---
3.11.2007 Chitwanin viidakkosaari
Faktaa: Chitwanin kansallispuisto perustettiin subtrooppiselle Terain alueelle etelä-Nepaliin 1973. Se on Nepalin ensimmäinen kansallispuisto ja nykyisin UNESCOn maailmanperinnön kohdelistalla. Vuoteen 1950 saakka se oli hallitsijoiden yksityistä metsästysmaata. Pinta-ala on 932 neliökilometriä, ja siellä elää 43 nisäkäslajia (mm. bengalintiikereitä, leopardeja, sarvikuonoja, antilooppeja, hyeenoja, delfiinejä), 45 matelijalajia ja yli 450 lintulajia.
Koittaa viimeinen aamu Pokharassa ja viehättävässä Silver Oaks Innissä. Kimmo voi jo paremmin, ei kuitenkaan vielä uskallaudu syömään aamiaista.
Minä huomaan parvekkeelta että monen päivän ajan vuorilla leijuva usva on hieman hälvennyt ja Himalajat näkyvät nyt selväpiirteisinä. Juoksen hotellin katolle, jonne vuoristo-oppaamme on neuvonut tien ja katselen aamuauringossa kylpeviä vuoria. Upeaa! Yritän ottaa vuorista kuvia, mutta ne eivät onnistu. Kamera ei vain yksinkertaisesti fokusoidu oikein. Yritän olla buddhalaisen tyyni ja lohduttaudun sillä, ettei yksikään kuva voi kertoa sitä pienuuden ja nöyryyden tunnetta näiden taivaisiin yltävien jättiläisten edessä. Silti jurppii.
Auringonnousu värjää Fishtail-huipun vaaleanpunaiseksi.
Kahdeksalta lähdemme eteenpäin, kohti etelässä sijaitsevaa Chitwania. Matka on jälleen maisemiltaan fantastinen. Suuria vehreitä vuoria, pieniä vuoristokyliä. Joki kiemurtaa tien mukaisesti, tai siis tie siis seuraa muodoiltaan jokea.
White River saa oudon lähes valkoisen värinsa kalkista. Joki on, kuten kaikki Nepalin joet ja järvet, saastunut. Vuorilta valuu jokeen kaikki mahdollinen, lannoitusaineet, jos sellaisia on käytettävissä, kuten myös kaikki jätökset, ihmisten ja kotieläinten.
Korkealta jokeen laskeva mutkitteleva putous.
Jälleen putous joka laskee korkealta vuorelta päätyen lopulta purona White Riveriin.
Muutama onnettomuus jää tien poskeen, näemme mm. kuorma-auton katollaan, juuri putoamaisillaan alla ammottavaan rotkoon. Matkustaminen ei ole kovin turvallista näillä pienillä kapeilla mutkittelevilla vuoriteillä. Kuten saamme todistaa useamman kerran, onnettomuuksia sattuu, ja ilmeisen tiheään.
Kolme kertaa bussimme pysäyttää värikäs banderolleja kantava väkijoukko, joka asettuu bussin eteen ja kiihkeästi selittää kuskillemme jotain. Miehillä on kiväärit olkapäillä mutta naiset ovat juhlavissa asuissa. Puhe on kiihkeää. Emme saa selvää mistä on kyse, sillä Vuntsi-kuskimme ei puhu englantia ja nepalilainen, englanninkielentaitoinen Ramesh-oppaamme on jäänyt Pokharaan odottamaan seuraavaa trekkausryhmää. Chitwanissa meitä kuulemma odottaa uusi opas. Vuntsi selittää kovasti auton ikkunasta, ja neuvonpidon jälkeen kiväärimiehet väistyvät ja saamme jatkaa matkaa.
Luulen että kyse on uskonnollisesta juhlasta, mutta kyse voi myös olla poliittisesta kokoontumisesta. Tuntuu hieman orvolta istua valkoisen naaman kanssa bussissa kapealla vuoristotiellä. Tulee mieleen miten helppo olisi maolaisten sissien tehdä väijytys, sulkea matkamme, ja halutessaan ottaa meidät panttivangeiksi. Ikäväkseni muistan lukeneeni että juuri näillä eteläisillä seuduilla, Terai-alueilla, maolaississejä on runsaasti. Varsinainen sisällissota kesti n. 10 vuotta, nyt se on ohi, mutta maolaississit ovat yhä aktiivisia. Erityisesti Terain tasangolla.
Viiden tunnin töyssyisen ajon jälkeen olemme vihdoinkin Chitwanissa, kuumina ja hikisinä ja jalat puutuneina. Ajamme lähimmän kaupungin, Barathpurin läpi ja tulemme joen rannalle, jonne saapuu mies kiikkerän puuveneen kanssa. Hän viittoo meitä veneeseensä, mutta matkatavarat jäävät rannalle. Englantia mies ei osaa. Me emme tiedä tietääkö hän keitä olemme, mihin olemme menossa. Ülo katselee kaukaisuuteen ja antaa ryhmän tehdä päätöksensä. Me päätämme nousta veneeseen. Luotamme että Vuntsi on ajanut meidät oikeaan paikkaan. Matkatavaroista viis, kai ne perässä tulevat, jos tulevat.
Krokotiilijoen synkeä lautturi
Kolmetoista mahtuu niukin naukin veneeseen, joka kyntää syvältä vettä, vesi ylettyy sentin päähän veneen laidasta. Ja joella elää krokotiileja. Puhumaton mies alkaa meloa meitä jokea pitkin ja tunnelma on lähes hysteerinen. Meitä naurattaa koko tilanteen absurdius. Matkatavarat jäävät jonnekin toiselle puolelle jokea ja vene keikkuu eteenpäin. Urve toteaa: "Oleme Teadmata kadunud!" (Eli olemme kadonneet tietymättömiin, mikä on myös amerikkalaisen, Viron tv:ssä pyörivän Lost-sarjan nimi). Kaikki nauravat niin, että vene on hörpätä vettä.
Tulemme vastarannalle, viidakkoon, ja meitä vastassa on mies vihreässä maastopuvussa. Hänkään eipuhu mitään. Lähdemme seuraamaan mykkää miestä. Taas vitsit siivittävät kulkuamme – joku kysyy huomasiko kukaan oliko mykällä miehellä Maon punainen kirja takataskussaan.
Mies vie meitä jonnekin - olemmeko Lost eli tietymättömiin kadonneita?
Aikamme viidakossa taivallettuamme tulemme perille – oikeaan paikkaan – Chitwan Jungle Islandin viidakkokylään, jossa meitä on odoteltu. Saamme eksoottiset tervetuliaisdrinkit käteemme, kuten matkaohjelmassamme on luvattukin, eli lasit Spriteä. Kaikki vaan nauravat, väsyneinä, onnellisina siitä, että krokotiili ei meitä syönyt, että olemme perillä.
Olemme perillä Chitwanin viidakkokylässä ja odotamme eksoottisia tervetuliaisdrinkkejä, jotka olivat aivan erikseen matkaohjelmassa mainitut.
Viidakko on jännittävä paikka, siinä on aivan oma tunnelmansa. Vaikka päivä on kuuma, on kosteus käsin kosketeltavaa. Linnut kirkuvat puissa, krokotiilijoki virtaa nopeana viidakkokylämme ohi.
Saamme omat kortteerimme, vaatimattomat viidakkobungalowit, sekä öljylamput käteemme. Viidakkokylässämme sähkö tuotetaan agregaateilla ja sitä riittää vain kello 18.00-21.00 väliseksi ajaksi. Sen jälkeen laskeutuu viidakkoon pimeys.
Jossain vaiheessa jopa matkatavaramme tulevat toisella kanootilla perässämme.
Bungalow-kylän kanttiinissa meitä odottaa lounas, ja sitten onkin aika osallistua norsujen kylvetykseen. En ymmärrä vaihtaa uimapukua päälle, mutta Rena ja Mare ovat kuunnelleet ohjeet tarkemmin, ja lähtevät mukaan kylvetykseen. Ja mitä hupia! Neljä suurta norsua melskaavat vedessä ja heittelevät turisteja selästään ohjaajansa käskystä. Tai sitten norsu sukeltaa uppeluksiin kunnes selässä istuva turisti ei kestä pidempään ja sukeltaa itse ylös.
Jos norsu ei kellauta sinua veteen tai sukella odottaa sinua luultavasti kunnon vesisuihku.
Teräsmummi Lembi testaa norsua.
Ja jälleen napakymppi norsulta!
Mare on hetken seurannut sivusta norsujen strategiaa. Hän päättää olla norsusta fiksumpi. Istuutuu norsun niskaan ja ottaa norsun kaulassa olevasta köydestä kiinni ja pysyy selässä vaikka norsu yrittää ensin kellauttaa Maren alas. Koska norsu ei saa sinnikästä Marea pudotettua selästään, norsu sukeltaa pinnan alle Mare yhä selässään. Aikaa kuluu, Mare odottaa koska norsulta loppuu henki ja pidättelee henkeään. Vaan norsupa on nostanut kärsänsä veden pinnan yläpuolelle kuin snorkkelin ja tyytyväisenä hengittelee kärsänsä kautta. Kun Marelta loppuu ilma keuhkoista, on tämän hypättävä norsun selästä ja myönnettävä tappionsa viisaalle eläimelle.
Kylvyn jälkeen ovat norsut valmiita viidakkoretkelle. Lähdemme metsästämään sarvikuonoja, kamerat aseinamme. Neljä henkeä vetää yksi norsu, kuskin ohella, yksi matkustaja neliönmuotoisen avonaisen kopan jokaisella kulmalla. Ja niin me lähdemme keikkumaan pimenevään iltaan, keskelle viidakkoa.
Mare ja Urve katoavat viidakkoon, me seuraamme omalla fantilla perässä.
On norsu ihmeellinen eläin. Niin iso ja niin pehmeän taitava askelissaan. Kuljemme ensin neljän norsun letkassa, mutta kuskimme tekee yllätyskäänteen ja lähtee rytistämään umpipöheikköön. Me melkein kiljahdamme, ei tuonne voi mennä, mutta norsu kiskoo pahimpia puita irti maasta ja pääsemme ryteikön läpi. Korvat höröllään kuskimme kuuntelee viidakon ääniä, norsu värisee jalkojamme vasten, pitää kissan kaltaista purinaa, ja kuskimme herkistyy. Yllättävän hiljaa etenemme ja saavumme mutalammikolle, jonka keskellä sarvikuono kylpee. Uskomatonta! Aivan uskomatonta! Saan jopa napattua kuvia sarvityypistä, joskin kuvien taso on huono; on jo ilta ja norsun päällä keikkuessa on turha koittaa viritellä statiivia pystyyn.
Tämän jälkeen mikään ei tunnu missään. En ole huolestunut puusta mahdollisesti niskaan putoavista skorpioneista. Etusormen nivelen pituisia kirkkaanpunaisia ötököitä ravistelen hiuksistani ilman pienintäkään kauhuntunnetta. Sillä olen nähnyt sarvikuonon! Olen täynnä intoa, riemua ja ylpeyttä!
Näitä isoja veitikoita kipitteli puidenrungoilla ja tipahteli niskaamme norsuajelun aikana. Muissa tilanteissa olisin ollut hysteerinen - vaan sarvikuonon kohtaamisen jälkeen muutamat inhat itikat ovat pikkuasia.
Sarvikuonon näkeminen todella kohottaa itsetuntoa. Nyt norsutkin, jotka meistä aluksi vaikuttivat aika isoilta tyypeiltä, ovat kavereitamme. Kimmo ratsastelee norsulla kuin vanha tekijä, ja minä, varsinainen Viidakon-Jane, poseeraan yhden kärsätyypin kanssa ilman huolen häivää.
Suuri valkoinen metsästäjä
Norsu taipuu niiaukseen Tarzanin tahdosta.
Viidakon Jane on kesyttänyt epefantin.
Ilta koittaa viidakkoon, hetken valot palavat kylässämme, ja sitten ne sammuvat. Vain soihdut valaisevat kylän keskiaukiota, jonne kokoonnumme seuraamaan kulttuuriohjelmaa eli paikallisten tharu-nuorten keppitanssia. Ja kyllä nuoret rytmillisesti ja taitavasti keppiensä kanssa tanssivatkin. Naureskelemme Kimmon kanssa, että ei taida tharu-keppitanssi olla meidän laji. Jotta ei telo toista, täytyy rytmi olla täysin hallussa. Me olisimme, luultavimmin, sinisinä mustelmista, jos ryhtyisimme harrastamaan tätä uutta lajia.
Illan lopussa tharu-nuoret kutsuvat turisteja mukaansa lopputanssiin. Yllättävän monet kieltäytyvät, mutta tämä tyttö ei! Olkoon, että näytän ehkä pelleltä, mutta tanssiminen on hauskaa. Kierrämme rytmikkäästi rinkiä ja yritän ottaa edessä olevasta tharu-tytöstä mallia. Kas näin Tiina tanssii, ja Tiina tanssii näin. Ja Tiinalla on valtavan hauskaa. Myös Mare on saatu tanssin hurmaan mukaan, ja kun pyörryttävä tanssi loppuu, huohotamme ja nauramme ja minä totean Marelle, että jos kyllästyt joskus noihin lääkärinhommiin, niin soita minulle. Tullaan takaisin viidakkoon ja ryhdytään tharu-tanssitytöiksi. Meillä on siihen selvästi lahjoja. Nauramme vedet silmissä ajatukselle. Meistä on tullut tanssin myötä kaverit!
Tiina ja muutama muu rohkaistunut turisti tanssivat tharujen kanssa.
Ilta päättyy ja suuntaamme omaan bungalowiimme, öljylampun valossa. Hetkeksi bungalowissa tunnelma latistuu, kun näen öljylampun lepatuksessa valtavan kokoisen hämähäkin huoneemme seinällä. Kimmo on jo pedissä, peittojen alla, kun komennan: ”Tapa se!” Mutta Kimmoa väsyttää: ”Etkö sinä voi sitä huitaista? Sama kai se on kuka sitä huitoo?” tämä yrittää. Minulla alkaa hermo vilkuttaa punaista, ja viiden vuoden yhteiselon jälkeen Kimmokin tuntee äänensävyni sen verran hyvin, että kun toisen kerran lyhykäisesti komennan: ”Tapa se! Nyt! Tai joku muu kuolee!”, tämä raahautuu sängystä ja mosauttaa hämiksen hengiltä. Voimme asettua yöpuulle
1 kommentti:
Näiden mahdollisten maolaississien lisäksi meidät pysäytettiin kerran myös poliisien tiesululla. Ilmeisesti asioilla oli jokin yhteys keskenään. Vunts lähti poliisien pieneen koppiin läjä asiapapereita mukanaan ja palasi sieltä kohta naama peruslukemilla. Ei siinä sen kummempaa, matka jatkui taas.
Äskettäisten levottomuuksien vuoksi oli myös Katmandussa rynnäkkökiväärein aseistautuneita poliiseja sinimustissa maastopuvuissaan vähän joka kadunristeyksessä, ja tärkeimmissä oli myös hiekkasäkeistä rakennettuja konekivääripesäkkeitä, joista piiput sojottivat ulos. Jostain syystä asia ei kuitenkaan huolestuttanut, siihen tottui äkkiä.
Kuninkaan valta oli selkeästi murenemassa visiittimme aikaan. Esimerkiksi Chitwaniin saapuessamme huomiotani kiinnitti rannalla oleva puinen kyltti, jossa oli joskus lukenut Royal Chitwan National Park, mutta sana "Royal" oli siitä sutattu yli. Luotimme kuitenkin siihen, että tuskinpa turistit ovat kummankaan osapuolen ykkösmaaleja.
Chitwanin tervetuliaisdrinkki oli todellakin lasi lämmintä Spritea, mutta tuli kyllä tarpeeseen. Lämpö oli koko matkan huidellut jossain 30 asteen tuntumassa, ja nesteytys oli varsin paikallaan.
Ikinä en olisi uskonut, että Nepalissa, "maailman katolla", kuten sitä kutsutaan, olisi delfiinejä. Itse emme niitä nähneet, mutta uskottava on.
Hämmästyttävän hyvää ja monipuolista ruokaa oli tarjolla tuolla keskellä viidakkoa. Voi vain kuvitella, millaista logistiikkaharjoitusta sen aikaansaaminen vaatii.
Kellon lähestyessä 18:aa, jolloin hiukan edemmäs viidakkoon asennettu dieselgeneraattori lähti käyntiin, syntyi joka ilta ryntäys ruokalan pistorasioille. Kuka halusi ladata mitäkin, kameroista kännyköihin. Kumma kyllä asiasta ei koskaan syntynyt riitaa. Ja ainakin me saimme aina kameramme ladatuiksi.
(Mistähän muuten Blogger ottaa nuo sanavahvistuksensa? Tähän se haluaa minun ennen lähetystä kirjoittavan "typsy" :)
Lähetä kommentti