lauantai 18. joulukuuta 2010

Nojatuolimatka Nepaliin - osa 5

Harmaiden talvipäivien ratoksi käyn uudelleen läpi vuonna 2007 tekemäämme matkaa Nepaliin. Aiemmat matkapäivät näet peruuttamalla eli klikkaamalla jutun lopussa olevaa vanhempi viesti -linkkiä. Tai valitsemalla vasemmalla olevasta arkistolistasta haluamasi matkapäivän.
---


30.10.2007 Kathmandun hälinästä Pokharan rauhaan

Faktaa: Pokhara on Nepalin kolmanneksi suurin kaupunki ja Kathmandun jälkeen toiseksi suosituin turistikaupunki. Se sijaitsee noin 200 km Kathmandusta länteen, ja asukkaita on noin 150 000. Kaupunki on vihreä ja rauhallinen, ja sen erikoisuutena on jyrkästi kohoava vuoristo: 30 km matkalla maanpinta nousee 1 000 metristä yli 8 000 metriin. Maisemaa hallitsee Phewa-järvi, jonka takana kohoavat lumihuippuiset Annapurna-vuoriston huiput.

Lähtö Kathmandusta on takkuista. Kaupungin ulosajotie päättyy pullonkaulaan, josta emme etene pitkiin aikoihin mihinkään. Siitä selvittyämme pieni bussimme kuitenkin keikkuu iloisesti eteenpäin Pokharan tiellä.

Nokia City in Nepal


Nepalilaista kaupunkielämää kaupungin sivureunalla


Poliittinen epävakaus näkyy banderolleissa vuonna 2007- maolaisilla on paljon kannatusta kansan köyhimmissä osissa. --- Vuonna 2008, eli vuosi reissumme jälkeen kuningas syrjäytettiinkin, ja sen jälkeen tasavalta on pyrkinyt löytämään jonkinmoista parlamentaarista hallintomuotoa. Valitettavasti vuoden 2010 uutiset kertovat, että yhteiskuntarauhaa ei olla saavutettu, maolaisten ja muiden poliittisten puolueiden välit ovat tulehtuneet ja joillain alueilla ollaan palattu jo lähes aiemman sissisodan tasolle.


Meidän pieni bussimme kuitenkin lopulta pääsee Kathamandusta ulos ja alkaa taittaa 200 kilometrin matkaa, joka suurimmaksi osaksi kiertää vuoria - Nepalissa kun ollaan.

Ikkunoista aukeaa sanomattoman kauniita vehreitä vuorimaisemia, alhaalla puro, joka levenee joeksi. Riisipeltoja, pengerrettyjä viljelmiä, ohuita vesiputouksia, jotka syöksyvät syvyyksiin korkealta korkealta vuorelta. Pari kertaa teemme pysähdyksen, verryttelemme jalkojamme ja ostamme minibanaaneja vuoristokauppiailta. Puoli kahdelta olemme Pokharassa, matkaan on mennyt 6,5 tuntia.




Hetkeksi pysähdymme pienen hökkelöasumuksen pihaan. Miksi kuskimme valitsi juuri tämän paikan, sitä en tiedä, mutta osa matkaajista tarvitsi pissipaikan, osa tupakkatauon.

Kyse on tienvarren röttelöasutuksesta, samanlaisesta nepalilaisen Turmiolan Tommin kodista, kuin mistä suomalaiset tarinat kertovat. Viinaa tuntuu menevä, ja korttipakka on tuttu leikkikalu jopa pienille lapsille.


(klikkaa kuvaa suuremmaksi nähdäksesi henkilöt paremmin.)

Hökkelörakennuksen sisätiloista tulee esiin valtavan kaunis nainen, jolla on puhtaat vaatteet. Miksi hän tuli talostaan ulos? Sitä aloin miettiä vasta jälkikäteen. Hetken kuluttua hän siirtyi uudelleen talon uumeniin.



Turmiolan perhekuntaan kuului myös pieni tyttö, ilman rihmankiertämää yläosassaan. Koko aikana Nepalissa ollessani en kertaakaan nähnyt muita pieniä tyttölapsia ilman vaatteita. Tässä vaiheessa en vielä asiaa ajatellut. Tyttö tuli rohkeasti eteemme, poseerasi ja tuijotti seuruettamme kummallisen vakavin kasvoin. Käsissä lapsuuden lelut, korttipakka.

En juuri tuolloin ajatellut asiaa pidemmälle. Vasta myöhemmin, vuorilla, eräässä kylässä näkemäni amerikkalainen "setä", jonka ympärillä lapset kiehnäsivät odottaen nameja ja ruokaa, sai minut miettimään turismia ja pedofiliaa ja Nepalin köyhiä lapsia ja heidän heikkoa asemaansa.




Ehkä pieni tyttö oli asetettu meille tarjolle. Kun kukaan ei hänestä kiinostunut nappasi äiti lapsen täisyyniin, puhdistaen pienen likaisen ballerinan hiuksia saivareista. Miehiä, joilla ei tuntunut olevan mitään tekemistä, asia nauratti.

Turmiolan perhe on ymmärtänyt ettei tästä seurueesta ole heille mitään hyötyä tai apua tai iloa. On vanhan mummin aika palata töihin. Miehet toki istuvat yhä pöydän ääressä.



Pokharan tie jatkuu Kathmandusta Pokharaan aina vain upeampien maisemien kautta. Autosta yritän nopsasti saada kuvia maisemista, jotka vilistävät edessäni:




Seuraava lyhyt pysähtymisemme on pienella matkan varrelle sijoittuvalla bussiasemalla:


Ohitsemme kiitää hassuja kuorma-autoja, jotka ovat somistettu jouluvaloilla, tingel-tangelilla, hopeisilla ja kultaisilla hapsuilla:


Tämä kuorma-auto edustaa sitä maltillisinta lookia. Yleensä ohjaamo on huomattavasti villimmin somistettu.


Pitkän päivän reissu on lopulta ohi. Emme tipahtaneet mäenkupeista alas, kuten niin moni oli tehnyt ennen meitä - matkan varrelle jäi useampiakin huimaavia näkymiä kuorma-autoista, jotka roikkuivat etupyöriensä varassa vuoren reunamilla.

Me olimme saapuneet Pokharaan - lempeään kaupunkiin, joka joskus 60-luvulla oli hippien suosikkimesta.


Kuvassa kuskimme Vunts (= viroksi viikset), joka oli koko matkamme ajan  luotettava ja mainio kuljettaja, johon saattoi luottaa. Vuntsin oikeaa nimeä emme valitettavasti koskaan kuulleet.

Olemme nyt saapuneet Pokharaan, Annapurnan juurelle. Muu väki on valmis jatkamaan matkaansa Annapurnalle, heillä on vain tunti pari hengähtää ennen liikkeelle lähtöä.

 Me asetumme Pokharan hotelliin taloksi. Saamme viehättävän huoneen, jonka parveke katsoo Phewa-järvelle ja vuorille, ja huokaamme helpotuksesta.

Käymme toivottamassa hyvää trekkausta muulle ryhmälle, ja kun bussi katoaa hotellilta tunnemme olevamme vapaita kuin lintuset. Ehkä teimme tyhmästi, ehkä meidän olisi kannattanut lähteä Annapurnalle, mutta emme kuluta asian pohtimiseen aikaa. Lähdemme kaupungille vaeltelemaan.


Silver Oaks Inn - meidän hotellimme Pokharassa

Ilta on jo laskeutumassa kun tulemme Phewa-järven rantaan. Järvi on värjäytynyt vaaleanpunaiseksi laskevasta auringosta, äänettömät veneet lipuvat täysin tyynen järven pintaa pitkin. Vedessä lootuksenkukkia. Vuoret ovat usvaiset, upeat.








Kaikki on niin kaunista, että sydämeen sattuu. Kyyneleet alkavat valua poskilleni, olen liikuttunut ja yritän saada nikoteltua kysyvän näköiselle Kimmolle: ”En ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista!” Kauneus tekee hyvää sielulle ja mielelle. Olen äkkiä tulvillani rakkautta, rakkautta Kimmoon, rakkautta elämään.

Illan lopuksi pistäydymme ruokailun jälkeen internet-kahvilassa ja laitan ensimmäisen ja ainoan viestin tulemaan. Luen helpottuneena Marjan viestit – hän ja koirat voivat hyvin. Enempää en haluakaan tietää. Olen nyt niin kaukana kotoa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ei tule mieleenkään avata mitään uutissivuja; Suomi ja Viro eivät kiinnosta, on vain tämä paikka, rauhallinen, idyllinen Pokharan kaupunki, vaaleanpunainen auringonlasku ja valtavan hyvä, onnellinen mieli.

12 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Kauneus saa kyyneliin, totta, haltioituminen on mieletön tunne.

Sen sijaan tuo pedofilia on pelkästään mieletöntä, sairasta, äh. Lapset ja naiset ovat kauppatavaraa niin paljon vilä ympäri maailmaa.

Kimmo Linkama kirjoitti...

Matkalla Pokharaan tein kaksi huomiota ensimmäistä kertaa.

Kaupunkien ulkopuolella - jos kohta pitkälti kaupungeissakin - elämä tapahtuu suurelta osin ulkona. Tienvarren taloissa oli kaikissa ulkouuni, ja päivittäiset toimet peseytymistä myöten tehtiin pihalla välittämättä sen kummemmin näkösuojasta.

Toinen asia tuli mieleen kuorma-autojen koristelusta. Kulttuurit sekoittuivat jännittävällä tavalla: kuvankin kuorma-autossa on niin paikallisia symboleja kuin Hämähäkkimiehen kuva. Nepalinkielisestä tekstistä ei tietenkään saanut mitään selvää, mutta englanniksikin oli autojen kylkiin kirjoitettu erilaisia onnentoivotuksia ja siunauksia. Pyöriin oli kiinnitetty tupsuja ja nauhoja, ja useat autot oli maalattu yltympäriinsä hakaristein ja muin onnensymbolein. Liikenneturvallisuus siis taattu.

Tiina Linkama kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Tiina Linkama kirjoitti...

Poistin edellisen oman viestini, kun siinä oli niin monta turhaa ja hölmöä kirjoitusvirhettä.

Aloitetaan uudestaan:

SusuPetal - Haltioituminen oli juuri se sana, jota etsin kirjoituksessani, kertoessani Phewa-järven kauneudesta. Olin haltioutunut. Suuresti. Täysin.

Pedofilia, siitä ei meidän Nepal-opaskirjassa mainittu sanallakaan.

En myöskään itse aktiivisesti osannut hakea merkkejä lapsien hyväksikäytöstä, turisti kun olin. Ja sitä myöten olin tyhmä ja viaton.

Vasta myöhemmin, kohdatessani sen "kiltin amerikkalaisen sedän" vuorilla, josta olen aiemmin maininnut, heräsin tilanteen outouteen.

Tietenkin, nytkin, saatan olla väärässä. Mutta minä luotan omaan gut-feeling-tunteeseen, eli selkärangasta tulleisiin tuntemuksiin.

Ja se tunne kertoo minulle, että kiltti vaalea mies, jota lapset innoissaan ympäröivät korkealla mäellä oli paha.

Sitä taas en osaa sanoa mitä todella tapahtui tienvarrella sijaitsevassa hökkelökylässä.

Ehkä he myivät nuoria naisiaan ja lapsiaan, ehkä eivät.

Kaikki ei ole ihan juuri sellaista miltä se näyttää.

Sirkku kirjoitti...

Kaikki mitä kerrot, on hyvin mielenkiintoista. Ja todellakin tuo vieraan maan ihmisten olemuksen tulkitseminen, se on jo sinällään yksi suuri matka. Teräviä päätelmiä teit paikallisista ihmisistä ja varmaan aika totuudenmukaisia. Pysähdyttäviä ja laittaa ajattelemaan.

Vallaton kirjoitti...

Nonniin, nyt olen lukenut osat 1-5. Lisää! Ihania kuvia. Jokaisen kuvan ääreen pysähtyy pidemmäksikin ajaksi. Ajatella, että voi unohtaa kaikki jouluhössötykset ja matkata kauas pois.

Kiitokset muuten kauniista joulukortista!

Tiina Linkama kirjoitti...

Mitäpä muuta osaan sanoa kuin: hienoa että tarinat ja kertomus ja kuvat sinua kiehtoivat.

(... ja pidä huivista kiinni, Vallaton, tarina jatkuu...)

Maris kirjoitti...

Tarina on mielenkiintoinen ja kuvat siihen juuri sopivia. Tiina, olet todella osaava tarinankertoja. Odotan seuraavia osia.

Olen lukenut Nepalista yhden kirjan - Minu Nepaal - jossa virolainen bisnesnainen lähtee vapaaehtoiseksi nepalilaiseen lastenkotiin. Ja löytää sieltä, köyhyyden ja vaikeuksien keskeltä mielenrauhan ja hengellisen suunnan. Erittäin lämmin ja kiehtova tarina sekin, ja avaa myös paikallisen elämän taustoja.

Tiina Linkama kirjoitti...

Maris - en ole tainnut missään mainita millä kameralla kuvasin? Kerron siis nyt: pienellä Canonin Ixus 70:llä. Parilla matkalaisella oli suuret kamerat ja vielä suuremmat putket, ja varmasti kuvansakin olivat huippuhienoja. Mutta Ixus oli helppo kantaa mukana ja sillä saattoi aika huomaamattomasti kuvata, iso kamera vie aina kohteen huomion ja saattaa aiheuttaa vierastamista. Pienellä sitä räpsii vaan. (Esim se kuva kahdesta Apinatemppelin munkista, nuoresta ja vanhasta otin lonkalta, sattumanvaraisesti sihdaten, kun en halunnut loukata heitä millään lailla.)

aimarii kirjoitti...

Luin yhdellä kertaa kaikki Nojatuolimatkat ensimmäisestä osasta osa 5:een.
Todellinen matkakertomus, siis aivan mielettömän huikea. Teki vaikutuksen näin omasta nojatuolistakin matkattuna.

Vallaton kirjoitti...

Tiina, tuo on ihan totta, että pieni kätevä Ixus on matkoilla näppärä. Mulla on tosi-ikivanha, 11 vuotta. Varmaan ensimmäisiä ixus-malleja, mutta toimii edelleen kohtalaisesti. Vähän hidas se on, mutta ihan kohtuullisia kuvia sillä saa.

Tiina Linkama kirjoitti...

aimarii, parhaat palat ovat vielä tulematta... (heh, tässä yritetään luoda nyt odotusta).