maanantai 20. joulukuuta 2010

Nojatuolimatka Nepaliin - osa 10

Harmaiden talvipäivien ratoksi käyn uudelleen läpi vuonna 2007 tekemäämme matkaa Nepaliin. Aiemmat matkapäivät näet peruuttamalla eli klikkaamalla jutun lopussa olevaa vanhempi viesti -linkkiä. Tai valitsemalla vasemmalla olevasta arkistolistasta haluamasi matkapäivän.

---

4.11.2007 Chitwanin viidakossa


Aamuyöstä herään siihen että naapuribungalowissa nuoret naiset kirkuvat kello 04.00. Sitten välähtelee taskulamppu yössä ja kaksi naista juoksee hysteerisinä pihalla ympyrää, toisen itkiessä lohduttomasti. Nousen ylös ja etsin pimeydessä taskulamppua tai tulitikkuja, joilla sytyttää öljylyhty. Kun saan vihdoin valoa aikaiseksi ovat tytöt palanneet bungalowiinsa. Kimmo toteaa yön pimeydestä lakonisesti: ”Taisi olla hämähäkki niilläkin seinässä.”

Nousemme ylös, kello ei ole vielä puolta viittäkään, mutta ohjelmassa on aamukävely viidakossa, ennen auringonnousua. Sysipimeässä, taskulampun ja välkkyvän öljylampun valossa aamutoimet käyvät hitaasti, olemme kuin kaksi jähmeää toisiinsa törmäilevää koppakuoriaista, mutta selviydymme silti kokoontumiselle ajoissa.

Kiertelemme pari tuntia viidakossa. Oppaanamme on mies nimeltä Santa (”My name is Santa, but I don’t bring you Christmas presents” hän esittäytyy). Kiertelemme aamuhämärässä viidakossa ja Santa kertoo meille viidakon kasveista. Monen moista rohtoa viidakosta saadaankin. Sarvikuonojen lanta kuulemma auttaa yskään, naureskelee Santa ison keon ääressä ja kysyy: ”Onko kellään yskää?” Huomaan että kurkunpäässäni kutittelee pieni yskänpoikanen, mutta onnistun pidättämään köhän sisälläni.



Santa antaa meille myös ohjeita siitä miten meidän tulee toimia villieläimiä kohdatessamme:

"Jos törmäämme sarvikuonoon ja se hurjistuu, menkää isoimman mahdollisen lähellä olevan puun taakse. Sarvikuono on tyhmä eläin. Se syöksyy päin puuta. Tai ohittaa sen vauhdilla. Jolloin ehditte kiertää puun uudelleen ja asettua piiloon."

"Jos karhu tulee vastaan, se yleensä väistää, paitsi jos sillä on poikasia. Olkaa hiljaa. Liikkumatta. Ja luultavasti karhu lähtee pois."

"Jos tiikeri tulee vastaan, niin... hmh... se tulee vastaan. Toivotaan, ettei tule."

Kierrämme kosteassa viidakossa näkemättä villieläimiä. Kohtaamme yhden aamuyön norsusafarin - suuret eläimet ilmestyvät aamuhämäristä, kuin sadusta.



Viidakkoreissun jälkeen on aamiainen, ja sitten lähdemme Krokotiilijoelle, eli Narayani-joelle. Nyt kahdessa venekunnassa. Santa on meidän veneessämme ja kertoo tarinoita linnuista ja kasveista. Yhtäkään krokotiilia emme näe, kun taas toinen venekunta vannoo yhden nähneensä. ”Ajopuu” kuittaa meidän venekuntamme kateellisena.

Matka jatkuu Krokotiilijoelta toiselle puolelle rantaa, lähdemme savannin läpi tharu-kyliin, köyhiin - jossain kerrottiin, että Nepalin köyhimpiin  -  mutta eläväisiin ja siisteihin Terai-alueella asuviin nepalilaisiin alkuperäiskyliin. Vaikka tharut ovat köyhistä köyhimpiä, kaikki mitä näemme, näyttää hyvältä. Köyhyys paistaa kaikkialta, mutta pihat ovat siistejä, kukat kukkivat, lapset ovat nauravaisia ja terveitä. Kotieläimet, puhvelit ja vuohet ovat pulskia. Ja kaikkialla ihmiset ovat työn touhussa, iloisesti vilkuttelevat meille, valkeille turisteille, hymyilevät levästi valkeat hampaat tummista kasvoista loistaen. Päivä on uskomattoman mielenkiintoinen ja hieno.

Maasto muuttuu viidakosta savanniksi. Tiina on innoissaan ja poseeraa kameralle. Kuva löytynyt jälleen Kimmon kameran uumenista.


Tharukylät ovat samaan aikaan köyhiä ja rikkaita, lapsista huolehditaan rakkaudella.


Piha-alueet pidetään siisteinä, ei roskan roskaa pihalla. Ja lehmätkin näyttävät hyvinvoivilta.


Tharut ovat hyväntuulisia ja lempeitä. Katolla kuivaa pyykkiä.



Naiset puhdistavat maissia, vanhempaa naista naurattaa kuvaaja. -- Tätä kuvaa olen katsonut useasti ja miettinyt miten pienistä asiosita onnellinen elämä voi syntyä.


Auringonlaskua seuraamme Krokojoen partaalta, jossa värit ovat upeat. Auringonlasku, kultainen vana joella, on lähes runollinen. Kaikilla on hyvä mieli.

Jos oikein tarkkaan mietin, tuntuu siltä että tämä iltahetki Krokotiilijoen rannalla, auringonlaskua seuraten oli kaikkein seesteisin ryhmän kannalta. Olimme kaikki yhdessä, kaikki rauhallisia. Suorastaan kavereita kaikki keskenämme. Ehkä meihin oli tarttunut jotain tharujen tavasta elää - hetkessä, murehtimatta.


Ryhmä on enemmän tai vähemmän yhdessä, vapaaehtoisesti. Ja kenelläkään ei ole kiire mihinkään, eikä kukaan halua mitään juuri nyt.

Pitkä rantakaislikossa, pitkän objektiivin kera.

Marti, Rena ja Kimmo - ja hyvä fiilis kaikilla.

Tiinaakin naurattaa, kovasti.

Porukalla seuraamme miten aurinko laskeen mailleen ja miten maaginen tuo auringonlasku on. En muista enää, neuvottiinko meitä tulemaan joenrantaan vai osasimmeko itse sinne mennä oikeaan aikaan. Sen muistan, että hetken oli aivan käsittämättömän hieno ja juhalallinen ja rauhallinen olo.


Auringon mentyä mailleen palaamme viidakkokyläämme ja vietämme iltaa  soihtujen valossa. Santalla on diashow, joka kertoo Chitwanin eläimistä. Kello 21.00 sammuvat valot ja on aika vetäytyä yöpuulle.

Nukumme ja kuuntelemme ennen nukahtamista miten kosteus kerääntyy jälleen pienen majamme katolle ja alkaa sitä napsutella kuin sade ikään.

Kimmo voi jo paremmin, mutta vatsatauti on vetänyt tämän heikoksi. Muutenkin Kimmo nukkuu minua sikeämmin. Niinpä tämä ei herää yöllä kuuluviin laukauksiin ja norsujen töräyksiin.

Minä herään ja olen äkkiä hyvin hyvin hereillä. Kuka ampuu viidakossa? Keskellä yötä? Luonnonsuojelualueella! Salametsästäjät vai ne aiemmin vitsailemamme maolaississit? Kuuntelen korvat höröllä, mutta laukauksia ei enää kuulu.

Olo on totta puhuen aika epätodellinen - tajuan selkeästi, että olemme hyvin kaukana kotoa, alueella, jossa elävät villieläimet ja maolaississit. Minussa herää puolustusvietti. Katson pienen möksämme ovea ja ikkunaa, ja mietin, että jos joku haluaa tulla sisään, tulee hän luultavasti ikkunan kautta. Pimeässä haen aiemmin hankkimamme vuoristosauvan ja asetan sen sängyn viereen. Mietin, että jos joku ikkunasta tulee, ainakin ensimmäisen nappaan, seuraavista en sitten mene takuuseen.

Sydän lyö lujaa, vaikka viidakko on jo hiljainen, vain laskeutuva kosteus ropistelee mökkimme katolle kuin sade. Toisaalta väsyttää ja rauhotan itseäni toteamalla, että tuskin ne meidän bungalowiin ensimmäisenä tulevat. Ja nukahdan.

Aamulla kysyn Santalta olenko nähnyt unta laukauksista yössä, mutta tämä kertoo laukausten olleen todellisia: norsukuskimme ovat yöllä olleet metsällä. Siihen heillä on oikeus, ovat alueen paikallista väestöä, ja kompensaatioksi siitä, että heidän oma elintilansa on turismin vuoksi kaventunut, saavat he tiettyjen sääntöjen puitteissa metsästää eläimiä, joiden populaatio uhkaa käydä liian suureksi viidakossa.

1 kommentti:

Kimmo Linkama kirjoitti...

Tharu-kylä oli todella mielenkiintoinen kokemus. Kunnia-asia tuntui olevan, että köyhyydestä huolimatta asiat olivat kunnossa. Pihat, talot, ihmiset olivat kaikki niin puhtaita ja hoidettuja, että harvoin näkee.

Samaten ihmetytti, että turisteihin suhtauduttiin niin ystävällisesti. Toki ihmiset tiesivät itsekin olevansa valtakunnan köyhimmästä päästä, ja olisi voinut olettaa, että hyvinvoivat valkonaamat pällistelemässä ja kuvaamassa heidän jokapäiväistä elämäänsä olisivat herättäneet kiusaantumista tai ärtymystä, mutta ei. Kysymys ei ollut myöskään siitä, että olisi pitänyt esittää jotain: kukaan ei pyytänyt rahaa kuvaamisesta tai muutenkaan. Päinvastoin.

Ilmeisesti oppaanamme tälläkin retkellä olevalla Santalla oli kyläläisten keskuudessa suuri karisma. Muuten ei oikein voi selittää sitä, että ryhmämme kutsuttiin yhteen pihaan kokeilemaan perinteisiä hattuja tai että nuo kaksi naista maissia puhdistamassa hymyilevät iloisesti meille ja kuvaamisellemme.

Ja totta: koko yöllinen metsästysshow meni minulta täydellisesti ohi. Ilmeisen hyvät unenlahjat