---
1.11.2007 Sarangkotista Naudandaan
Illalla kävimme hotellissamme henkilökunnan kanssa keskustelua siitä, kannattaako matkaan aamulla lähteä. Koko mennyt päivä oli ollut utuinen. Jos sama utu roikkuu vuorten edessä seuraavanakin päivänä, ei matka palvele tarkoitustaan. Sovimme, että jos utu näyttää aamuun mennessä hälvenneen, huoneemme ovelle koputetaan kello 05.00 ja lähdemme liikkeelle. Jos koputusta ei kuulu, voimme jatkaa aamu-uniamme.
Nousemme ylös puoli viideltä, puemme päällemme ja jännittyneinä odotamme koputusta. Katsomme parvekkeelta aamupimeille vuorille, jotka näyttävät usvaisilta. Mutta koputus tulee ajallaan! Innostuneina lähdemme liikkeelle.
Hotellin ala-aulassa odottaa nuori oppaamme. Alkumatka suoritetaan taksilla. Aamun pimeydessä taksimme kiitää pieniä kapeita teitä ylöspäin Sarangkotia kohti. Ihmisiä, paljon ihmisiä, vaeltaa pimeillä teillä yhä ylemmäksi. Minne kaikki ovat menossa tähän aikaan? Töihin, selvästikin, mutta minne!? Ja kaikki kävellen. Taksimme ulvoo ja ulahtelee, mutta nousee jyrkkää tietä kohti Sarangkotia.
Taksi jättää meidät puoleen väliin vuorta, minne tie päättyy; nyt alkaa kipuaminen. Kello 6.00 nousee aurinko, ja siihen mennessä on oltava huipulla. Aikaa on siis 40 minuuttia. Nuori oppaamme marssii ripeästi eteenpäin, ei edes hengästy, mutta me puuskutamme silmälasit huurussa mäkeä ylös. Portaita portaiden perään. Eteenpäin, eteenpäin. Sydän hakkaa rinnassa, pohkeisiin sattuu, pelkään sydämeni laukeavan, mutta eteenpäin on mentävä, jos haluaa nähdä taikahetken oikeaan aikaan. Loppumatkasta portaatkin loppuvat ja loikimme kiveltä kivelle aina ylemmäs.
Pääsemme huipulle ennen auringonnousua, kipuamme vuoren päällä olevalle näköalatasanteelle ja näemme – usvaa. Toki kaikkialle silmänkantamattomiin jatkuvat vihreät vuorijonot ovat kauniita, mutta olisimme halunneet nähdä opaskirjoissa ylistetyt Himalajan lumihuiput auringonnousun valaisemina.
Tasanteella on ohellamme paljon väkeä, kuka katsoo minnekin Himalajaa etsiessään. Minäkin arvaan mustan vuorijonon olevan Himalajaa, olen tunnistavinani Fishtailin ääriviivat aamuhämärissä. Aurinko nousee, punahehkuinen pallukka sumun keskellä. Yritän ottaa siitä kuvan, mutta kamerani ei tunnu aurinkoa havaitsevan. On kylmä. Selkä ja paita ja takki ovat kipuamisen ponnistuksista märät, alan pelätä selkäni puolesta, kylmä tuuli märkään selkään on häijy. Polviakin kivistää.
Ja sitten tapahtuu IHME. Oppaamme tulee luoksemme ja osoittaa meille suuntaa, jonne emme ole osanneet edes katsoa. Maaginen hetki. Pilvet väistyvät hetkeksi, ja oppaamme neuvoo meitä: ”Look, the Himalayas.” Katson vuoria enkä näe Himalajaa, ennen kuin ymmärrän kääntää niskaani 45 asteen kulmaan, sillä siellä, korkeuksissa, valtavissa korkeuksissa näkyy Himalaja, vaaleanpunaisena, valtavana, suurena. Mitään suurempaa, korkeampaa en ole koskaan nähnyt. Sydämessäni, tuossa rasitetussa ja raadollisessa lihaksessa tuntuu lyhyt kipu, räjähdys, joka tekee kipeää ja hyvää yhtaikaa. Tunne on sanoinkuvaamaton.
Me emme heränneet turhaan. Me emme puuskuttaneet Sarangkotille turhaan. Näky, hetki, oli täydellisesti mykistävä. Ja yhtä nopeasti kun vuoret olivat ilmestyneet, ne katoavat usvaan. Mutta mielikuva vaaleanpunaisesta vuorijonosta on piirtynyt pysyvästi mieleen. Niin ällistynyt olin, että en ymmärtänyt edes pitää kameraa valmiina.
Lähdemme kapuamaan vuorelta alas, pysähdymme vuoristohotellissa aamiaisella. Ja sieltä lähdemme vuoren rinnettä alas toiseen suuntaan, päämääränä Naudandan kylä 18 kilometrin päässä.
Aurinko on nyt noussut, kylmä on kadonnut, sydän ei enää hakkaa hullun lailla, on miellyttävää liikkua reippaasti, muttei erityisemmin kiirehtäen eteenpäin. Välillä Himalajat näkyvät taas, nyt jopa laajempana vuorijonona kuin aamun ensi hetkillä. Mutta nyt ne ovat valkoiset, eivät enää vaaleanpunaiset. Upeat, suuret, mahtavat ne silti ovat. Fishtailin pyrstö kohoaa vuorijonosta terävänä esiin.
Annapurnan vuoristo, keskellä Fishtail eli Macchapucchre (kalanpyrstö nepaliksi). Vuorijono on 55 kilometriä pitkä ylänkö, jonka korkein kohta, Annapurna I, ulottuu 8 091 metrin korkeuteen. Se on maailman kymmenenneksi korkein huippu ja yksi neljästätoista yli kahdeksankilometrisestä vuoresta. Mittasuhteet tajuaa ehkä paremmin kun tietää, että nuo alla olevat pienet mäennyppylät ovat oikeasti korkeita vuoria, nekin. Itse olemme kuvaa ottaessa 1.600 metrin korkeudessa. Suomen Haltijatunturi on 1 324 m korkea.
Kimmon kameran uumenista löytyi kuva samasta tilanteesta.
Matkalla Naudandaan näemme Himalajat vielä pariin otteeseen, mutta yleensä vain pienen osan kerrallaan - nauran että Luonto on ymmärtänyt, ettei minulle kerralla voi näytää mitään näin majesteetillista ja suurta - johan siinä pieni sydän menisi aivan pois rytmistään.
Nautin kävelystä ja tiestä, joka mutkittelee vuorta pitkin. Huomaan, että jaksan kävellä suhteellisen tasaista tietä vaikka kuinka pitkään, vain korkeat nousut ottavat hengen päälle ja rasittavat polvia. Minähän reippailen sittenkin!
Matkan varrelle jää yksinkertaisia pikkukyliä, rakennuksia ja pihapiirejä, joiden touhukasta elämää on mielenkiintoista seurailla.
Olen nimennyt kuvan: nainen sekoittaa tattaria. Mutta nyt epäilen että kyse onkin hirssistä. Varmaa tietoa tämä ei ole.
Tässä lähikuva samasta kasvista jota oli levitetty kankaalle kuivumaan.
Tämäkin kuva on huolimattomasti nimetty: maissia kuivumassa. Ei tämä kyllä maissilta näytä, veikkaa yhä hirssiä.
Matkan varrelta löytyy myös koulu, jonne aamuvarhaisella pienet puhtaaksi pestyt lapset siisteissä koulupuvuissaan taapertavat suuret reput selässään. Kaikki nauravat, heiluttelevat meille. Namaste! huutavat lapset meille. Joskus myös: Candy! Mutta useimmiten on toiveena: FOTO!
Lapsille tuottaa suurta huvia tulla valokuvatuiksi. Heille on tärkeää, että kuvan oton jälkeen näytän ottamani kuvat heille digikameran näytöltä. Joka kerta kuvaa näyttäessäni seuraa valtava naurunremakka. Kaikki haluavat tulla kuvatuiksi. Kaikki haluavat nähdä omat kasvonsa kamerani näytöltä. Kuka poseeraa tiukkailmeisesti, kuka keimailee kameralle, naurua, tirskuntaa, elämisen ja lapsuuden vilpitöntä riemua. Elämä Nepalissa voi olla köyhää, mutta ei siitä iloa puutu.
Ohitamme riisipeltoja, jotka seuraavat polveilevia vuorenrinteitä silmänkantamattomiin. Jossain mies kyntää härillä. Jossain kerätään kuivia riisinvarsia suuriksi keoiksi, meikäläisten heinäsuopien tapaan. Kanat kuoputtelevat pihamailla. Pari pientä kiliä kisaavat keskenään, kunnes yhtaikaisella päätöksellä viilettävät äitivuohen luo ja alkavat innokkaasti imeä lutkuttaa kutun nisiä.
Oppaamme on 19-vuotias vakava, mutta herttainen nuorimies, Bishnu, jonka kanssa juttelemme monenmoista yli 5 tuntia kestävällä matkallamme. Ja vaikka kielitaito tekee välillä tenää, syleilee keskustelumme nepalilaista – ja suomalaista – elämää laidasta laitaan. Käymme läpi politiikkaa, naisten asemaa, Nepalin perintölainsäädäntöä, uskontoa, ympäristökysymyksiä. Me kysymme ja vakava oppaamme yrittää vastata meille kaikella tietämyksellään ja kielitaidollaan. Riisinviljelyksen perusopinnot käyvät takkuisasti, mutta luulemme pääsevämme niistäkin läpi.
Riisiviljelmiä Naudandassa
Riisiviljelmät on pengerretty, mikä onkin ymmärrettävää tietäen Nepalin topografian.
Nuori kohtelias oppaamme Bishnu, jonka kanssa kävimme monen monta mielenkiintoista keskustelua eri aiheista.
Bishnu haluaa tietää elämästä länsimaissa, hyvinvointivaltiossa. Kiinnostuneena hän kyselee elämästä Lännessä ja me pyrimme vastaamaan parhaan kykymme mukaan, ymmärrettävästi.
Näin siis taittui 18 kilometrin matka Sarangkotista Naudandaan, missä asetuimme pienen kahvilan terassille odottelemaan meitä varten tilattua taksia. Terassilta oli jälleen upeat näkymät riisipelloille ja vuorille. Kukaan ei jaksanut puhua enää mitään, kaikki oli sanottu. Istuimme hiljaa ja nautimme maisemista. Eikä se ollut meille ainaiseen puheeseen tottuneille länsimaalaisille edes kiusallista, vain rauhallisen miellyttävää.
Matkalla Pokharaan pysähdyimme vielä lyhykäisesti tiibetiläisessä pakolaisleirissä ja temppelissä, joka oli tiibetiläisten temppelien tapaan värikylläinen ja kaunis. Vaikka temppeli oli upea, puuttui siitä kuitenkin jotain siitä maagisesta vuorien rauhasta, hiljaisuudesta, jonka olimme kokeneet aiemmin Shivapurin temppelissä.
Bishnu pyörittää luostarin isoa rukousmyllyä.
Taas kuva Kimmon kamerasta - munkkipoika ihmettelee kun suomityttö kuvaa rukousmyllyä
Useat tiibettiläiset luostarit ovata värikylläisyydessään huikean hienoja.
Pokharaan palattuamme Kimmo huomaa luonnon kutsuvan, ja lujaa, ja kiirehtää hotellille. Minä jään vielä kylille ostoksille. Hotellille palatessani törmään ensin nepalilaiseen matkatoimisto-oppaaseemme, Rameshiin, ja heti perään Üloon. Ovat palanneetkin jo vuorilta! Ja niin Ramesh kuin Ülo ovat perin kummallisen näköisiä.
Ramesh kertoo minulle Ülon poistuttua, että kaksipäiväinen trekkaus oli ollut katastrofi. Vain kaksi ryhmästä oli lähtenyt vuorille, muut olivat jääneet ensimmäiseen vuoristohökkeliin, jossa oli majoitusta. Jo sinne nouseminen oli ollut tuskaisaa ja Saimaa, joukon hankalinta matkustajaa oli sherpa lähinnä kantanut eteenpäin. Kaksi hyväkuntoisinta siis oli jatkanut matkaansa ja loppuryhmä oli hyytynyt niille sijoilleen. Myöhemmin kuulin että kahteen päivään eivät jäljelle jääneet olleet tehneet muuta kuin maanneet alkeellisessa vuoristohökkelissä, muuta kun siellä ei voinut tehdä. ”Välillä, ajankuluksi, noustiin ylös, kierrettiin mökki ja otettiin sadas kuva vuoresta, ja sitten taas punkkaan makaamaan” kuvaili Marti myöhemmin retken Annapurna-osuutta.
Tunnelma oli ollut todella pettynyt matkalaisten joukossa. Heille oli Embachista matkaa tilatessa kerrottu, että tämä on hyvin helppo retki, jolle jopa 70-vuotiaat voivat vaivatta osallistua. Mikään kerrotusta ei ollut pitänyt paikkaansa. Annapurnalla olisi vaadittu urheilijan kuntoa, valittu reitti ei todellakaan sopinut yli 50-vuotiaista koostuvalle seurakunnalle, vaikka kukaan, Saimaa lukuunottamatta, ei ollut mitenkään erityisen huonokuntoinen.
Kun vielä Ramesh ja Ülo olivat joutuneet vuorilla jonkinmoiseen riitaan, oli tunnelma todella huono. ”I have missed you and Kimmo so much!” parahtikin Ramesh heti minut hotellilla uudelleen nähdessään. Vain nepalilainen pidättäytyvyys esti tätä kapsahtamasta kaulaani pelkän jälleennäkemisen riemusta.
Kimmo on koko illan hyvin huonokuntoinen, makaa puolihorteessa milloin ei vietä aikaa kylpyhuoneessa. Ja sitten taas nukkuu. Minä istun parvekkeella, piirtelen ja katselen miten naapuritalon katolla pienet pojanviikarit yrittävät ratsastaa perheen vuohella.
Seuraavana aamuna aamiaisella kohtasimme ryhmän, josta oli aistittavissa suuri pettymys menneeseen kahteen päivään. Emme oikein kehdanneet hehkutella Kimmon kanssa sitä, miten mukavaa meillä oli ollut Pokharassa, miten upea oli auringonnousu Sarangkotilla tai miten paljon olimme tehneet ja mitä kaikkea nähneet. Marti totesi: ”Teillä suomalaisilla tuntuu olevan tämä homma hallussa. Olisi pitänyt tehdä kuten te.”
Lopuksi vielä muutama kuva vuohenratsastusdraamasta.
Äiti on tuonut vuohen talon kattoterassille, paijailee sitä ja antaa apetta. Ja poistuu paikalta.
Siinä sinulle hieman puunlehtiä järsittäväksi, kiltti vuohi.
Hetken kuluttua talon kaksi vanhinta poikaa saapuvat paikalle. Heillä on tylsää. Aikansa kuluksi kiusaavat vuohta ja tökkivät sitä kepillä kylkeen. Paikalle saapuu perheen nuorin poika.
Isommat veljet keksivät nostaa natiaisen vuohen selkään. Isoin unohtaa pitää vuohta köydestä kiinni. Vuohi näkee tilaisuutensa tulleen ja ryntää tuhatta ja sataa kohti avonaista ovea ja portaita, jotka johtavat vapauteen. Natiainen keikkuu vuohen selässä kuin rodeossa ja huutaa henkensä hädässä. Isoveljille tulee myös hätä, vuohta ei saa päästä karkaamaan. Natiainen putoaa selästä ja alkaa parkua. Vuohi sentään saadaan pysäytettyä ennen ulko-ovea.
Arvatahan sen saattaa mitä siitä seurasi, äiti tulee paikalle ja pojille annetaan vakavat nuhteet ettei suorastaan satikutia. Ja vaikka kielestä en mitään ymmärtänyt, asia tuli harvinaisen selväksi.
Ja aivan lopuksi vielä taiteilija K.Linkaman kuvakertomus ajastamme Pokharassa - kuvakerronnassa on armeliaasti unohdettu jatkuvasti pahemmaksi yltyvä vatsatauti. Mutta siitä tuonnempana enemmän.
2 kommenttia:
Sarangkot-keikka oli monella tapaa mielenkiintoinen. Edellisiltana oli meille kerrottu, että osa matkasta taittuu taksilla. Aamulla osoittautui, että taksi oli 70-luvun alun Toyota Corolla, jollaisia Suomessa ei enää aikoihin ole ollut hengissä. Täyteen kuormattuna, me takapenkillä polvet suussa, vehje vähän valitti vuorelle noustessaan, mutta perille pääsi ilman savua ja tulta.
Ja taas tuli ilmi nepalilaisten polveutuvuus vuorikauriista. Bishnu hyppeli iloisesti ylös vuorta kohti näköalapaikkaa rupatellen kuin olisi ollut aamukävelyllä Esplanadilla, me puuskutimme höyryvetureina perässä pystyen vastaamaan puolella tai korkeintaan yhdellä tavulla. Mystiikkaa.
Himalajan majesteetillisuus on pysäyttävää. Matalan maan asukkina ei osaa ensin edes katsoa tarpeeksi ylös. Sitä kun ei ole elämässään ikinä tarvinnut. Ja silti olimme jo korkeammalla kuin Suomessa on edes mahdollista.
Matkalla Sarangkotilta Naudandaan ihmetytti taas kerran, miten noissa alkeellisissa oloissa pystytään lapset lähettämään kouluun putipuhtaina, vastasilitetyissä vaatteissa. Kun vertaa meikäläiseen Ryysyranta-romantiikkaan, ero on kolossaalinen.
Mykistävän kauniita kuvia Himalajasta. Mahtavaa. Loput matkakertomuksesta luen hitaasti nauttien. Pukkaa joulu tuohon väliin, ettei joka päivä jouda koneelle. Kiitokset tähänastisesta matkakokemuksesta, mukana ollaan :)
Lähetä kommentti