Kinkku on kunkku tapanina

Minulla ja joulukinkuilla on pitkä ja läheinen suhde. Tahtoo sanoa, minä pidän joulukinkusta. Kovasti. Oikein kovasti. Suorastaan ältsisti.

Lapsena en voinut ymmärtää sitä miksei joulukinkkua voida syödä joka päivä, enkä ymmärrä sitä oikein vieläkään.

Eräänä vuonna, kun joulukinkkuja myytiin poskettomaan ale-hintaan, ehdotin Linkamalle, että ostetaan niitä useampi ja pannaan pakkaseen pahan päivän varalle. Ehdotukseni ei saanut vastakaikua. Enemmänkin jonkinlaista vinoilua mansikoista jouluna ja kinkusta juhannuksena, ja mitä vielä turhanaikaista urputusta. Kärpästen surinaa korvissani.

Muistan myös hyvin ensimmäisen joulunalusajan Linkaman kanssa, valmistauduimme ensimmäiseen yhteiseen jouluun. Jouluun joka tulisi muokkaamaan kaikki tulevat. Ja muistan sen hartaan hetken kun seisoimme ensimmäistä kertaa pakastealtaan edessä kinkkua valitsemassa. Linkama tähyili joitain parin kolmen kilon minipossuja kun minä suunnistin heti seitsemän kilon kinkkujen luo. "Seitsemän kiloa!" huudahti Linkama epäuskoisena, "Kahdelle hengelle? Ei tule koskaan syödyksi ja haaskoon menee!"

Monessa olen antanut myöten Linkamalle, mutta tässä en. Seitsemän kiloa ostettiin ja paistettiin ja se myös syötiin. Eikä tehnyt tiukkaa. Ja vähintään seitsemän kiloa se on ollut joka vuosi.

Tämä vuosi näytti kuitenkin huonolta. Kuten olen aiemmin kertonut, Virosta en ole näinä kuluneina kuutena vuotena onnistunut löytämään kinkkua siinä muodossa jossa se jouluna tulee tarjota, ja niinpä kinkku on tuotu kaverien matkassa Suomesta hyvissä ajoin. Vaan ei tänä vuonna.

Kriisi näytti lähestyvän. Kinkuton joulu. Melkein, mutta vain melkein, olin siihenkin jo henkisesti valmistautunut. Kunnes saimme oivan syyn lähteä kinkunhakumatkalle - siinä samassa myimme sitten Lohjan talomme.

Kinkkumme, joka sai työnimen Elmeri, ostettiin Jokelan Valintatalosta. Ennen Valtsua etsimme kinkkua saman kylän K-kaupasta, mistä ne olivat loppu. Paniikki alkoi nousta ikävästi pintaan. Muistin kauhukertomuksia jouluista, jolloin kaupat eivät olleet osanneet varata riittävästi potsia joulupöytään. Silmäkulmassa melkein jo nyki.

Valtsusta kinkku kuitenkin löytyi. Ystävällinen myyjätär kuitenkin epäili sitä, saammeko seitsemän kilon jäätyneen potsin sulatettua ennen joulua. Myyjätär ehdotti saunan lauteita: "Kyllä aina keinot keksitään", hän lohdutti.

Elmerin kanssa sitten reissattiin talokauppoja tekemässä ja ajeltiin ees-taas pitkin Lohjaa ja Tuusulaa ihmetellen miten ja milloin  päästään kotiin. Aina tilaisuuden tullessa Elmeri kannettiin sisätiloihin sulamaan.

Jouluaattona paistomittari näytti että Elmeri oli jo sulanutta poikaa ja sen sisälämpötila oli tarvittavat +10C.  Elmeri pääsi uuniin. Ja tänään, tapanina Eltsu nostettiin juhlapöytään kera lanttu-, porkkana- ja perunalaatikoiden, jotka nekin Suomen tuliaisia. Ostamamme bataattilaatikko - outo tuttavuus kaiken kaikkiaan - jäi maistamatta. Se oli ehtinyt jo saada hometta kylkeensä.

Elmeri nostaa juhlatunnelmaa

 Kinkku on siis tämän tapanin kunkku. Ja se tuntui myös hallitsevan karvapojista isomman ajatusmaailmaa turhankin paljon. Missä kinkku, siellä Latte. Taitaa olla poika tullut äitiinsä tai siis emäntäänsä tässä asiassa.

Hetkeksi on pää kääntynyt pois pääasiasta, mutta uskokaa huviksenne, vain hetkeksi.