Talven lumoa Otepäällä

Ei voi kun todeta, että auringolla on ihmeellinen voima. Kun se alkaa paistaa, koko maailma alkaa hymyillä. Ja kun vielä valkea hohtava hanki heijastelee aurinkoa, on valon määrä moninkertainen. Voiko olla hienompaa?!

Pitkän aika harmaan ajanjakson jälkeen olemme siirtyneet talven kirkkaimpaan osaan - maisemat säihkyvät valkeina ja taivas on kirkas ja sininen. Riittävästi lämmintä päälle, ja todellinen talvinautinto odottaa.

Villa Ottiliaan on tullut hiljalleen varauksia, mutta toki tilaa löytyy vielä. Vain Tarton hiihtomaratonin aikaan on talo täynnä, muuten kyllä saamme hyvin majoitettua asiakkaita, jotka haluavat tulla kokemaan Etelä-Viron ihanaa talvea.

Me teimme eilen päiväretken lähimaastoihin. Latte nautti ja pöllytti lunta ja mina napsin kuvia minkä ehdin.

Tässäpä nyt alkajaisiksi muutamainen kuva tuon Karvakaverin ilosta:

Mutta kyllä täällä nauttii muutkin kuin karvaiset kaverit talvesta. Saimme viikoittaisen Otepään turismi-infon  lumitiedotuksen, ja se kertoi että latuja on avattu tänä vuonna aiempaa enemmän. On todella tarjolla kaiken pituista, kaiken tasoista ja monta iltamyöhään valaistua latua. On perinteistä ja on luistelutyylin latua. On laskettelumahdollisuuksia, kelkka- ja pulkkamäkiä. Parikin tubing-mäkeä. On tosiaan mistä valita! Ei Otepää turhaan ole Viron talvipääkaupunki!

Ja mikäpä on näissä maisemissa hiihdellä ja talvesta nauttia - tässä muutamainen kuva Kekkosen hiihtolenkin varrelta, Käärikusta ja Harimäeltä, mistä löytyy myös näköalatorni, josta aukeaa maisemat yli eteläisen Viron.

Käärikun järvi

Harimäen kolme toteemia

Levähdyspaikka Harimäellä

Maisemaa Harimäen näköalatornista

Harimäen näköalatorni

Latuja Harimäellä - nämä siis osa kuuluisaa Kekkosen latua

Kolme kaverusta Otepään ylängöllä

Toteemit Harimäellä

Kuten sanottua, kaikki yllä olevat kuvat on otettu eilen, joten kuvista saa ajantasaisen käsityksen siitä miltä täällä juuri nyt näyttää ja paljonko lunta on maassa!

Jos kuvat saivat sinun matkajalkasi vipattamaan, mikä sen mukavampaa! Olet tervetullut Villa Ottiliaan, mistä ohjaamme sinut aina parhaisiin maastoihin. Sehän on tietenkin osa Villa Ottilia -elämystä ja palvelua.

Yhteystietomme löydät tutusta paikkaa eli Villa Ottilian kotisivuilta.

Muista käydä myös tarkistamassa Villa Ottilian facebook-sivut joita olen päivittänyt aika tiheään. Sieltä löydät myös runsaasti kuvia talven iloista, jos paljon muustakin! Aloita vaikka tästä: Talvi Otepäällä . Kansio sisältää runsaasti kuvia Otepään tarjoamista urheilumahdollisuuksista: laskettelusta, vaeltelusta, murtomaahiihtosta tai vaikka tuubauksesta.

Tervetuloa siis luoksemme talvesta nauttimaan!

Tiina ja Kimmo ja Latte

Otepää ja 10 ihmettä - 5. ihme: Elämyksiä korkealta

Viro on pääosin hyvin tasaista. Sen huomaa ajaessaan vaikkapa A2-tietä Tallinnasta Tarttoon. Peltoja, laajoja tasankoja, kuusiaitaa. Jos suoraan sanotaan, tie on koko lailla tylsä. Siksi yleensä neuvonkin asiakkaillemme vaihtoehtoisia ajoreittejä, eivät yhtä nopeita kuin A2, mutta mielenkiintoisempia.

Kun Tartosta lähdetään ajamaan kohti Otepäätä, maisemat muuttuvat tyystin. Joka kerta kotiin palatessani Etelä-Viron kumpuilevat mäet sykähdyttävät; äkkiä Tatran kohdalla huomaa katsovansa sinisiä mäkiä, jotka seurailevat toisiaan horisontiin asti.

Otepää on Viron korkeimmalla sijaitseva kaupunki (151 m). Se asettuu ylängölle, ja on tyypillistä kumpumaisemaa vehreine mäkineen ja kauniine laaksoineen.  Maisema viehättää silmää, on virkeä, eloisa. Eri vuodenaikoihin maisema vaihtaa väriään, keväällä on yleissävynä hento vihreä, kesällä vahva vihreä ja syksyllä keltapunainen. Kaikkina vuodenaikoina maisemat ovat yhtä upeat.

Minun viides Otepään ihmeeni ovat elämykset, joita korkeus tarjoaa. Näköalatornit, kukkulat ja mäet, joista esteettömät näkymät jatkuvat silmänkantamattomiin. Korkealta näkee kauas, sanotaan. Ja sanotaan sitäkin, että korkealla tuulee. Molemmat pitävät Otepäällä paikkansa. Ja kun sanomaan aloin, niin sanonpa vielä senkin, että ellei ole kiivennyt ainakin yhdelle mäelle tai yhteen torniin, tuntenut ylängön tuulta hiuksissaan, auringonkiloa silmissään tähytessään kaukaisuuteen, ei ole kokenut Otepäätä täydellisesti.

Näkymää Otepään uudesta hyppyritornista

Helpoiten pääsee korkeuksiin nousemalla - joko portaita tai hissillä - Otepään uuteen hyppyritorniin, joka on kaupungin ylpeä lisä sen talviurheilutarjontaan. Torni seisoo Tehvandin urheilustadionin viereisellä mäellä ja sen näköalatasanteella seistessään on samalla Viron toiseksi korkeimmassa kohdassa. Hyppyrin seinässä on huimapäille 34 metrin korkeuteen kohoava kiipeilyseinä.

Toinen kaupungin keskustassa oleva näköalatasanne on Otepään Linnavuori, josta aukeavat huikeat näkymät etelään. Linnavuorelta lähtee myös Otepään seikkailupuiston huima ilmalento, joka on 300 metriä pitkä ilmarata, jossa korkeimmillaan mennään 30 metrin korkeudella. Linnavuorella on nimensä mukaisesti myös vanhan linnan rauniot.

Näkymää Linnavuorelta alas laaksoon ja etelään

Huima ilmelento, joka alkaa Linnavuorelta ja päättyy Seikkailupuistoon

Hyppyrimäki ei ole Otepään ainoa näköalatorni. Sen ohella voi maisemaa katsoa kahdestakin tornista, toinen virallinen, toinen ei niin. Jälkimmäinen on Väike Munamäen (207,5 m) huipulla oleva masto, jonka huipulla on pieni tasanne. Kiipeämistä sinne ei ole kielletty, mutta eipä se taida olla silti ihan sallituakaan.

Minä olen käynyt mastossa kolmeen otteeseen. Ensimmäisen kerran otepääläisen ystävättäreni Kerstenin kanssa. Toisen kerran Kimmon kanssa - halusin näyttää myös miehelle näitä käsittämättömän upeita maisemia, jotka mastosta avautuvat. Ja kolmannen kerran yksin.

Luulen, että maston huippu on korkein kohta minne ihminen voi Virossa mennä, jopa korkeampi kuin Suur Munamäen suhteellisen matalan näkötornin tasanne. Tämä tosin vain minun arveluani ja siis epävirallista tietoa.

Keskimmäinen kerta oli jäädä viimeiseksi. Nousimme siis mastoon yhdessä Kimmon kanssa. Minulla roikkui kamera kaulassani ja ahnaasti odotin pääseväni huipulle kuvaamaan. Maisemat olivat upeat.

Siinä minä sitten räiskin kuvia ohuesta metalliritilästä tehdyllä tasanteella, kun Kimmo innostuneena ilmoittaa: "Huomaatko kuinka tämä heiluu?!" Ja vasta silloin minäkin huomasin sen. Ja äkkiä alkoi minua huimata. Tartuin kaiteeseen kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Sisälläni velloivat sekalaiset tunteet: yhtäältä huimaus, toisaalta halu kuvata mahtavia maisemia. Jälkimmäinen voitti. Joskin hetkeksikään en päästänyt toista kättä irti kaiteesta.

Kolmannen kerran kiipesin torniin yksin - vain voittaakseni tuon korkeanpaikan pelon, josta en aiemmin ollut tiennyt kärsiväni.

  Näkymää mastosta Võrun suuntaan.

Latte pitää kaikki neljä tassuaan tukevasti maan pinnalla. Väike Munamäeltä on sen mielestä ilman mastoakin riittävän hienot maisemat. Takana nyttemmin toimintansa lopettaneen laskettelumäen hissi.

Jos Väike-Munamäen torni on liian extremeä, on Käärikun lähellä oleva Harimäen näköalatorni sitten riittävän tukeva ja turvallinen aremmankin maisemabongarin kiivetä. Torni sijaitsee viimeisten mittausten mukaan 211,3 m merenpinnan yläpuolella .Se on puusta tehty 28 m korkea rakennelma, jonka ylin tasanne sijaitsee 24 metrin korkeudessa.  Tornista aukeavat näköalat Otepään mäille ja Väike Emajõen laaksoon sekä Karulan ylängöille.

Harimäen toteemi, takana näkötorni

Harimäellä olemme käyneet useasti, kaikkina vuodenaikoina. Eritoten keväisin ja syksyisin olen tavannut kiivetä sen huipulle kuvaaman maisemia, jotka vaihtavat väriään, suurina värikkäinä pintona.

Harimäeltä Karulan ylängöille

Näkymää Harimäen tornista.

Vihreitä vyöhykkeitä Valgjärven suuntaan

Maisemaa Käärikun suuntaan.

Kuten sanoin tämän postauksen alussa, korkealta näkee kauas ja korkealla tuulee. Joskus korkealla voi huimatakin. Mutta varmaa on, että korkealta löytää näkymiä, joista tasamaan tallaajat eivät voi uneksiakaan!

Ja nämä elämykset ovat minun viides Otepään ihme. Antakaa katseenne kiitää kaukaisuuteen!

Siirtymiä

Maailma tai ainakin meidän maailmamme tuntuu olevan tällä hetkellä jonkinlaisessa siirtymävaiheessa. Yksi aika jää, toinen alkaa.

Syksy alkaa ravistella viimeisiä lehtiään puista, toki niitä vielä riittää, mutta paljon on jo lehtipuita alastomina, keltaiset vaatteet varpaillaan. Ilma on välillä myrskyinen, välillä, kuten taas eilen, auringonpaisteinen. Tuntuu kuin syksy ei haluaisi antaa periksi, se pitää vielä yhdellä kädellä kiinni kesän kantista, vaikka kylmä tuuli puhaltaa jo niskaan.

Siirtymävaiheessa on hotellikin, suhteellisen kiireisen kesän jälkeen on asiakasvirrat vähentyneet, ja olemme siirtymässä hiljaiseen kauteen. Ainakin asiakkaiden puolesta. Meille se tarkoittaa mahdollisuutta ja uhkaa. Mahdollisuutta tehdä kaikkea sitä mitä kesällä ei ehtinyt. Uhkaa siitä, miten taloudellisesti pärjäämme, ja miten pärjäämme kahden kesken suuressa talossa kun ainoa keskustelukumppani on läsnä 24h ja kaipaisi jotain muutakin seuraa. Hiljainen kausi on haastava - nyt olisi todella mahdollisuus tehdä kaikkea sitä, mitä on siirtänyt tuonnemmaksi muka kiireiden vuoksi.

Siirtymävaiheessa on myös rakas Ronja-koiramme. Sen siirtyminen nuoruudesta vanhuuteen kävi salaa, huomaamatta. Nyt se on valmistautumassa viimeiseen siirtymään, ikiuneen. Olemme käyneet tiheästi lääkärissä Ronjan kanssa ja nyt on selvinnyt Ronja viimeaikaisten vaivojen syy, Ronjalla on muutoksia maksassa, kasvi ilmeisimmin, eikä sitä voi hoitaa eikä leikata. Vielä ei ole kasvilla Ronjan kuntoon vaikutusta, mutta sekin päivä tulee, sanoi lääkäri, ja käski valmistautumaan siihen, että Ronjan loppuelämää lasketaan nyt kuukausissa, ei todellakaan enää vuosissa.

Meidän nelihenkisestä perheestä tulee kolmihenkinen. Kenelle minä sitten kerron kaikki salaisuuteni? Maailma, jossa tuuhea puuhkahäntä ei iloisena heilahtele, on paljon paljon ilottomampi paikka.

Siirtymiä on siis monenlaisia. Syksy on luopumisen aikaa, mutta tämä syksy tuntuu nyt kylmemmältä kuin aikaisemmat, luopumiset raskaammilta.

Mutta hieman iloisempiin aiheisiin: tein minäkin eilen siirtymän, vaikka vain hetkellisen. Maanpinnalta korkeuksiin.

Tahtoo sanoa, että halusin käydä vielä kerran valokuvaamassa Otepään syksyä mahdollisimman korkealta, ja sehän paikka on Väike Munamäen antennitorni, jonne Kersten aikanaan minut opasti ja näytti miten porteista pääsee sisälle.

Torni sijaitsee siis laskettelumäen huipulla, eikä se mikään virallinen näköalatorni ole. Mutta sieltä on upeat näkymät joka suuntaan.

Olin yksin liikkeellä ja aloitin siirtymisen maankamaralta yläilmoihin reippaana. Mutta kierros kierrokselta ylöspäin noustessani tuuli tarttui tiukemmin kiinni ja tuntui että se viskaa minut tornista kuin höyhenen alas. Ajattelin, kuten joskus aiemminkin vastaavissa tilanteissa, että kyllä minä taidan tätä valokuvausta rakastaa, kun suostun tällaiseenkin hulluuteen.

Lopulta olin ylätasanteella, jossa tunsi miten torni huojuu ja aloitin kuvauksen. Yksi käsi oli kiertyneenä kaiteen ympärille, toisella sitten yritin pitää kameraa heilumatta paikallaan. Maisemat toki olivat palkitsevat.

Kuvat olivat mitä olivat, taivas oli kirkas, mutta kuvissa hailakanpuoleinen. Mutta metsät, keltaiset ja kellertyvät tulivat tallennettua, kuten vielä vehreät peltoaukeat ja sinisyyttään kimmeltävä järvi. Pian tämän maiseman peittää sade ja pimeys ja sitten lumi.