauton täyteen kasveja. Voi sitä lapsenkaltaista iloa! Huikean hauska reissu sekin.



Muita kohokohtia ovat olleet yllätysjuhlat, jotka ystäväni Marja, Anne, Aatos ja Kari järjestivät Kimmon suosiollisella avustuksella 50-vuotissyntymäpäivieni kunniaksi. Luulin lähteväni vain mökkeilemään Haapsaluun, mutta vähänpä minä tiesin, mitä ystäväni olivat järjestäneet. Mikä riemu ja ilo ja yllätys!





Unohtaa ei pidä myöskään Teatteri Randlasen Otepään valloitusta ja sen jälkeistä karonkkaa. Harvoin olen nauranut ja laulanut niin paljon.



Ystävät – uudet ja vanhat

Vuoteen mahtuu myös paljon kohtaamisia. Kuluneena vuonna olen elvyttänyt muutamia vanhoja ystävyyssuhteita ja solminut uusia. Luonamme on käynyt asiakkaita, joista on tullut ystäviä ja itse olemme vierailleet myös ystäviemme luona Suomessa. Unohtaa ei pidä myöskään jokavuotisia itsenäisyyspäivän viettoa Otepäällä.

Suomen reissuista jää syksyinen retkemme Kouvolaan, Mikkeliin ja Pieksämäelle mieleen virkistävänä ja antoisana, niin ihanien syysmaisemiensa kuin herttaisten ihmistensä puolesta. Reissun jälkeen ei voinut kuin huokaista että kyllä Suomikin on kaunis maa!



Aloitin tämän kirjoituksen todeten että mennyt vuosi ei nyt ollut mitenkään erityisen ihmeellinen. Nyt kun muistelen kaikkea tapahtunutta perun sanani.

Vuosi 2008 oli hyvä vuosi. Surua siihen ei liittynyt lainkaan, niin me kuin kaikki rakkaamme ovat pysyneet terveinä, mitä vuosi vuodelta arvostaa yhä enemmän. Tapasimme paljon mukavia ihmisiä, näimme ja koimme monenlaista. Taloudellisestikin pärjäsimme melko hyvin – ainahan voisi toki paremminkin mennä.

Mutta vaikka vuosi 2008 oli hyvä, mikään ei estä minua toivomasta että vuodesta 2009 tulisi vielä parempi!

Samoin toivotan vielä kerran Hyvää uutta vuotta myös kaikille blogin lukijoilleni!

(Ilokseni huomasin että 3.000 käynnin rajapyykki ehti tulla täyteen ennen vuodenvaihdetta, kiitos teille kaikille jotka olette blogissani viihtyneet!)

Otepään syksy on vuodenajoista parhain

Illat käyvät kylmemmiksi, päivisin sentään aurinko jaksaa vielä lämmittää. Linnut kiertelevät kokoontumisajoissa, parvet kerääntyvät, kiertävät ja porukoissa käy juttu eteläisistä maista. Pihlajat ovat raskaina punaisista marjatertuista. Maa tuoksuu mullalta. On syksy.

Pikku hiljaa alkaa maisema vaihtaa väriään, koivut kellastuvat, vaahterat hehkuvat pian parhaintaan ruskaansa. Villiviinit huutavan punaisia, aroniapensaat notkuvat mustista marjoista. Lehtikuuset syttyvät hehkuunsa. On totta tosiaan syksy.

Kesä on hieno Otepäällä. Talvi on tunnettu. Parhain aika täällä on kuitenkin syksy – jos minulta kysytään. Kaunein, runollisin, herkin.

Onkin sääli, että turistit eivät ole löytäneet Otepään syksyä, sen hiljaista valmistautumista talveen.

Otepää on, kuten olen aiemmin kertonut, ylänköaluetta jota luonnehtii silmänkantamattomiin jatkuvat polveilevat mäet. Syksyllä mäet syttyvät hehkuun. Vielä hehku ei ole puhjennut parhaimpaan värisinfoniaansa – uskoisin viikon kahden kuluttua voin laittaa tänne blogiin kuvia jotka salpaavat henget. Jos ei teiltä, niin minulta ainakin. Kuvia ottaessani.

Tässä kuitenkin muutamainen kuva lähipäiviltä. Kipusin pariinkin näköalatorniin – ja niitähän Otepäällä piisaa useampikin – ja kuvasin syksyyn valmistautuvaa maisemaa. Mukana on kuvia myös Pyhäjärveltä, joka sekin alkaa uinua syksyisessä rauhassaan. Vain yksinäinen kalastaja tai sorsapari rikkoo sen rauhaa.

Jos mietitte reissua tänne, painakaa nämä maisemat mieleenne. Sillä syksy on todellakin upeaa aikaa – miten olisi viikonloppureissu Pyhäjärven hiljaisuuteen, rauhaisesti kahisevien kaislojen, punaiseksi värjäytyvien vaahteroiden, keltaisten koivujen maisemaan. Rauhan maisemaan.