Karvajätkät suuntaavat katseensa tulevaisuuteen ja vuoteen 2011
Ennen vuoden vaihtumista on hyvä hetki miettiä hetken mennyttä vuotta. Mitä jäi siitä käteen? Tai mieleen?
Vuosi 2010 oli merkillinen ainakin säittensä puolesta; kesällä huokailtiin lämpöaaltoa, joka tuntui vievän puhdin elämästä. Tai tekevän siitä ihmeen keveää, kun kaiken tylsän saattoi siirtää huomiselle, siltä varalta että huomenna olisi viileämpi päivä.
Syksy oli melko lyhyt ja sitten saimmekin ihmetellä kaikkien aikojen lumisinta alkutalvea. Ja sama jatkuu yhä – maisemat ovat kyllä kauniit, sitä ei voi kieltää.
Vuoden tärkeitä tapahtumia omassa elämässä oli tietenkin Huvikummun hankinta tai ainakin hankinnan aloittaminen. Talkoot, joihin osallistui ryhmä ihania avuliaita ihmisiä, olivat tietenkin myös ikimuistoiset.
Ja siinäkö ne huippuhetket sitten olivat? Täytyy selata blogiarkistoa, ja sieltä huomaa, että olihan vähän jokaiselle kuulle sattunut huippuhetkiä, tapahtumia, hyviä kohtaamisia ihmisten kanssa. Juttuja kertyi tälle vuodelle, tämä kirjoitus mukaanlukien 258, joka on vähemmän kuin teksti päivässä, mutta enemmän kuin teksti joka toinen päivä. Tuottelias olen ainakin ollut.
Tammikuu 2010
Tammikuun hohtohetkiä olivat aiempien vuosien tapaan Otepään hiihtokisat, joita kävin kuvaamassa lehdistöaitiosta käsin. Ja sainkin mielestäni suhteellisen hyvän kokoelman urheilukuvia, joista rakensin valokuvakansion: Otepään hiihtokisat 2010
Tammikuussa oli minulla myös valokuvanäyttely Turussa, aiheena Otepää neljänä vuodenaikana. Näyttely nyt ei ollut suuren suuri success, johtuen osittain siitä, että galleria, joka sijaitsi Varsinais-Suomen Viro-keskuksessa, piti ovensa lukossa. Jos älysi käydä kysymässä toimiston puolelta ovien aukaisemista, pääsi näytelyä ihmettelemään.
Tammikuussa kävimme myös Tallinnassa, josta kirjoitin otsikolla Maalaistollot suurkaupungissa ja sain otettua suurenmoisia kuvia Viru-hotellin ylimmän kerroksen terassilta. Kuvia voi katsoa tästä galleriasta: Tallinna.
Samalla reissulla tutustuin Bernt Notken Kuolemantanssi-teokseen sekä Nigulisten kirkon vartijoihin, jotka suojelivat kynsin hampain taideteosta minun ahnaalta kamerasilmältäni. Siitäkin oli juttua täällä, otsikolla Hämärän rajamailla.
Tammikuussa koettiin myös vuoden pahimmat pakkaset, ja minä jäin jumiin Kivilõppeen kuvatessani Võrtsjärven talvimaisemia, joista tein myös valokuvagallerian: Võrtsjärven talvimaisemia. Luulin loppuni tulleen ja kirjoitin siitä otsikolla: Noutaja ihan siinä vieressä.
Helmikuu 2010
Helmikuussakin hiihdettiin, nyt Tarton maratoni, tai siis toiset hiihtivät, minä kuvasin. Helmikuussa kävin myös Tallinnassa, nyt Rummun Äiskän kanssa. Matkaan meidät kiritti Leonardo da Vincin omakuva, joka oli Kadriorgissa esillä. Samalla reissulla tutustuin Tallinnan eläintarhaan, jossa neuroottinen jääkarhu ja paha apina pelottelivat minua.
Helmikuussa oli Pyhäjärvellä jokavuotinen pilkkikarnevaali, Kuldkala, ja minähän pyörin sielläkin kamerani kanssa. Ja tein kuvista gallerian: Kuldkala 2010. Juttua kirjoitin tapahtumasta myös blogiin: Vielä porskuttaa Kuldkala Pyhäjärvessä.
Helmikussa ajelimme laskiaisen kunniaksi Võruun viettämään Vastlapäevaa. Peipsilläkin käytiin helmikuussa, ihanassa auringonpaisteessa, ja minä haltioidun Ninan pikkukylän maisemista ja kirjoitin aiheesta ja onnellisuuden olemuksesta otsikolla: Onnellisten tähtien (ja kirkkaan taivaan) alla.
Maaliskuu 2010
Maaliskuussa alkoivat lumet sulaa ja kävin kuvaamassa Taevaskodalla vapaana virtaavaa Ahja-jokea. Tästäkin keikasta tein valokuvakansion: Maaliskuu Taevaskodalla. Samassa kuussa osallistuin ensimmäiseen valokuvatorstain haasteeseen, joka oli tuolloin 157 ja aihe oli haisuli.
Ostin Canoniin uuden vanhan zoom-putken, joka ei oikein vastannut odotuksiani, mutta olipa ainakin edullinen. Myöhemmin eräs valokuvaaja aika raadollisesti kutsui putkea optiseksi runkotulpaksi.
Huhtikuu 2010
Kuukauden paras retki oli kolmipäiväinen matka Riikaan, minne lähdin Rummukaisen perheen kanssa. Kamera naksui ja olin onnellinen. Pääsiäisjumalanpalveluksessa pääsin ortodoksisiin tunnelmiin ja kaupungilla kohtasin ihmisiä, jotka tuntuivat jakautuneen kahteen ryhmään, niihin joilla on ja niihin joilla ei ole. Jugend-kaupunginosassa menin jo aivan autuudesta sekopäiseksi. Taas kamera naksui, ja syntyi valokuvagalleria: Jugend.
Toinen huhtikuun hienoista retkistä oli vesiaiheisten näkymien bongailu Narva-joelta Jägalan putouksille ja sieltä vielä Tuhalan noitakaivolle. Valokuvista syntyi myöhemmin Haapsaluun näyttely nimellä H2O.
Jägalan putous huhtikuussa 2010
Kolmas mieleenpainuvista reissusta huhtikuussa oli käynti Soomaalla tulvien aikaan. Vettä riitti niin että entisillä ajoteillä ajeltiin nyt kanooteilla.
Toukokuu 2010
Toukokuu alkoi turhan tyyriillä vappulounaalla, jota ei koskaan saatu. Siitäkin kirjoitin blogiin ja sain sopivassa määrin myötätuntoa: Vappu Latviassa.
Toukokuun ehdoton kohokohta oli kun sain harvinaisia vieraita Suomesta. Kolkkavartion Tuonenmarjat kolkkatytöt tulivat Etelä-Viroon suorittamaan ensimmäisen luokan ansiomerkkiä. Merkki tuli suoritettua ja hauskaa oli. Ja reissusta tein myös kuvagallerian: Kolkkatytöt Virossa.
Toukokuun ehdoton kohokohta oli kun sain harvinaisia vieraita Suomesta. Kolkkavartion Tuonenmarjat kolkkatytöt tulivat Etelä-Viroon suorittamaan ensimmäisen luokan ansiomerkkiä. Merkki tuli suoritettua ja hauskaa oli. Ja reissusta tein myös kuvagallerian: Kolkkatytöt Virossa.
Toukokuussa juostiin myös Tarton maratoni, tahtoo sanoa, aina urheilullinen Kersten juoksi ja minä kuvasin. Samaisen Kerstenin kanssa tehtiin ennen maratonia pyrähdys Rõugen satakielilaaksoon, jossa emme nähneet laululintusia, mutta strutseja kylläkin.
Lähimatkailua harrastimme toukokuussa ja kävimme mm. Setomaalla ja pistäydyimme lyhykäisesti Venäjän puolellakin. Meille päin puolestaan matkasi niin Heljän Hulvaton Puutarharyhmä kahden bussin kera kuin Uudenmaan Autokouluyhdistyksen ydinpoppoo n. 40 moottoripyörän kera. Oli se näky, kun isot koneet muristen painelivat pitkin Tarton vanhaa sotilaslentokenttää. Ja minä kuvasin, kuinka ollakaan, ja harjoittelin panorointikuvia pyöristä, jotka nopeimmillaan ajoivat 200 km/h elleivät yli tämänkin.
Kesäkuu 2010
Kesäkuussa puutarha kukoisti ja minä kuvailin niin kasvien hehkua kuin pörrinkäisiä kukissa. Innostuin makrokuvaukseen oikein kunnolla.
Haapsalussa aukesi H2O-valokuvanäyttelyni. Samalla reissulla ehdimme käydä pikipäin kesämökilläkin sekä ajelemassa päivän Noarootsin rannoilla, ja minä kuvasin.
Kesäkuun retket suuntautuivat kuitenkin pääsääntöisesti Pohjois-Viroon. 19.6.2010 vihittiin Victoria ja Daniel Ruotsissa ja minä vietin syntymäpäivääni viemällä Käsmun toivomuskivikasaan toiveen.
Käsmun toivomuskivet
Toive oli selkeä, mutta en siitä täällä sen enempää kirjoittanut. En myöskään kertonut sitä, miksi teimme ns. kartanokierroksia Lahemaalla. Olimme nääs löytäneet jo Huvikummun ja kävimme siihen tutustumassa useampaankin kertaan. Kartanot tulivat katsotuiksi ikään kuin oheistuotteina. Võsusta kirjoitin viattomasti otsikolla Võsu on my mind, kertomatta kuitenkaan miksi se todellisuudessa oli niin paljon mielessäni. Kerroin myös kahden talon, Beresjen ja Rajan, lähtevän myyntiin, mutta myynnin syystä en puhunut mitään.
Kesäkuun viimeisenä vietettiin vielä Kesäpäivät Otepäällä sijaitsevassa ja Mari-Ann Karupään emännöimässä Gustav Wulff-Õien kotiseutumuseossa, jossa olin auttamassa valokuva- ja taidenäyttelyn ripustuksessa. Itseltäni oli kesäpäivillä viisi työtä esillä.
Heinäkuu 2010
Heinäkuussa asiakkaita oli koko lailla paljon, ja ainakin matkailijoita ilmat hellivät: heinäkuussa alkoivat myös superhelteet ja Latte bongaili järviä pitkin Etelä-Viroa.
Heinäkuun iso uutinen blogissa oli varmaan kuitenkin paljastus siitä miten olemme hankkimassa Huvikumpua. Asian tiimoilta tehtiin useita matkoja Võsulle ja blogissa kirjoitin asiasta niin paljon, että pelkäsin jo karkottavani osan lukijoista samasta asiasta niin paljon kirjoittamalla.
Huvikumpu heinäkuussa
Elokuu 2010
Elokuu kului aika lailla heinäkuun tapaan; asiakkaita ja Huvikummulla käyntejä ja kaupanhieromisia.
Suomessakin ehdimme käväistä ja laitoimme tuolloin Lohjan talon myyntiin. Sukulaisia kävimme treffaamassa ja Latte otti kontaktia Kimmon Alzheimerin tautia sairastavaan äitiin vetäen äidin hetkeksi omista maailmoistaan tähän hetkeen.
Suomessakin ehdimme käväistä ja laitoimme tuolloin Lohjan talon myyntiin. Sukulaisia kävimme treffaamassa ja Latte otti kontaktia Kimmon Alzheimerin tautia sairastavaan äitiin vetäen äidin hetkeksi omista maailmoistaan tähän hetkeen.
Kesäkuun loppupuolella vietettiin Haapsalussa Valge Daamin juhlaa ja kävin pariin kertaan katsomassa näytelmän. Samalla kuvasin sen, ja tein kuvista gallerian: Valge Daam.
Anne Pangsepp rooliasussaan kovasydämisenä äitinä
Syyskuu 2010
Syksyn tullen innostuin sienestyksestä ja kävin useampaan otteeseen sienimetsässä. Mustia torvisieniä kertyi lopulta niin iso satsi että niistä on riittänyt vielä näihin päiviin asti suurusta ruokaan.
Syyskuun kohokohta oli kuitenkin Huvikummun talkoot, jotka olivat perin onnistuneet. Hienot kolme päivää, paljon saimme aikaan, vaikka paljon jäi tekemättäkin. Kiitos vielä kerran kaikille osallistuneille!
Syyskuussa riehuivat myös hurjat myrskyt kuuman kesän päätteeksi ja lehdissä käskettiin varautua sähkökatkoksiin lataamalla kännykät ja varaamalla ruokaa ja juomaa useammaksi päiväksi. Meitä myrsky ei kurmottanut paljoakaan, mutta Keski-Virosta meni metsää pilkkeiksi isolta alueelta.
Lokakuu 2010
Lokakuussa nautittiin ruskasta ja minä kipusin Harimäen näköalatorniin kuvaamaan jälleen kerran kumpumaisemaa syksyn väreissä.
Kumpumaisemaa nähtynä Harimäen näköalatornista
Võsulla eli Huvikummussa vierailtiin aina kun tilaisuus oli ja vietettiin siellä luultavasti enemmän aikaa kuin Otepäällä. Talon remontti eteni kahteen pekkaan hitaasti mutta valmista tuli kuitenkin. Olimme ylpeitä itsestämme.
Marraskuu 2010
Lumi tuli tänä vuonna jo marraskuussa ja elämä siirtyi ulkoa enemmän sisätiloihin. Nyt perheemme nuppiluku oli kasvanut neljään, vaikka vain väliaikaisesti, nuoren herra Rummukaisen tultua meille hoitoon. Võsulla molemmat eläimet nauttivat talvi-ilmoista ja lähtivät riemurinnoin tuolloin vielä aika kosteaan vaikkakin korkeaan lumeen temmeltämään.
Joulukuu 2010
Joulukuu meni jonkinlaisessa usvassa ja saamattomuuden tilassa. Võsulle emme joulukuun Monika-lumimyrskyn vuoksi päässeet ja ehkä se sai elämän tuntumaan yhdeltä pitkältä odotukselta. Odotukselta, että jotain tapahtuisi. Tulisi joulu. Tulisi uusi vuosi.
Joulukuun lopussa kuitenkin alkoi jo tapahtua; Lohjan talo saatiin juuri ennen joulua myytyä, mikä oli suuri helpotus. Võsu-projekti oli taas nytkähtänyt askeleen eteenpäin.
Ja nyt olemme joulukuun viimeisessä päivässä. Huomenna on uusi vuosi ja valtakunnassa uusi valuutta. Me mietimme illaksi ohjelmaa joka veisi koirien huomion pois paukkuvista raketeista.
Loppusanat: Blogi on kyllä itsellekin mukava muistin virkistäjä. Kuten alkupuheessa sanoin, tuntui hetken siltä että tänä vuonna ei ole tapahtunut oikein mitään. Ja nyt arkistoa selattuani huomasinkin, että mitä vielä, vuosihan on ollut mitä toimeliain.
Ilman lukijoita ei olisi blogia, joten haluan näin lopuksi kiittää lämpimästi kaikkia blogini lukijoita! Samalla toivotan kaikille
OIKEIN OIKEIN HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2011
22 kommenttia:
Paljon on vuoteen mahtunut, tuli ihan hengästynyt olo kuin luin katsausta ja klikkailin linkkejä auki.
Kiitos tästä vuodesta, Viron kuulumisista ja etenkin nojatuolimatkasta Nepaliin ilman turistiripulia!
Kaikkea hyvää tulevaan vuoteen sinulle ja perheellesi!
Kiitos lämmin SusuPetal!
Sinun blogisi löytäminen valokuvatorstain kautta oli yksi vuoden parhaita blogilöytöjä, joten toivotan sinulle luovaa ja inspiroivaa tulevaa vuotta blogin parissa.
Itse hetki sitten tuossa mietin, että millainen olisi elämääni heijasteleva blogi, jos olisin jäänyt Suomeen.
Päivä yksi: Lähdin aamulla töihin, jäin ruuhkiin kiinni, pelkäsin moottoritiellä pimeää ja liukkautta. Töissä oli tylsää, pomo oli pahana. Ruokatunnin aikaan päätin että kotiin päästyäni teen pari pitkään roikkunutta hommaa loppuun. Kotiin palattuani olin niin väsynyt että täin vain voikkarin ja lysähdin telkkarin ääreen.
Päivä 2: Toista päivä yksi. Ja näin jatkuisi luultavasti vuosi läpeensä muutamaa viikonlopun ja kesäloman huippuhetkeä lukuunottamatta.
Kun mietti hetken vuoden tekemisia, tuntuu, ettei mitään oo. Miettiessään vielä toisenkin hetken, niin...
Kiitoksia hupaisista lukuhetkista!
Head Uut Aastat ja palju ilusaid pildistamisehetki! :)
ps. työpäivät Suomessa kuulosta tutula :)
Head Uut Aastat sinule ka, Tarja!
Hyvää Uutta Vuotta teille molemmille sekä myöskin kummallekin karvaiselle "jätkälle". Olen aktiivisesti lueskellut blogiasi pitkin vuotta, mutta ei tule kommentoitua.
Terveiisn Pirjo ja Keimo
Hyvää Uutta Vuotta Pirjo ja Keimo! Olenkin usein miettinyt, kun mitään ei ole kuulunut teidän suunnalta, että oletteko ehkä lopettaneet blogin seuraamisen ja yhteydet. Sitä mukavampaa olikin kuulla, että vielä ollaan yhteyksissä!
Latte lähettää terveisiä, joskin kellarista käsin. Täällä jo mutuama raketti on paukahtanut ja poika on päättänyt visusti pysyä niiden ulottumattomissa.
vai eiku niin mitään oo tapahtunut teille 2010?! Eiköhän kahen immeisen kontolle kylliksi,saati että LATTE on joutunut kaiken hurlumhein kokemaan kanssanne,ja vielä loppuvuodesta RUMMUKAINENKIN(johon olen pelkästään kuviesi ja tarinoittesi perusteella TÄYSIN RAKASTUNUT!)ps.LATTE kuiteski kingi.Täällä suomessa on eletty pitkälti teidän kuvien ja kokeman kautta.Tarkoitan että meidän perus harmaa arki menee ihan huomaamatta ohi kun elämme vahvasti teidän fiiliksissä mukana.Siis kaikki teidän sählingit ja tulemiset ja menemiset tekee meidänkin arjesta mielekkään.Eikö olekin mielenkiintoista tämä blogiaikakausi?!Hatunnosto teidän menneelle vuodelle ja menestyksekästä vuotta 2011! PS. LATTE ja RUMMUKAINEN RAKASTAMME TEITÄ!! Voimahaleja koko poppoolle Mäntyharjulta
Kiitos Mäntyharjun porukalle vietistä. Latte erityisesti pitää siitä että on Marita-tädin mielessä yhä Kingi. (Nyt kylläkin sängyn alla kun tunti sitten jossain paukahti.)
Hyvää uutta vuotta koko perheelle!
Meillä oli kissat sängyn alla.
Itse istuin töissä sekä aattoillan että nyt uudenvuodenpäivän (onko toi yhdyssana?) aamun. Mukavaa tulevaa vuotta koko perheellenne.
Täällä paukkui lopultakin aika vähän. Enimmäkseen juuri klo 0.00 ja sitten aika pian hiljeni. Vähä-Äijä Rummukainen puolusti perhettä haukkumalla raivoisasti jokaista rakettia, kun taas Iso-Äijä Latte makasi keittiön nurkkassa käppyrällä silmät suurina kuin lautaset.
Hyvää Uutta Vuotta Emolle ja kisuliineille ja koko perheelle!
Johan olette matkailleet ja nähneet paljon vuoden aikana. Sulla on tosin myös kyky nähdä kaunista ja erikoista myös muille melko tavallisissa ja arkisissa asioissa, sekä kertoa niistä mielenkiintoisia tarinoita. Kiitos blogistasi ja oikein hyvää uutta vuotta sulle, Kimmolle, Lattelle ja toki myös Huvikummulle!
P.S. Minustakin nämä Suomen työpäivät kuulostavat jotenkin tutulta ... hmm.
Kiitos Maris! Ja kuten sanoinkin jo omassa blogissasi, olen sitä aktiivisesti seurannut ja nauttinut erityisesti kuvista. Tekstipuoli on ollut puolestaan hyvää kielikylpyä minulle, kirjoitat raikkaasti ja sävykkäästi.
Tätä lukiessani tekee mieli siteerata kirjaa, jota parhaillaan luen. Merete Mazzarella (Pääsiäinen) pohtii kieltä, kertomista, ja siteeraa Virginia Woolfia:
"Nothing has actually happened until it has been recorded"
ja psykiatri Pederseniä:
"Ilman kertomusta olemme kodittomia, ajan ja tilan tuolla puolen."
Kiitos että saamme jakaa tarinasi, samalla kun punomme oman elämämme juonta.
Hyvää ja antoisaa vuotta 2011 toivotan Tiinalle ja Otepään väelle!
Hienoa, että olet jaksannut kirjoittaa blogia. Muuten asiat vaan unohtuu ja kun alkaa miettiä mitä vuodesta jäi käteen.
Oikein mukavaa uutta vuotta teillekin!
Miten muuten Rummu ja Latte pärjäsivät?
Marjattah - sana siis muuttuu tarinassa lihaksi, ja vain kerrottu on olemassa tai jää olevaiseksi. Mielenkiintoinen ajatus.
Mutta käänteellisesti ajateltuna tämä ei toimi; vaiettu ei muutu tekemättömäksi. Vaikka moni niin ehkä toivoisi.
Kersten, laitan kohta muutaman kuvan kertomaan miten aattoilta meni tai paremminkin, miltä uudenvuodenpäivänä vaikutti karvakavereista.
Tiina, aihe on kiehtova, eikä sitä ihan lyhyesti osaa kuitata. Tekomme kieltämättä elävät niin kauan kuin on joku, joka muistaa.
Itselle kirjoittaminen on elämänhallintaa. Ikäänkuin elämälläni olisi juoni...:) Kirjoittaminen on myös koetun muokkaamista taiteeksi, viestiksi.
Ja lukeminen on upea mahdollisuus nähdä itsensä ulkopuolelle, avartaa omaa ymmärrystänsä. Sinulla on paljon myös 'hiljaisia lukijoita'!
Olet tietenkin täysin oikeassa Marjattah. Kirjoittaminen auttaa myös itseä hahmottamaan omaa elämäänsä, laittaa se oikeisiin mittasuhteisiin ja kiinnittämään sen aikaan ja paikkaan maailmassa.
Mutta tuo aiemmin mainitsemani 'vaiettu historia' jota ei olla kirjoitettu, se ei katoa, mutta koteloituu ja muuttuu ahdistukseksi.
Vaiettu historia, kertomattomat tarinat, ovat yleensä alistettujen ja häpäistyjen tarinoita. Ja näin ne voivat olla yksilöllisiä tai kokonaisen kansakunnan vaiettuja kertomuksia.
Suomi ja vuosi 1918, vankileirit, kansan kahtiajakautumisen traumat. Niitä on alettu purkaa nähdäkseni vasta viime vuosikymmeninä, kun jo ne, joiden tarinoita ne olivat, ovat kuolleet.
Jokin aika sitten luin arvostelun Virpi Suutarin dokumenettielokuvasta Auf Wiedersehen Finnland, jonka haluaisin nähdä, ja joka kertoo niistä naisista, jotka Lapin sodan loppuvaiheissa lähtivät Saksaan ja palasivat sieltä myöhemmin takaisin Suomeen.
Helsingin Sanomien arvostelussa Suutari kertoo siitä kuinka vaikea oli saada näitä lähes yhdeksänkymmentävuotiaita naisia puhumaan kokemuksistaan.
Heidän tarinansa kertoi Mikko Niskanen elokuvassa Pojat, jossa äiti hylkää poikansa lähteäkseen Fritz-sedän mukaan. Kaikki muistavat loppukohtauksen, jossa epätoivoinen nuori Vesa-Matti Loiri juoksee junan perässä, raahautuen ja loukaten itsensä junaradan parruihin.
Haatattelussa Suutari kertoo että kyseisiä tapauksia, jossa äidit hylkäsivät lapsensa saksalaisen sotilaan vuoksi on dokumentoitu vähän jos ollenkaan.
Niskanen kertoi hyvin tarinansa, ja sai sen myötä ihmiset uskomaan, että naiset jotka lähtivät sodan aikana Saksaan, olivat kevytkenkäisiä ja suorastaan julmia. Ja olivat valmiita hylkäämään paitsi kotinsa, jopa omat lapsensa paremman tulevaisuuden vuoksi.
Todellinen tarina, se joka on vaiettu, on paljon monisyisempi.
Vaiettuja kansakunnan tarinoita on Saksalla - oma natsimenneisyytensä - ja Virollakin, joka uuden itsenäisyyden huumassa mieluummin on halunnut katsoa eteenpäin kuin taaksepäin neuvostovuosiin, jotka olivat kansakunnalle traumaattisia. Sofi Oksanen on näitä tarinoita kertonut, ja häntä on siitä moitittu. Koska hän ei ole itse elänyt kyseistä aikaa läpi.
En tiedä kuinka paljon Saksassa on viime vuosikymmeninä alettu kertoa tarinoita natsiajoista - aitoja tarinoita, joissa elävät ja puhuvat oikeat ihmiset tunteineen.
Sen muistan, että jostain tv-dokumentista syntyi hirveä haloo, kun Hitlerin henkilökohtainen konekirjoittajatar tai tulkki, en muista tarkkaan missä tehtävässä nainen toimi, totesi, että Hitler oli kotioloissaan kiltti mies ja piti lapsista.
Ei sellaistea tarinaa voi kertoa. Ja jos niin ajattelee, asiasta tulee vaieta. Sillä hyväksyttyjen ja tähän mennessä kerrottujen tarinoiden mukaan Hitler oli 100% hirviö.
En todellakaan kiellä Hitlerin hirmutekoja, mutta pystyn ymmärtämään, että hänellä on saattanut olla inhimillisiäkin luonteenpiirteitä.
Tarinat ja kertomukset ovat ikiaikaisia, ne ovat aina olleet ja aina tulevat olemaan jonkinlaista yksilöllistä (kirjoittajalle) ja kollektiivista (lukijoille) psykoterapiaa.
Sana on vahva ase ja kynä miekkaa vahvempi.
Juutuin tuohon kommenttiisi: "Itse hetki sitten tuossa mietin, että millainen olisi elämääni heijasteleva blogi, jos olisin jäänyt Suomeen."
Ai, että muka tylsä olisi ollut blogisi. Rohkenen olla eri mieltä kanssasi. Sinä saat kirjoittajan taidoillasi taiottua tylsästäkin uskomattoman hauskoja ja hykerryttäviä tarinoita. Oliko sinusta muka tylsää silloin "miljoona" vuotta sitten, kun kirjoittelit automatkoistasi töihin, autojen nimikilpailuista... Luulen, että pelastit jo silloin monen ihmisen tylsän päivän hauskoilla jutuillasi :D
Hämärästi muistelen, että meidän ystävyytemme alkoi, kun viritit Ylvan (vai oliko se joku muu auto sillä kertaa) tuulilasin jäätymisen ehkäisyyn räsymaton...
Kiitos Vallaton Ja kiitos myös siitä auton peitteestä jonka sinulta silloin sain!
En muistanutkaan että näinhän se meidän ystävyys taisi alkaa! Sen sijaan muistan hyvin ensimmäisen käyntini luonasi. Tulin Ronjan kanssa kylään luoksesi ja istuimme puutarhassa ja puhuimme vaikka mistä. Suikeroalpit kukkivat putouksina terassisi kaiteen yli, kasvihuone oli jo täynnä vaikka mitä, lastenhuoneessa kasvoi pikkutaimia joita ihmettelimme. Luotasi jatkoin matkaa Artjärvelle ja sieltä Tupaloille.
Vallaton - vaikka ihan ensimmäisen kerran me tapasimme Tallinnassa, eikö vain. Vinka-vonka-I:llä.
Jäin miettimään, mitä minulle on jäänyt erityisesti mieleen blogivuodestasi. Tässä ne huiput:
-Latte- ja myös Rummukainen
-Huvikumpu
-Nigulisten vierailu ja Kuolemantanssi
-Narva ja kuohuava joki
Kiitos mm - olipa mielenkiintoista kuulla mikä jäi lukijalle mieleen. Imartelee suorastaan että muistat tarinoita kuluneelta vuodelta.
Narva-joki -reissu oli tosiaan vaikuttava itsellekin. Narva-joki kohisi hurjalla intensiteetillä, melkein kutsui mukaansa. Ja Jägalan putous loisti kultaisena.
Latte ja Rummukainen kiittävät saamastaan huomiosta.
Nigulistesta ei koskaan tullut niitä pressikuvia, joita minulle luvattiin.
Lähetä kommentti