---
28.10.2007 Shivapuri National Park
Ensimmäinen retkipäivämme suuntautuu Shivapurin kansallispuistoon. Pieni bussi tulee noutamaan meidät hotellilta ja asetumme penkeille järjestyksessä, josta tulee koko matkan ajan vallitseva istumajärjestys. Me Kimmon kanssa aina bussin takapenkillä.
Ensimmäistä kertaa liikumme ryhmänä jonnekin muualle kuin kentälle tai hotelliin, ja ryhmä alkaa hapuilla sosiaalista muotoaan. Me olemme Kimmon kanssa ryhmän ainoat suomalaiset, ja sen huomaa. Meihin suhtaudutaan alussa epäluuloisen kylmäkiskoisesti. Suomalaiset, niistä ei koskaan tiedä. Mutta 14 päivän aikana epäluulot hälvenevät. Pariskunta pariskunnalta sulatamme jään väliltämme ja reissun lopussa olemme jo, jos ei ylimpiä ystäviä, niin ainakin hyviä kavereita kaikkien kanssa.
Jo tässä vaiheessa reissua on kuitenkin kaikille selvinnyt että olemme ryhmän kielitaitoisimmat jäsenet ja kentillä on kielitaidostamme ja neuvokkuudestamme ollut hyötyä.
Meitä matkalaisia ei olla koskaan esitelty virallisesti toisillemme, puhumattakaan mistään nimilistasta. Niinpä nimet täytyi itse keksiä, paremman puutteessa. Me arvatenkin olimme ”ne suomalaiset” – ellei joku ollut keksinyt vielä osuvampia nimiä meille.
Kaikkiaan ryhmään kuului siis 13 henkeä, matkanjohtaja Ülo mukaan lukien.
Ja tässä me olemme:
- Pikk (= viroksi pitkä) ja vaimo (eli Aado ja Mare), molemmat n. 50-vuotiaita, Aado folkloristi, Mare lääkäri.
- Guatemalalaiset (pariskunta, joka kertoi käyneensä aiemmin mm. Guatemalassa eli Toivo ja Mari), hekin n. 50-vuotiaita, Toivo insinööri ja opettaja, Mari kirurgi.
- Mõmmi (= viroksi Nalle) ja vaimo, (eli mies, joka kantoi päässään lapsia huvittanutta karhupipoa, ja tämän vaimo, eli Marti ja Renate), Rena 24 v. ja Marti 38 v, Marti rakennusalan yrittäjä, Rena rakennustarvikeliikkeessä töissä.
- Soutaja ja vaimo (eli Peeter ja Urve), molemmat yli 60-v, Peeter harrastanut kilpasoutua, nyt osa-aikaisella eläkkeellä, entinen ylilääkäri, Urve sisätautilääkäri.
- Lembi, teräsmamma, joukon ikänestori, eläkkeellä oleva kirurgi.
- Höpötäti (jo lentokentällä bongaamamme hermostunut rouva, myöhemmin: Saima), myös yli 60 v. juuri eläkkeelle päässyt valtion virkamies. Joukon ainoa hankala matkustaja, tai sanotaanko kauniimmin, joukon vaativin matkaaja.
- Ülo, oppaamme, privaatisti eduskunnan tiedottaja, mukava mies monin tavoin, mutta ei ihan ykkösluokan opasaineista
- me
Yllättävää oli ryhmän koulutustason huomioon ottaen joukon heikko kielitaito. Tulimme Kimmon kanssa johtopäätelmään, että koska kaikkien koulutus on tapahtunut Neuvosto-Viron aikaan, on pääpaino kielissä ollut tuolloin venäjässä. Matkan aikana toki huomasimme, että kyllähän muutkin englantia sittenkin osasivat, kun tarve tuli. Esimerkiksi Marella ja Marilla oli hyväkin passiivinen kielitaito, puheen tuottaminen vain ei sujunut kovin sukkelaan.
Mutta olemme siis nyt matkalla Shivapurin kansallispuistoon. Kaksitoistapaikkainen bussimme keikkuu Kathmandun kapeita ja ruuhkaisia katuja pitkin, tööttäys on jatkuvaa, mutta matka etenee nytkähdellen ja minä ihmettelen bussin ikkunasta näkymiä.
Paikallinen silmäklinikka
Torielämää Shivapurin lähistöllä
Perhe rakentaa vajaa - yhteispelillä se sujuu
Parin tunnin kuluttua olemme Shivapurin vuoren juurella.
Faktaa: Shivapuri Watershed and Wildlife Reserve on Kathmandun kyljessä sijaitseva luonnonsuojelualue, yksi maan yhdeksästä suuresta kansallispuistosta. Puisto on kuuluisa linnuistaan ja perhosistaan, vaikka siellä kerrotaan olevan myös leopardeja ja karhuja. Shivapurin vuoren huippu sijaitsee 2.732 metrin korkeudessa.
Luonnonpuistoon tullaan sisään suljettujen porttien kautta, joita vartioivat koko lailla tuiman näköiset sotilaat. Mietimme miksi näin on, ja tulemme lopputulemaan, että koska kyse on luonnonsuojelualueesta, jossa elää harvinaisiakin eläimiä, on salametsästys suitsittu sotilasvartiolla.
Aloitamme urakkamme ja alamme kiivetä vuoren seinämää seurailevaa tietä ylöspäin, ylöspäin ja aina vain ylöspäin. Ensin nousu ei tunnu missään, tie on leveä ja helppokulkuinen, mutta parin kolmen tunnin kuluttua alkaa jaloissa jo tuntua hidas ja tasainen nousu. Alle jää Kathmandun laakso ja Bagmati-joki. Tien molemmilla puolilla kasvaa alppiruusuja ja tammia ja mäntyjä. Maisemat alas ovat upeat, vihreitä laaksoja, pieniä kyliä jossain kaukana laakson pohjalla. Ilman täyttää lintujen katkeamaton sirkutus ja kaskaitten siritys.
Alkumatkan nousu on tasaista ja tiekin on hyvä.
Maisemat ovat komeat jo 1.500 metrissä
Nousemme vielä useamman sadan portaan nousun ja saavumme tiibettiläiseen nunnaluostariin, joka sijaitsee n. 2000 metrin korkeudessa. Luostarin puutarha kukkii kuin Eedenin puutarha, värikkäät rukousliput liehuvat korkealla tuulessa. Kivikasvoinen vanha nunna vastaanottaa meidät. Ülo kertoo buddhismista, me kierrämme pientä temppeliä, joka tekee värikkyydessään ja koristeellisuudessaan minuun suuren vaikutuksen. Ja sitten matka jatkuu.
Pyhää paikkaa merkitsevät liput kertovat että olemme saapumassa luostarille
Luostarin puutarha on kuin satukirjasta, täynnä kukkia ja paratiisin puita
Kivikasvoinen nunna ottaa turistit tyynenä vastaan
Osa matkaajista on tässä vaiheessa jo aivan puhki. Matkaohjelmassa oli ollut puhetta keveästä verryttelykiipeämisestä, joka valmistaa meitä tulevaan. Mutta jo luostarilla monilla reidet tärisevät ja pohkeet värisevät. Myös minä tunnen väsymystä, mutta olen valmis lähtemään vielä eteenpäin, Shivapurin huippua tavoittelemaan. Haluan nähdä matkan varrella kasvavat villit orkideat.
Vaan nyt polku käy entistä vaikeammaksi. Polkua oikeastaan ei enää ole, on vain monsuunisateiden uurtama möykkyinen vana, jota kipuamme ylöspäin. Joudun ponnistamaan polvillani korkeita nousuja, jotka ovat käydä yli voimieni, ja vanha polvivamma, joka on pitkään jättänyt minut rauhaan, muistuttaa olemassaolostaan. Väkeä tippuu jälleen seurueesta pois, me jatkamme loppujoukon kanssa vielä tovin. Kun polveani alkaa vihloa toden teolla, päätämme kääntyä Kimmon kanssa takaisin. Orkideat olen nähnyt, ja se riittää minulle. Sovimme tapaamisen luostarilla muutaman tunnin kuluttua ja lähdemme palailemaan samaa reittiä takaisin.
Monsuunisateet ovat syöneet tiehen isoja aukkoja ja monttuja ja tie käy jatkuvasti huonommaksi. Me käännymme takaisin.
Välillä on istahdettava tienposkeen lepäämään ja hörppimään vettä. Siinä puuskuttaessamme kuulemme takaatamme töminää, iloiset sherpat juoksevat mäkeä ylös puukuormat selässään, flipflopit jalassaan. Heiluttavat kättään ohittaessaan meidät, vauhdin hidastumatta. Emme tiedä itkeäkö vai nauraa omaa huonoa kuntoamme. Noloina katsomme omia kiipeilykenkiämme. Ja toteamme etteivät pelkät kengät vielä meistä kiipeilijöitä tee.
Näin tarvikkeet kulkevat vuoren huipulle, tässä menossa vuorelle kiipeävien turistien rinkkoja ja reppuja.
Kun tulemme luostarille ovat kaikki muut, kiipeämisen jo aiemmin lopettaneet ryhmäläiset kadonneet luostarin takana olevaan pieneen nunnien ylläpitämään kahvilaan. Vain vanha nunna on luostarilla. Nähtyään hikiset ja pölyiset naamamme, hänen kiviset kasvonsa ratkeavat lempeään hymyyn. Hän avaa uudelleen pienen temppelin ovet ja kutsuu meidät sisälle. Ohjaa matalalle lavitsalle ja käskee levätä. Uskomatonta! Aivan käsittämätöntä! Olemme kolmin luostarissa, nunna istuu yhdessä nurkassa ja pyörittää hiljaa rukousmyllyä. Me lepäämme matolla, minä katselen taitavia kattokoristeluja, jumalankuvia ja olen kaiken hiljaisuudesta ja rauhasta mykistynyt. Korkea vuori, luostari ja vain me. Väsymys häviää, mieli rauhoittuu, on hyvä tasapainoinen olo. Tämä oli varmasti yksi koko matkan ihmeellisimpiä, koskettavimpia kokemuksia. Levätä hiljaa temppelissä korkealla äänettömällä vuorella. Nukahdan hetkeksi.
Olemme palanneet luostarille
Kuten muissakin luostareissa, joissa myöhemmin kävimme, on täällä esillä niin hindujen kuin buddhalaisten jumalkuvia.
Kimmo lepäilee ja miettii elämän mysteeriä.
Rauhamme rikkoontuu jonkin ajan kuluttua kun loppujoukko palaa vuorelta. Vuori oli liian vaikea kiivetä, toteavat eteenpäin lähteneet. Myös he olivat antaneet periksi. Lähdemme yhtenä ryhmänä kapuamaan temppeliltä alas, muutaman tunnin kuluttua olemme jälleen pikkubussimme luona. Pölyisinä, hikisinä, mutta tyytyväisinä fyysiseen urakkaamme.
Laaksossa elämä jatkuu tavalliseen tapaan pienten talojen pihamailla.
Pihalla musisoidaan; hieraisen silmiäni - onko tuo Latte vai näenkö harhoja!?
Joku on jättänyt pienen kahvilan parkkiin moponsa ja vuohensa.
Paluumatkalla pysähdymme vielä Budhanilkanthassa, jossa on suuri vedessä makaavan Vishnun patsas, jonka juurella paikalliset käyvät rukoilemassa, painamassa päätään Vishnun jalkoihin. Koko hindulainen pyhättö on täynnä punaisella värillä siveltyjä patsaita, on punainen apinankasvoinen Hanuman, punaisia kelloja ja miehisyyden ja luomisvoiman symboli, viisikasvoinen Shivalinga (toisinaan nimi muodossa: Lingam) .
Apinankasvoinen punainen Hanuman.
Shivalinga, joka symboloi mm. naisen ja miehen yhteyttä
Käärmepedillä lepäävää Vishnua palvotaan.
Faktaa:
Hindulaisuuden kolmesta pyhästä, Brahmasta, Vishnusta ja Shivasta pidetään Vishnua usein tärkeimpänä jumalana, maailman luojana ja ylläpitäjänä. Vishnulla on tuhansia nimiä ja runsaasti eri muotoja ja inkarnaatioita (avataria). Jumala Narayana Vishnu esiintyy kosmisessa meressä, käärmelautan päällä lepäävänä hahmona.
Illan vietämme Thamelin turistikortteleissa, käymme ryhmänä syömässä perinteisen nepalilaisen aterian, johon kuuluu linssimuhennosta, riisiä, lammasta ja useita eri kastikkeita. Iloinen mukava ilta, vaikka päivän rasituksien vuoksi pöydässä istuu melko väsynyttä väkeä.
Hetken vielä kiertelemme Thamelin katuja ja ihmettelemme myymälöiden moninaista antia. Ja sitten on aika palata Vaishaliin, valmistautumaan seuraavaan päivään.
Monenlaista käsityötä on tarjolla Thamelin turistikaupunginosassa.
Ja tähän päättyy ensimmäinen kokonainen Kathmandu-päivämme.
3 kommenttia:
Shivapurissa tosiaan ihmetytti, miksi portilla oli sotilasvartio. Alkuperäisen salametsästyspäätelmän lisäksi myöhemmin selvisi, että Shivapurissa on myös tekojärvi, jolla hoidetaan Katmandun ja ilmeisesti koko laakson vesihuolto. Tekojärvet ovat strategisia kohteita, siksi tarkka vartiointi. Etenkin, kun Nepalissa oli jonkin aikaa ennen matkaamme ollut vakavahkoja yhteenottoja maolaississien ja hallituksen joukkojen välillä.
Viimeistään vuorilla selkisi, ketkä maailman kuuluisien vuorikiipeilijöiden saavutukset ovat oikeasti mahdollistaneet. Sherpojen voimat ja hapenottokyky ovat käsittämättömät. Nuokin kaverit hölkkäsivät motti polttopuita selässään lauleskellen iloisesti mennessään, kun meikäläisen oli pakko jo huilata ilman kantamuksia.
Vuorilta alas johtava polku ei kuvassa näytä kovinkaan dramaattiselta. Todellisuudessa sade oli syövyttänyt siihen paikoin kapeita, mutta juoksuhaudan syvyisiä uria, joista ei ylös olisi päässyt, jos sinne olisi tipahtanut. Kallion päällä oli irtosoraa, joten oli oltava äärimmäisen varovainen. Itse asiassa alastulo vei enemmän aikaa kuin ylös kiipeäminen.
Lepohetki temppelissä on varmaan yksi elämäni mieleenpainuvimpia kokemuksia. Tietysti fyysinen väsymyskin vaikutti, mutta paikassa oli jokin mystinen henki tai ilmapiiri, jollaista en ole kohdannut ennen enkä jälkeen. Vanhan nunnan kanssa ei tietenkään ollut yhteistä kieltä, mutta pienin elein tulimme molemmin puolin ymmärretyksi. Uskomatonta.
Hurjaa nousua, niin jaloille kuin keuhkoille. Mahtoi kroppa olla hapoilla seuraavana päivänä.
Aloittaessani matkan tätä jaksoa, heräsi paljon kysymyksiä ja mukasanottavaa. Nyt en kyllä enää muista mitä, koska matka eteenpäin saa minut sanattomaksi. Unohdin jo.
Yhtä mukavaa kuin ensimmäiselläkin matkallani Nepaliin (siis vain tähän nojatuolimatkaan), oli tutustua matkakumppaneihin. Hymy väreili suupielissä matkalaisten jälleennäkemisestä.
Nojatuolimatkalaisella ei mitään hätää, kun reissussa on lääkäreitä kuin isommassakin sairaalassa ja ennen kaikkea kielitaitoiset neuvokkaat suomalaiset oppaat ja se Ülo-ressukka. Herkullista!
Lähetä kommentti