Persu-Ukko ja salmiakki

Jo aikojen alusta eli kun aloitin blogini päätin, etten puutu jutuissani poliittisiin aiheisiin, elleivät ne selkeästi liity Viroon. Ja silloinkin käsittelen aihetta ulkopuolisen silmin. Tarkkailijana.

No, hyvät aikomukset ja kivetyt tiet, kyllä te tiedätte. Aina ei vain voi jäädä neutraaliksi.

Joten tänään otan aiheeksi perussuomalaiset, ulkomaalaisvihan ja suomalaisen salmiakin.

Tuttu kuvio suomalaisille

Aiheeseen minut johdatti eilen television kautta Batman. Tarkemmin sanottuna, elokuva Batman Begins, jossa jokaisella mainostauolla oli ensimmäisenä mainoksena Fazerin salmiakki ja salmiakkijäätelö. Se ei ollut tietenkään sattumaa. Fazer maksoi pitkän pennin huippuleffan parhaasta mainospaikasta jokaisella mainostauolla.

Aihe eli salmiakki on minulle herkkä, koska olen viime kuukaudet huomannut kaipaavani juuri salmiakkijäätelöä samalla intensiteetillä kuin raskaana olevat naiset haluavat syödä muurilaastia tai mitä ikinä haluavatkaan.

Minä en ole raskaana, tämä sivulauseessa sanottakoon, mutta salmiakkia tekee mieli.

Luulisi, että olisin ollut mainoksen parasta kohdeyleisöä, ja toki olinkin. Mutta mainos iski minuun aivan eri tavoin kuin mitä luultavimmin Fazerin mainososaston pojat ja tytöt olivat viisaissa päissään ajatelleet. Se sai minut suoranaisesti raivoihini.

En tiedä, onko kyse vain yhden illan mittavasta mainoskampanjasta, mutta rahaa oli tähän Batman Begins -leffan mainostaukoihin tahkottu paljon. Jokainen mainos oli erilainen, mutta samaa teemaa varioiden.

Kahdella ensimmäisellä mainostauolla oli ruudussa selkeästi ei-suomalaisen näköinen hahmo, ensimmäisellä mainoskatkolla aavistuksen intialaisen näköinen nainen, toisella tummapintainen miesmalli. Molemmissa mainospätkissä viesti oli sama. Hassut ei-suomalaiset irvistelivät ja näyttivät hölmöiltä yrittäessään syödä salmiakkijäätelöä. Kahdessa seuraavassa mainoskatkossa oli sitten vuoro Suomen omilla pojilla. Pellavapäisellä ja punapäisellä. Jotka ymmärsivät hyvän päälle. Nam-nam, salmiakki! Toinen näistä vaati lisää tätä kansallisherkkua.

---

Mainostaminen on kallista. Ja mainostoimistojen käyttö on kallista. Ja mainostoimistot tekevät kaikkensa, jotta asiakasvirta jatkuisi. Mainostoimistot eivät ole kuuluisia korkeasta moraalistaan.

Jos vieläkin olisi mahdollista istuttaa isorintainen tissi-missi auton konepellille, ilman pelkoa lainsäädännöstä ja hyvästä liiketavasta, niin tämän maailman tukiaiset vieläkin heittäisivät ilmaveiviä kiiltävillä konepelleillä.

Koska mainosmaailmaa on säädelty ikävin laein ja säädöksin, ovat mainostoimistot ottaneet avukseen psykologit ja sosiologit, jotka haistelevat tulevia tuulia ja antavat vinkkiä mainostajille siitä, mistä narusta tällä viikolla kannattaa vetää.

Tästä lienee kysymys myös Fazerin mainoskimarassa.

Tämä on minun tulkintani mainoksesta, mutta tuskin lienen ainut joka näkee sen näin:

Salmiakki on suomalainen tuote, perussuomalainen. Vain suomalainen voi ymmärtää sen päälle. Salmiakki erottaa oikeat ihmiset vääristä, niistä jotka yrittävät olla suomalaisia, mutta eivät ole, eikä heistä koskaan tule.

---

Mainoksen viesti on niin ala-arvoinen, että uskon sen jäävän mainonnan historiaan. Ja uskon, että Fazer tulee saamaan mainoksesta ruman tahran kylkeensä, eritoten jos mainontaa jatketaan enemmän kuin eilisen verran.

Ulkomaalaisvastaisuuden korkealla kuohuaallolla ratsastaminen on lyhytaikainen riemu. Uskon että muutaman vuoden kuluttua suomalaiset häpeävät kollektiivisesti nykyistä juntti-konservatismia, joka tuntuu olevan päivän sana. Myös mainosmaailmassa.

---

Pääsemme lopulta otsikon toiseen osioon: Persu-Ukkoon, joka tuntuu, ainakin näin ulkosuomalaisesta, edustavan aika isoa osaa perussuomalaisten kannattajia ja mentaliteettia. Menihän kuuluisa Persu-Ukko eduskuntaan heittäen.

Kansalaistukeakin Persu-Ukolle löytyy, ainakin iltapäivälehtien mukaan. Kuulemma Persu-Ukon tatuointi on viimeisintä huutoa tietyn kansanosan piirissä:

Iltapäivälehdessä esitelty Persu-Ukko -tatuointi

Ja mikä tämä Persu-Ukko on? Mistä hänet tunnemme, me laajempi kansa, jotka emme elä emmekä asu hänen vaalipiirissään.

Minä olen kerännyt alle vain muutamia Persu-Ukon tempauksia.

1. Persu-Ukko tietää, että neekeriukot seisovat tyhjän panttina kadunkulmissa.

Lainaus Ilta-Sanomien sivulta:

Tuore kansanedustaja Teuvo Hakkarainen kertoi maahanmuuttonäkemyksistään Jämsässä.

- Helsingissä on neekeriukkoja torien kulmat täynnä tyhjän panttina, Hakkarainen totesi maanantaina Jämsän seudulle.

2. Persu-Ukko edustaa perussuomalaisten kielteistä suhdetta EU-apurahoihin. Se ei kuitenkaan ole estänyt Persu-Ukkoa nostamasta 460.000 euroa oman sahan hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Kansanedustaja toteaa Uuden Suomen artikkelin mukaan, että silloin kun ollaan EU:ssa, silloin otetaan.

3. Persu-Ukko ei pidä rikollisista neekeriukoista. Se ei kuitenkaan ole estänyt Persu-Ukkoa itse tekemästä rikoksia. Tai ainakin rikosta, josta hänet on tuomittu. Persu-Ukko vohki aikanaan Suomussalmella kirkkohopeat ja ehtoollisviinit. Pliis. Voiko olla enää ala-arvoisempaa rikosta!

Tai ainakin näin Ilta-Sanomat Persu-Ukon tempauksia raportoi: Hakkarainen varasti kirkkohopeat ja ehtoollisviinit. Sai kuulemma Persu-Ukko tempauksestaan yhdeksän kuukauden ehdollisen vankeustuomion.

4. Persu-Ukko ei pidä valtion varojen tuhlauksesta, mutta ajelee taksilla, kun on vaarallista kulkea tavallisen kansan keskellä - sen jota hän on kuulemma edustamassa. Persu-Ukko on nopea käänteissään. Alle kuukaudessa Persu-Ukko suhasi taksilla mittavan 957 euron laskun. Kun kuulemma on vaarallista kulkea julkisilla kulkuvälineillä.

---

Ja tätä sankaria nyt siis tatuoidaan nilkkoihin.

Persu-Ukko -juttua varmaan voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Onhan se suorastaan koominen, ellei olisi niin surullinen ja traaginen. Mutta jätetään tähän. Ja palataan alkuperäiseen aiheeseen: salmiakkimainokseen.

Muukalaisviha oli yksi perussuomalaisten teemoista, joka joko oli pinnalla (kuten Halla-Aholla) tai pinnan alla. Ja alkoihan sitä ennen vaaleja kuulua kriittisiä äänenpainoja muistakin puolueista.

Tunnettua on miten vaaleissa kävi. Tuli jytky ja vaalivoitto perussuomalaisille. Ja Persu-Ukko lähti eduskuntaan.

Kansa sai mitä tilasi.

---

Toistan yllä olevan teesini: Minusta on todella lyhytkatseista ja ala-arvoista Fazerilta lähteä mukaan tähän Persu-Ukon edustamaan maailmaan, jossa tehdään ero tosi-suomalaisten ja ei-niin-tosi-suomalaisten välillä.

Häpeä Fazer!!!

-- ja ihan oikeasti, ei enää tee mieli niin kauheasti edes salmiakkia.

---

Jälkikirjoitus:

Etsimme muutama tunti sitten Fazerin mainosta You Tubesta, jonne mainostajat yleensä hengentuotteensa ensimmäisenä tuppaavat. Se oli ollut siellä hetken , ja sitten poistettu. Muutaman tunnin kuluttua You Tubeen kuitenkin laitettiin uusi, pidempi mainos.

Tämä täyspitkä mainos ei vaikuta enää samalla tavalla rasistiselta kuin mitä Suomen telkussa eilen nähty. Televisiossa näytetyssä selkeästi lyhemmästä mainoksesta oli poistettu useimmat positiiviset ulkomaalaiset, eli Suomen televiossa oli eilen vain  yksi tummapintainen irvistelevä nainen ja mies.

Mutta tässä koko mainos, jota ei siis ole tietääkseni tällaisena kertaakaan esitetty kokonaisena: Fazerin multi-rodullinen mainos.

#74. mustavalkomaanantain haaste: jokapäiväinen

Tänä maanantaina pyydettiin kuvaamaan jotain perin arkista ja jokapäiväistä, joka kuuluu osana elämää.

"Paneudu hetkeen, ja ajattele, että kymmenillä, sadoilla ja tuhansilla muillakin ihmisillä on päivittäin ne omat "déjàvu -hetkensä"; arkinen elämä, jossa tietyt asiat toistuvat päivästä toiseen - tylsinä tai turvallisina, mutta osana olemassaoloa. :)"

Tiski odottaa

Tiskipöytä kertoo menneistä päivistä, kun sitä osaa lukea:

Valkoiset pinotut kupit kertovat, että meillä on ollut viimeksi asiakkaita neljä kappaletta - me itse juomme kahvimme värillisistä kupeista. Pinot, jotka ovat jääneet tiskipöydälle, puolestaan kertovat, että asiakkaamme lähtivät jo eilen, koska meillä ei ole ollut kiirettä siirtää tiskejä koneeseen. Raastinrauta, perunankuorimaveitsi (valkea kahva kuvassa) ja metallinen 60-luvun raastin (perunankuorimaveitsen vieressä) antavat puolestaan vihjeitä siitä, mitä eilen oli ruokana): höyrytetty raastettu kesäkurpitsa-porkkanapeti, jonka päällä jauhelihakastike ja parmesania (jota varten on tuo maailman paras metalliraastin kuvan vasemmassa alanurkassa).

Arkisia pieniä juttuja, niitä, jotka muodostavat elämän.

Muiden jokapäiväisiä juttuja voi katsella tästä: tämän viikon mv-haaste

Talven tuhoja korjaamassa eli pihajuttuja

Pieni kuvakierros Villa Ottiliassa. Myös niille, jotka miettivät, että millainen paikka se Villa Ottilia oikein on. Onko nätti. On se.

Vaikka viime talvi teki rumaa jälkeä pihallamme. Lunta oli paljon ja sen paino teloi jo isoksi kasvaneita tuijia, niin pylvästuijia kuin hovey-tuijia, joista piti alun alkaen tulla kananmunan muotoisia. Kurjinta oli, että useat jo hienoiksi tuuheiksi pensaiksi levittäytyneet laakakatajat kärsivät myös lumesta ja ruskettivat pitkiä haaroja oikein urakalla. Paljon muutakin kurjaa talvi teki.

Muutama pylvästuija jakautui lumen voimasta pahasti palmun näköisiksi.

Keltainen Rheingold-tuija kuivahti tyveltään ja ympärille levittäytyneet laakakatajat kuivuivat nekin. Ärs.

Tässä vielä yleiskuvaa pihalle parvekkeelta nähtynä. Suurin osa tuijista on jollain lailla auki levähtäneitä ÄRS. ÄRS.

Kuva on hieman sekava, mutta  tonttia (koiran vuoksi)  jakavan aidan edessä pitäisi olla komeita, munan muotoisia tuijia, vaan ei ole. On vain romahtaneita raakkeja. ÄRS ÄRS ÄRS.

Tänään alkoi sitten keski- ja yläpihan korjaus. Nyhdettiin rikkaruohoja - joita toki jäi vielä pahan päivän varalle - ja sidottiin auki levähtäneet tuijat kiinni. En tiedä mitä tuijat siitä sanovat, mutta ainakin hetken ovat jotenkin koossa. Tiedän, että tuijilla on ihmeellinen kyky palautua talven vaurioiden jälkeen vanhaan muotoonsa, mutta kuukausi tässä on jo odoteltu, ilman mitään yritystä tuijien puolelta. Nyt sitten mentiin pehmeän juuttinarun kanssa tuijia kiini sitomaan.

Tulos ei ollut ehkä perfecto, mutta parempi kuin ennen sitomista. Nyt jäämme jännityksellä odottamaan, mitä juuttinaru tekee tuijille, toivottavasti ei mitään. Uskoisin narun hapertuvan kuukauden sisällä, minkä jälkeen onnettomat levähtäneet tuijat saavat sitten pärjätä omillaan. Ehkä ovat siihen mennessä muistaneet, millainen oli heidän alkuperäinen muotonsa ja ryhtinsä.

Tässä muutama kuva kuitenkin parannetusta keskipihasta:

Levähtäneet hovey-  ja pylvästuijat ovat nyt sidottu jonkinmoiseen nippuun! Ja kuivuneet laakakatajat on leikattu niin, että pääväri niilläkin on vihreä, ei ruskea.

Tässä uudelleen yleiskuvaa parvekkeelta katsottuna. En tiedä näkyykö kuvassa oikeastaan eroa entiseen.

Olen aiemminkin huomannut, ja huomasin jälleen tänään, että pihaa on vaikea kuvata yhtenä kokonaisuutena. Koska tontti on pitkulainen ja nousee mäkeä myöten. Osa tontista on keskeltä aidattu, ajatuksena että Latte ei rynni etupihalle silloin kuin ei siihen ole tarvis.

Ehkä olisi järkevää jakaa tontti termein: etu-etu-piha, etupiha, keskipiha (yllä olevassa kuvassa) ja yläpiha. Tänään olen siis kuvissa esitellyt vain keskipihan ja hieman yläpihaa.

Laitan vielä lopuksi muutamaisen kuvan terassiltamme, joka on Latten temmellyskenttää, kuten on yläpihakin. Siksi en edes yritä istuttaa terassin kukkapenkkiin mitään ihmeellistä, avustava puutarhuri sen kuitenkin nostaisi ylös. Ja pihalaatat, ne pitäisi tietenkin uusia, nyt ne kasvavat voimallisesti akileijaa, siitä huolimatta että viikko sitten nyhdin jokaisen tupsun irti kivilaattojen välistä.

Avustava puutarhuri rynnii paikalle

Muurinvieruspenkki, eli terassin kukkapenkki kasvaa lähinnä angervoja, akileijaa, ukonkelloa ja malvaa. Toisaalta, se kukkii lähes kesän läpeensä. Kuten tekisi vanha pihalaatoituskin, jos emme aika ajoin nyhtäisi lattojen välissä olevia ponnekkaita taimia.

Valkea ja lila sireeni kukkivat yläpihalla. Myös lahjaksi saamani Tiina-omenapuu voi hyvin, vaikka vuosi vuodelta se saa valoa vähemmän, suurten puiden kasvaessa sen ympärillä.

Tällainen pihakierros - siis keski- ja yläpihalla. Alapihoille palataan myöhemmin.

Puuhakkaana parvekkeella

Eilen ja tänään on Tiina keskittynyt parvekkeen uuteen ehoisaan ilmeeseen. (Kuulostaako vähän puutarhalehtien otsikoinnilta, tyyliin:  Näin ehostat parvekkeesi tai Tee parvekkeestasi kesäkeidas.)

Kaikki alkoi itse asiassa pari viikkoa sitten kun tinttasin krassinsiemeniä parvekelaatikkoihin. Totesin, etten minä mitään erillistä siemenkasvatusta ala tekemään, kasvavat heti ensi metreillä omille asuinsijoilleen:

Ensin siemeniä liotettiin. Ja yllä krassivalikoima, joista kolme ensimmäistä on matalaa (30 cm) ja oikeanpuolisin pitkää sorttia.

Kaksi viikkoa parvekelaatikot asustelivat takapihalla ja pari kolme päivää sitten alkoi laatikoissa näkyä elämää. Oli aika nostaa ne paraatipaikalle eli kiinnittää parvekkeen reunaan.

Sitä varten tarvittiin tovi askartelua ja eilen kieli keskellä suuta rakentelin metallipalikoista oikean kokoisia kiinnittimiä. Olin oikein ylpeä itsestäni, nämä tekniikkapuolen hommat kun eivät ole sitä parasta ydinosaamistani, kuten kauniisti sanotaan.

Voilá! Laatikot ovat paikoillaan.

Kestää vielä hiukkasen aikaa että laatikoista näkyy mitään ulos.

Nyt siis tarvitsette mielikuvitustanne - ajatuksena on, että keltaoranssit krassit ikäänkuin putouksena roikkuvat parvekkeelta alas, muodostaen kukkivan näköesteen tieltä ja portilta parvekkeelle.

Tässä vielä samat laatikot toiseen suuntaan.

Huomatkaa myös karvainen puutarhapatsas.

Kun laatikot olivat tukevasti paikoillaan oli aika siirtää huomio näihin laatikoihin, jotka ovat olleet kellarissa Türistä lähtien:

Mitä täältä löytyykään?

Isäntä alkaa mallailla paloja yhteen.

Ja syntyy tällainen, jess, minun suihkulähteeni!

Voi että sillä on soma solina!

Päädyin sijoittamaan suihkulähteen parvekkeelle useastakin syystä. Ensinnäkin parvekkeelta saa siihen kätevästi sähköä. Toiseksi, parvekkeelle paistaa aurinko suurimman osan päivää ja sekä me, että asiakkaamme istuvat siellä mielellään. Kolmantena, eikä vähimpänä syynä se, että parvekkeella suihkulähde pysyy puhtaana. Takapihalla, missä meillä on myös pöytä ja tuolit asiakkaiden oleskella, lähteeseen olisi luultavimmin nopeasti kiivennyt etana poikineen, puhumattakaan muista maassa möngertäjistä.

Olen todella iloinen että hankin tämän lähteen, vaikka se olikin sellainen hetken impulssiostos. Sen solina on niin herttainen, keveä, ei liian päälletunkeva. Ja se on jollain tavalla hyvin rauhottava.

Tässä siis ehostettu parveke. Olisi tietenkin aika lailla ehoisampi jos parvekelaatikoissa olisi jo kukkia. Mutta eiköhän nuo krassit lähde tuosta nopsasti kasvuun, vaikkei kukkia saataisikaan vielä kuukauteen.

Tiina suosittelee Helsinkiä Õhtulehdessä

No nyt on sitten meikäläisen mielipiteet julkaistu täkäläisessä iltalehdessä eli Õhtulehdessä:

Puolet kahdesta sivusta on täynnä mainoksia, toinen puoli minun ajatuksiani Helsingistä.

Kun Õhtulehden toimittaja otti minuun yhteyttä hän toivoi minun kertovan henkilökohtaisia tuntemuksiani Helsingistä, jotain sellaista, joka tekee Helsingistä minulle oman. Yhdestä päivästä Helsingissä.

Ja näin minä kirjoitin - toimittaja käänsi tarinan mielestäni hyvin viroksi. Tässä suomenkielinen kirjoitukseni:

Helsinki – rakastettuni

Olenpa mielissäni että minulta kysytään kotikaupungistani - sillä luulen, että kukaan ei rakasta omaa kotikaupunkiaan niin paljon kuin se, joka on sieltä poissa.

Minun Helsinkini on merellinen kaupunki, siihen kuuluvat lokkien kirkuna, puuskittainen merituuli, laineet jotka heijastelevat aurinkoa horisonttiin asti. Suuret ja pienet laivat jotka tuovat ja vievät ihmisiä pois Helsingistä ja sinne takaisin.

Jos yhden päivän aikana minun pitää esitellä Helsinkiä, hyppäisin vieraani kanssa Suomenlinnan lauttaan mukanani piknik-kori. Näyttäisin vieraalleni Suomenlinnan ainutlaatuista linnaketta, sen komeita muureja ja jännittäviä käytäviä, joissa lapsena ryömin taskulampun kanssa – vaikka se oli kiellettyä. Levittäisin piknik-filtin tuulensuojaiseen poukamaan ja nauttisin vieraani kanssa lounaan, joka koostuisi Kauppatorilta ostetuista herkuista, mansikoista, vihanneksista, savustetusta kalasta tai vaikka perisuomalaisesta lihapiirakasta.

Toinen kohde, sekin meren rannalla, olisi Munkkiniemi ja sen ranta. Sinne menisimme nelosen raitiovaunulla ja hyppäisimme päätepysäkillä pois. Kävelisimme Munkkiniemen rantatietä pitkin ja ihmettelisimme komeita taloja, joissa harvat ja valitut asuvat. Jatkaisimme uimarannalle, joka kuuluu kaikille ja sieltä siltojen kautta kulkisimme Akseli Gallen-Kallelan kotimuseoon Tarvaspäälle, joka on jo Espoon puolella.

Jos vieraani jaksaisi patikoida pidempään, palaisimme Tarvaspäältä Munkkiniemeen ja jatkaisimme jalkaisin matkaa Meilahteen. Ihailisimme Meilahden pitsivilloja, jotka ovat suomalaisille tuttuja myös nyt jo edesmenneen taiteilijan Henrik Tikkasen piirustuksista. Kävisimme kahvilla Tamminiemen kahvilassa, mistä saa kaupungin parhaat leivonnaiset. Ja jos aikaa ja voimia riittäisi, jatkaisimme matkaa vielä Seurasaareen, saareen joka kokonaisuudessaan on suuri kotiseutumuseo ja jossa presidentti Kekkonen tapasi päivittäin lenkkeillä kera turvamiehensä.

Merenraikkaan päivän päätteeksi kutsuisin vieraani vielä suosikkikahvilaani, Rytmiin, joka sijaitsee Kallion kaupunginosassa, lähellä Ympyrätaloa ja Hakaniemen toria. Osoite on Toinen linja 2 ja paikalle pääsee niin raitiovaunulla, bussilla kuin metrolla.


Rytmissä minua viehättää paikan mutkaton tunnelma, joka sulkee syleilyynsä kaiken ikäiset ja näköiset ihmiset. Rytmissä minusta korostuu uusi helsinkiläisyys joka on aiempaa suvaitsevampi ja kansainvälisempi. Niinpä yhdessä pöydässä voi istua eläkeläisiä, toisessa punkkareita, kolmannessa taiteilijoita. Toki asiakaskunta vaihtelee pitkin päivää ja illalla kahvila muuttuukin enemmän baariksi ja kahvikupit kaljatuopeiksi. Tunnelma pysyy kuitenkin yhtä rentona aamusta iltaan.

---

Siis näin kerroin kotikaupungistani ja tarjosin toimittajalle useita kuviakin.  Alla niistä yksi:

Ystävät istuvat Rytmi-ravintolan pöydässä.

--

Jälkikirjoitus: olen aika ajoin aika lailla tyhmä, ja nyt vähän jo ihmetyttää oma höveliäisyyteni.

Miksi annoin lehdelle sekä haastattelun että kuvat ilman minkäänlaista korvausta pyytämättä? Ei Õhtulehden juttu tuo yhtäkään asiakasta luoksemme tänne Villa Ottiliaan!

Olin itse niin riemuissani toimittajan asenteesta, että mieleenikään ei tullut pyytää rahaa haastattelusta, kuvista puhumattakaan. Kun kuitenkin olen niin ollakseni kuvatoimittajaa.

Eli tämä juttu meni sitten ihan puhtaasti hyväntekeväisyyteen. Valokuvien alle oli yhteen painettu nimeni (minun kuviani oli sivulla kolme kappaletta).

Ensi kerralla olen tiukempi ja tarkempi.

Step-aerobickia vaa'alla

Myönnetään nyt avoimesti, että kamppailen paino-ongelman kanssa. No, kamppailu on liian aktiivinen sana, yritän laiskanpulleasti saada painoani putoamaan, mitä se välillä tekeekin, kilon, kaksi. Noustakseen seuraavalla viikolla takaisin aiempiiin lukemiinsa. Olen siis aika löperö painonpudottaja, mikä itseäkin välillä harmittaa.

Painonpudotuksesta minulla on kyllä omakohtaista kokemusta. Pudotin ensimmäisinä Viron vuosinani kolmessa vuodessa 34 kiloa, joka oli jo sellainen saavutus, että siitä kirjoitti suomalainen Fitness-lehti otsikolla: Method Linkama. Samaan aikaan Kimmolta putosi 25 kiloa, ja kuten lehdessä todettiin, aviovuoteestamme katosi väliltämme yhden ihmisen verran läskiä.

Kimmo on pysynyt sen jälkeen hoikkana, mutta minulla on parin kolmen viimeisen vuoden aikana paino hiljalleen lähtenyt uudelleen nousuun. ÄRS!

Nuo legendaariset 34 kiloa lähtivät kahdella tavalla: hyötyliikunnalla ja vähähiilihydraattisella ruokavaliolla. Sattuneista syistä en ole pystynyt pitkiin aikoihin liikkumaan aiempaan tapaan ja hiilihydraattejakin olen välillä nauttinut aika estottomasti.

Vuodenvaihteen jälkeen aloitin uudelleen tarkkailla nauttimieni hiilihydraattien määrää, jätin ruokavaliosta pois tyystin leivän ja perunat ja riisin. Sokeria syön harvakseltaan, onneksi en ole mikään namin nassuttaja. Ja neljän kuukauden aikana olen saanut pudotettua painostani surkeat kolme kiloa. Mutta sentään pudotettua jotain.

Tai näin luulin.

En käy puntarissa päivittäin, mutta vähintään kerran viikossa, ehkä kaksi. Neljä päivää sitten nousin sitten puolihuolimattomasti puntarin päälle ja se ilmoitti painonnousua olevan edelliseen punnitukseen verrattuna kokonaista 9 kiloa. YHDEKSÄN KILOA!

Tuijotin lukua epäuskoisena ja sitten sain änkytettyä Kimmolle, että puntari on luultavasti rikki. Kimmo nousi puntarille, ja se näytti hänelle juuri oikeat lukemat.

Yhdeksän kiloa, takoi takaraivossani ja otsalohkossani. Miten se on mahdollista!!? Yritin miettiä missä ajassa paino oli noussut ja mielestäni edellisestä punnituksesta oli kulunut viikko, maksimissaan puolitoista. Ja sinä aikana paino oli ampunut ylöspäin 9 kiloa!

Ei näin voi tapahtua! Ei vaan voi! Kimmo yrittää: "Ehkä suhun on kerääntynyt vain nestettä?"  "YHDEKSÄN KILOA NESTETTÄ?"  minä lähes karjun. Ja sitten hitaasti vajoan epätoivoon ja itsesääliin.

Seuraavat pari päivää pohdin painonnousun ongelmaa. Tuijottelin peiliin, enkä nähnyt noita 9 kiloa missään. Itsepetostako? Peilistä katsoi toki pullea Tiina, mutta ei sen pulleampi kuin mihin olin tottunut. Vaatteetkaan eivät kiristäneet sen kummemmin.

Yritin miettiä, että mitä olen syönyt viime aikoina, ja nopeasti mieleen nousi syntinen Horanin nuudeli-pelmeni -keitto. Pelkkää hiilihydraattia nuo nuudelit ja pelmenit. Ja seuraava flashback menneeseen viikkoon: kahtena iltana olimme syöneet molemmat 2,5 dl kermajäätelöä, maustettuna Amaretto-liköörillä. (Aivan uskomattoman hyvää,  huokaan salaa.)

Mutta että yhdeksän kiloa! Ei se voi tulla tuollaisista pienistä horjunnoista ruokavaliossa. Ei noin nopeasti!

Lopulta tulen päätökseen, että sisälläni velloo hirveä kasvain, joka kasvaa nopeammin kuin Jaakon pavunvarret. Kuljen pää riipuksissa, en uskalla puhua Kimmollekaan asiasta. Huokailen. Että tällainen kirous se sitten tuli meidän elämäämme. Salaa peilistä yritän etsiä kohtaa, johon kasvain on asettunut. Huokailen ja olen melankolinen.

Tänään astuin uudelleen puntarille, tarkistaakseni kuinka paljon kasvain on neljässä päivässä kasvanut. Ja puntari kertoo, että olen laihtunut viime punnituksesta -19 kiloa.

Hypään pois puntarista ja sitten sen päälle. Samalla paino lisääntyy +2 kg. Pois puntarista ja takaisin puntarille, ja taas lisää +2 kg. Ja toistetaan.

Lopetan step-aerobickin kun puntari näyttää mukavasti neljä kiloa vähemmän kuin viikko sitten ja onnittelen itseäni painonlaskusta. Ja kannan puntarin roskiin.

Lähiaikoina pitänee hankkia uusi puntari, mutta iloitaan nyt hetki keventyneestä olosta - ja ennen kaikkea keventyneestä mielestä!

Perheemme monitaitoinen ja avustava koira tutkii vaa'an ja haluaa kalibroida sen.

Tällainen neljän päivän draama siis minulla. Tyhjästä. Mutta ehkä siitä on se ilo, että jatkossa yritän ihan oikeasti olla tarkempi siitä mitä suuhuni panen. Jotta tuo kauhulukema viallisella vaa'alla ei toistuisi tosielämässä!

Valokuvatorstain 209. haaste: opettavainen sitaatti

Valokuvatorstaissa muistutetaan tänään meidän kaikkien lapsena kuulemasta opetuksesta: Joka toiselle kuoppaa kaivaa...

Kuopathan ovat meidän perheessä tuttu juttu. Varsinkin keväisin, jolloin myyrät kaivavat meille kuoppaa ihan riittämiin. Kuoppia syntyy maahan myös nelijalkaisten toimesta: Eräs ja eritoten Erään Kaveri eli nuori herra Rummukainen osallistuvat voimallisesti maankääntötöihin, jos tilaisuuden saavat. Ja kyllähän minäkin lapionvarteen hanakasti tartun ja taas syntyy kuoppia.

Koska näissä kuopissa ei ole erityisen suurta kasvatuksellista  sisältöä, osallistun päivän haasteeseen hieman opettavaisemmalla sitaatilla:

Joka toisen kuopassa kaivaa...

... sen hampaissa myöhemmin ratisee

Yöh!

Kuvat otettu tämän vuoden toukokuussa, kun teimme retken Piusan hiekkakuopille. Latte asiasta kertoikin omassa kirjoituksessaan: Operaatio Sandstorm.

Piusan punakeltaiset ja vaaleanpunaiset kaivannot ovat kyllä joka pojan unelma maailman suurimmasta hiekkalaatikosta:

Lisää opettavaisia kuoppatarinoita löytyy täältä: Valokuvatorstain 209. haaste

Maisema kera etualan

Minä osallistun aika ajoin Darren Rowsen Photography Schoolin haasteisiin. Kuvat vien englanninkieliseen kuvablogiini: Ottilia's Visions.

Tänään olen laittanut sinne itse asiassa kaksi eri haastevastausta.

Ensimmäinen: sadness (surullisuus) ehti mukaan aivan viime tingassa (olin toiseksi viimeinen osallistuja ennenkuin haaste suljettiin.) Toisen kanssa olinkin sitten hyvissä ajoin liikkeessä ja olen haastelistan kahdeksas osallistuja. Yleensä osallistujia on 200-700 riippuen aiheesta.

Tämän viikon haaste on: Landscape with foreground. Eli etsitään maisemakuvaa, jossa painopiste on etualassa. Ei siis ihan perinteinen maisemakuva.

Tehtävä oli mielenkiintoinen, ja lähdin aamupäivällä sitten kiertelemään lähiseutuja ja etsin sopivia virolaisia maisemia kera mielenkiintoisen etualan. Kuvia tuli otettua koko joukko, ja vaikeinta olikin päättää minkä haasteeseen laittaa - vain yksi kuva sallitaan haasteeseen. Ja sen pitää olla otettu juuri haastetta varten.

Tämän sitten laitoin menemään, ja jo nyt mietin, että valitsinko sittenkään oikeaa!

Green Fields

Muita tämän päivän maisemakuviani kera painotetun etualan löytyy siis Ottilia's Visions -blogista, eli: tästä. Sanokaa te, menikö valintani poskelleen, teidän mielestä!

Alkukesän kukkijoita - Tiina kiertelee pihalla

Aamupäivän ruokapaikkajutun lisäksi jatkan vielä hieman blogeilua. Ja laitan oheen vain tukun kuvia tältä päivältä. Kun jo niin monet puut ja kukat ovat aloittaneet kukintansa.

Tarinaa ei tällä erää tämän enempää. Tässä kuvia, enjoy:

Tällainen pikainen pihakierros. Mitä teki Kimmo samaan aikaan?  Kimmo paineli yläpihalla trimmerin kanssa, johon hänellä on viha-rakkaus -suhde. Eli päivän kuvaelman nimi oli muurahainen ja heinäsirkka. Ei liene arvoitus kumpi oli kumpi.

Hiiohoi, mul on trimmeri-hepuli.

Rohkean suden rinta on rasvainen - lisää ruokapaikkoja

Seuraa juttua lihansyöjille. Eli jatkan ruokalinjalla.

Eilen esittelin Valgassa sijaisevan Horanin korealaisen ravintolan. Tänään on vuorossa Võrun herkkupaikka: Sudentassu eli Hundijalg.

Virossa on sanonta, että rohkean suden rinta on aina rasvainen. Ja sanoisin, että niin on Sudentassussakin kävijän. Tai ainakin suupielet. Eikä se ole lainkaan huono asia.

En muista aivan tarkkaa vuotta jolloin Hundijalgaan ensimmäistä kertaa eksyimme. Mutta on siitä jo useampi vuosi.  Ja sen jälkeen olemme tehneet tekemällä asiaa Võruun päästäksemme Sudentassuun ruokailemaan. Ihminen on heikko ja intohimojensa vietävissä, sehän tiedetään.

Ensimmäinen ruokapaikka jossa Võrussa kävimme ehkä kuutisen vuotta sitten oli Rändur-niminen pubi-baari. Käynti jäi viimeiseksi. Tilasimme jotkut piffit tai snitselit ja kysyin voiko annoksistamme jättää perunat pois. Olimme tuolloin tiukalla vähähiilihydraattisella dieetillä. Yleensä perunoiden poisjättö aiheutti ravintolassa ongelman. Rändurissa ei. Lipevä mies tiskin takana ilmoitti, että se kyllä onnistuu. "Pannaanko tilalle vähän runsaammin salaattia?" kysyi hän. "Sopii" sanoin minä ilahtuneena.

Kimmon maksaessa laskua alkoi joku kello kilkattaa, eihän se noin paljoa voi olla! Kimmo palasi kassalle kuitin kanssa. Miten tämä hinta on melkein kaksinkertainen siihen mitä sen piti olla? Snitselien olisi pitänyt maksaa 59 kruunua, nyt ne oli pitkälti yli 100 kruunua. Tarjoilija ilmoitti koppavasti: "Teillä oli erikoisannokset. Erikoislisä on 50 kruunua." Me emme olleet uskoa korviamme. "Siis me maksamme 50 kruunua lisää siitä, että te jätätte annoksesta jotain pois?"

Oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Rändurissa kävimme.

Seuraavan kerran Võrussa käydessä piti sitten löytää joku toinen ruokapaikka, ja luulen, että silloin eksyimme ensimmäistä kertaa Hundijalgaan eli Sudentassuun.

Sudentassu sijaitsee osoitteessa Jüri 18b, pikkuruisen puistikon perällä. Puistikossa on kesällä jokunen pitkä penkki ja pöytä, ikäänkuin terassia markkeeraamassa. Kesällä saattaa terassilla istua jokunen kaljaveikko. Niitä tuntuu Võrussa riittävän.

Sisältä Hundijalg on suhteellisen viihtyisä. Vähän pimeä se on, ja aika lailla pubin oloinen. Ja jos terassilla on kaljoittelijoita, löytyy niitä usein muutamainen sisältäkin.  Mutta meidän kokemuksemme mukaan kuitenkin ihan kunnon miehiä nuo olutlasin kanssa tiskillä istujatkin ovat olleet. Antaneet muiden asiakkaiden olla rauhassa.

Hundijalan erikoisuus on avogrilli, jossa asiakkaiden silmien edessä paistetaan isot lihanköntsäleet kauniin ruskeiksi. Jo pelkkä grillin tuoksu saa nälän heräämään suden kaltaiseksi. Ja se näky kun liha käristyy hiilloksen yllä!

Ohessa vanha kuva, joka on todella pieni, originaalia en löytänyt: Mutta ehkä tästäkin näkee asiakkaiden tyytyväisyyden piffien saavuttua:

Eli kerronpa vielä miten Hundijalassa toimitaan, jos sinne eksytte.

Seinällä on liitutaululla lista erilaisista grilli-lihoista, joista valitaan yksi. Minun suosikkini on ihan peruskarbonaat (kassleria), jonka rasvaisuus sopii hyvin grilliin, pihvi jää mukavasti pehmeäksi käristyksen jälkeen. Sisäfileestä saattaa tulla aavistuksen kuiva, on kokemus kertonut. Lohtakin saa grillissä foliossa valmistettuna. Ja lisäksi tarjolla on erilaisissa kastikkeissa marinoituja lihoja, on mehhiko- eli meksiko-liha ja paljon muutakin. Valitse yksi.

Seuraavasta sarakkeesta liitutaululla valitse perunat (tai ole valitsematta, lisälaskua ei tule): on lohkoperunaa, paistettua, keitettyä, ranskalaisia, muusia, riisiä ja Kimmon suosikki: cowboy-perunat, uunissa paistetut lohkoperunat, joissa on kuoret jäljellä.

Kolmannesta sarakkeesta valitaan kastike, joita on useita: piparjuuri-, valkosipuli-, majoneesi-, salsa- ja sitten minun suosikkini: kuradikaste (paholaisen kastike), joka on nimensä mukaisesti vahvaa ja maukasta.

Näiden ohelle voit ottaa vielä tuoretta salaattia ja/tai haudutettuja vihanneksia.

Annos koostuu siis valinnoistasi. Ja hinta niiden mukaan, esimerkiksi: liha +  kastike + salaatti + vihannekset. Kokonaishinta on ollut meidän valinnoilla siinä 6-7 euroa.

Ja sitten vaan istutaan ja odotetaan, kunnes eteen tulee jotain tällaista:

Edessä karbonaat kera salaatin, raasteen, keitettyjen vihannesten ja kuradikastikkeen.

Takana mehhiko-grill kera cowboy-perunoiden, raasteen ja valkosipulikastikkeen.

tai tällaista:

Joko herahti sylki nälkäisen suden suupieliin? Täällä ainakin!  Täytyy alkaa suunnitella jotain tähdellistä tekemistä Võruun!

Korealaista ruokaa Virossa

Noin viikko takaperin kävimme Valgassa, Latvian ja Viron yhteisessä rajakaupungissa, ja kuvailin silloin Valgan takapihoja.

Samana iltana pelattiin lätkän MM-kisat tunnetuin seurauksin, ja niin Valga-juttuni jäi vähän katveeseen. Kukapa sitä jaksaisi kiinnostua saati kommentoida rappion estetiikkaa, kun korvissa humisee Ihana, Leijonat, Ihanaa!

Jos joku haluaa palata tuohon valgalaiseen kuvalliseen tunnelmapalaan, pääsee siihen tästä: Valgan takapihoilla.

Jätin tietoisesti yhden osuuden jutusta pois - pahan tai sateisen päivän varalle. Tänään on sateinen päivä, joten palataan siis Valga-juttuun. Tarkemmin sanottuna korealaiseen pieneen Horan-ravintolaan. (Tulee nälkä tätä kirjoittaessani.)

Horan ja päivän tarjoukset ovella, snitseli lähtisi 2,25 eurolla.

Tämä lähellä Valgan turismi-infoa ja kirkkoa sijaitseva korealainen Horan jaksaa meitä ihmetyttää ja ilahduttaa. Se on jotenkin vaan niin täysin outo lintu Valgassa. Emme keksi muuta selitystä kuin että joku korealainen on löytänyt elämänsä mielitietyn tästä hieman nuutuneen oloisesta pienestä rajakaupungista. Ja jäänyt tänne asumaan. Ja perustanut ravintolan.

Horan on siis korealainen ravintola, josta saa myös tyypillisiä virolaisia ruokia, seljankaa, snitseleitä, pelmeneitä. Mutta yhtä lailla korealaisia herkkuja aina sammakonreisiä ja hai-leikkeitä myöten. Jälkimmäistä olemme syöneet, ensiksi mainittua emme.

Meillä on aika ajoin viranomaisasioita Valgassa, ja silloin on takuuvarmaa, että matkaan sisällytetään pistäytyminen Horanissa. Ja silloin syödään pitkän kaavan mukaan. Näin myös viikko takaperin.

"Saluunan ovet vain heilahtavat kun El Gringo saapuu rajakaupungin kapakkaan."

Horanin seinillä on käsin maalattuja korealaisille tärkeitä kuvia ja tekstejä.

Onko paikalla koreankielentaitoisia? Olisi mielenkiintoista tietää mitä tässä lukee. Tarjoilija ei tiennyt.

Me siis olemme käyneet Horanissa useasti. Emmekä koskaan pettyneet. Alussa tilailimme listalta aina hieman erilaisia alkuruoka-pääruoka -yhdistelmiä, mutta nyttemmin tilaamme aika takuuvarmasti pääruoaksi Sanjokin. Alkuruoka saattaa hieman vaihdella.

Tällä kertaa otimme alkupaloiksi lämpimän kana-porkkanasalaatin (Kimmo) ja korealaisen pelmeni-nuudelikeiton (minä).

Yllä Kimmon salaatti (Mjaun D.Namul) ja minun nuudeli-pelmeni -keitto (Mantu Gug)

Emme todellakaan voi kehua olevamme korealaisen ruuan asiantuntijoita. Kun Horan on ainut korealainen ravintola, jossa olemme käyneet. Mutta kaikkien kokeilemiemme eri aterioiden synteesinä toteamme, että vahvasti jännällä tulisella mausteella ärhäköity porkkanaraaste ja seesaminsiemenet kuuluvat useampiin aterioihin keskeisesti. Porkkana saattaa tuntua tylsältä perusruoalta, mutta uskokaa, että ainakin Horanissa porkkana on kaikkea muuta kuin tylsää!

Pääruokamme oli, kuten aina, Sanjok, joka koostuu pieniin tikkuihin nätisti asetelluista naudanlihaviipaleista, jotka ovat marinoidut ilmeisesti seesami-liemessä. Lihaviipaleiden välissä bambunversoja. Salaattina jälleen porkkanaa ja punajuurta, joka sekin todella maukkaan ärhäkkää.

Ei Sanjokin perusmakua osaa oikein sanoin kuvailla, se on pehmeä mutta runsas ja mausteinen. Vie kielen mukanaan!

Sanjok kera riisin ja raasteiden.

Jälkiruokiin emme koskaan pääse. Sillä jo alkuruuat ovat sen verran runsaita, että pahin nälkä taittuu jo niillä. Minunkin keittoni näyttää kuvassa petollisen keveältä. Mutta liemen alla, kupin pohjalla oli runsaasti vihanneksia ja pelmeneitä. Ja Kimmon porkkanoiden alla oli isoja höyryäviä keitettyjä kananpalasia.

Niinpä massut pullollamme tilaamme laskun ja päätämme ensi kerralla kokeilla jotain kivaa tai erikoista jälkiruokaa.

Maksamisen hetki on myös riemuisa. Jos löydätte Eurooopasta toisen korealaisen ravintolan, joka on yhtä edullinen kuin Horan, lupaan tarjota teille ilmaiseksi aterian Horanissa!

Ja tässä tuo lasku: kaksi eturuokaa, kaksi pääruokaa (listan kalleimmasta päästä) ja kaksi 0,5 l. olutta: yhteensä 15.60 euroa,

Jos saatte saman halvemmalla jossain toisessa korealaisessa ravintolassa Euroopassa, lupaan tarjota teille ilmaisen aterian Horanissa!