---
2.11.2007 Päivä Pokharan ympäristössä – lepakkoluolat, Devin putoukset ja vatsatautia
Kimmo nukkui yönsä huonosti, vatsaa väänteli ja oksetti. Kunnon kokonaisvaltainen nepalilainen vatsatauti oli kaikista varotoimenpiteistä huolimatta iskenyt. Lähdimme kuitenkin ryhmän kanssa aamulla liikkeelle, suuntana ensin lepakkoluolat. Luoliin emme menneet, tai lähdimme muun joukon mukana, mutta koska Kimmo on taipuvainen klaustrofobiaan ja luolastoissa oli todella ahtaita aukkoja, joista piti läpi punnertautua, palasimme luolista takaisin lepakon lepakkoa näkemättä.
Minä kuvailin lähiseutujen kasveja, valtavan suuria joulutähtipensaita ja bambuja.
Pullonkorkeista muodostettu tervetulotoivotus lepakkoluolien läheisyydessä.
Siro bambupensas
Kuhilas ja valtava valkoinen joulutähtipensas
Luolilta teimme pienen pyrähdyksen Pokharan kiireisimpiin kortteleihin, torille joka oli levittäytynyt pitkin liikennöidyn kadun kahta puolta. Kaikenlaista ihmeellistä oli myynnissä.
Muu matkaseurue haluaa ostaa perinteiset nepalilaisten miesten hatut, värikkäät suikat, samanlaiset kuin mitä bussikuskillamme Vuntsilla on.
Aurinko porottaa kuumasti ja Kimmo alkaa olla oudon näköinen. Kun muu ryhmä pomppii yli tien etsimässä parasta tai edullisinta hatunmyyjään, piiloutuu Kimmo porttikongin varjoon huonovointisena. Kysyn haluaisiko hän palata hotellille, mutta mies uskoo vielä jaksavansa kulkea porukan mukana.
Torilta jatkoimme lyhykäisesti Pokharan vanhaan newari-kaupunginosaan. Eli newarit ovat näitä Nepalin alkuperäiskansoja. joista jo aiemmin kerroin. Vanhoissa newari-taloissa käsityöläiset kilkuttelivat kuka mitäkin.
Myyntitiski newari-kaupunginosassa. Myyjä ei ole tänään erityisen kaupallisella tuulella.
Talon katolla on leivonnaisia kuivumassa. Pian on tulossa suuri kansanjuhla, johon näitä värikkäitä lättyjä valmistetaan.
Seuraavaksi suuntaamme Devin putouksille, nähtävyydelle, jota jo pokharalainen tarjoilija oli meille kehunut. Olivathan ne ihan hienot, vaan eivät vetäneet vertoja esimerkiksi Turkissa näkemillemme vesiputouksille. Sitä paitsi olin jatkuvasti yhä enemmän huolissani Kimmosta joka näytti surkealta.
Minä olisin jo valmis palaamaan hotellille, Kimmon vuoksi. Mutta seuraava päivän kohde on tiibettiläinen pakolaisleiri ja siellä oleva mattotehdas, joka olikin mielenkiintoinen. Nuoret naiset näppärin sormin valmistivat pienessä pimeässä tehdassalissa komeita mattoja. Vanhat naiset istuvat tehdassalin ulkopuolella kehräämässä lankaa tai pyörittämässä rukousmyllyä.
Mutta mattojen myyntinäyttelyssä väki taas riehaantui, kellään ei ollut kiire minnekään kun jokainen mahdollinen ja mahdoton matto piti kääntää ympäri. Kimmo alkoi vihertää. Lopulta sentään ostomanian valtaan joutunut ryhmä saatiin paimennettua takaisin autoon ja lähdimme ajelemaan hotellille.
Ilta Kimmolla meni sängyssä ja vessassa. Minä istuskelin edellisillan tapaan parvekkeella ja katselin auringonlaskua Phewan yllä. Kirjoittelin matkapäiväkirjaa ja lueskelin Nepal-opasta. Seurailin jälleen alatasanteella olevan perheen eloa. Ihmettelin taivaalla leijailevia riippulentäjiä, jotka liisivät kahden vuoren välisessä laaksossa. Ja lopulta kipusin kuumeisen mieheni viereen ja toivoin hartaasti että kuume ja vatsatauti hellittäisivät yön aikana. Sillä aamulla oli lähdettävä pitkälle ajomatkalle Chitwanin luonnonsuojelualueelle ja viidakkoon. Eikä meidän pienessä bussissa ollut vessaa.
3 kommenttia:
Kylläpä kyllä, tuo aito nepalilainen vatsatauti oli ehdottomasti retken negatiivinen kohokohta.
Olimme illalla syömässä Pokharassa ja olisin ottanut taas jotain eksoottista hohhoijaa, joka kuulosti jännittävältä, mutta kun sitä ei valitettavasti ollut, tilasin sitten club sandwichin. Erhetys jyrkkä.
Tuoreita vihanneksia oli varoitettu syömästä, ja monien ravintoloiden ruokalistoissa oli erikseen mainittukin, että vihannekset on pesty puhtaalla vedellä. Olisi pitänyt uskoa opaskirjojen varoituksia, että kaiken pitää tulla pöytään "sizzling hot" eli kihisevän kuumana, muuten on kohta paha "sizzle" ruoansulatuskanavan toisessa päässä.
Jossain club sandwichin salaatin mutkassa tuo ilkeästi irvistelevä pöpö sitten piileksi. Inhat yksityiskohdat jääkööt tarkemmin kuvailematta, mutta sen voin sanoa, että ainoan kerran elämässäni olen Nepalissa tuottanut VIHREÄÄ ns. orgaanista oheistuotetta.
Kuume jysähti jonnekin 39 tienoille ja olin todella vetämättömissä. Onneksi riesa ei kestänyt kauan, vaikka matkalla Chitwaniin oli vielä aika hontelo olo.
Taas kerran tuli esiin nepalilaisten uskomaton huolehtiminen vieraista. Hotellin henkilökunta kysyi Tiinalta joka kerran tämän nähdessään, miten jaksan, ja kun lähtöaamuna tulin aamiaiselle (varmuuden vuoksi juomaan vain teetä), koko vuorossa ollut staabi kävi vuoron perään kyselemässä vointiani.
Toinen vastaava tilanne sattui käydessämme eräänä iltana Pokharassa syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Kun tulimme sieltä ulos, jäimme kadulle neuvottelemaan, mitä seuraavaksi tekisimme. Yhtäkkiä jonkin matkan päässä seisoskelleesta paikallisesta nuorisojoukosta ryntää kohti meitä sen näköinen kaveri, että olen jo ottamassa puolustusasentoa. Mutta ei, tämä oli huomannut, että Tiina seisoo selin kohti kadulta jonnekin yläkertaan johtavia rautaisia kierreportaita, ja tuli varoittamaan, ettei Tiina vain lyö päätään portaisiin. Missä muualla voi tapahtua tällaista?
Jatkanpa minä vielä palvelusta. Joka oli kaikkialla lämmintä ja sydeämellistä.
Palasimme sitten takaisin Otepäälle ja huomasimme että yksi suihkun suutin vaatii uusimista.
Lähdimme Otepään Ehitusmarkettiin eli läheiseen rautakauppaan.
Turha siellä on odottaa palvelua. Itse kiersimme rikkinäinen suihkunpää kädessä ja vertailimme sitä esillä oleviin myyntikappaleisiin. Löysimmekin yhden, jonka jengat näyttivät olevan identtiset omamme kanssa.
Lähdimme etsimään myyjää. Yksi naispuolinen seisoo tiskin takana katsoen tylsistyneesti kaukaisuuteen. Menemme esittämään asiaamme myyjälle. Näytämme suihkupidikettä, kerromme, että olemme löytäneet myyntinäyttelystä mielestämme samankaltaisen. Olisiko sellaista siis myynnissä.
Myyjä katsoo meitä väsyneen tylsistyneesti. Sitten siirtää katseensa jälleen jonnekin kaukaisuuteen. Ja hitaasti hivuttautuen lähtee peruuttamaan kohti takahuonetta. Tulematta sieltä enää esiin.
Siinä me seisomme tyhminä suihkun suutin käsissämme. Minä alan itkeä. Ensin hitaasti sitten ulisten.
Kimmo tulee rauhottamaan, mikä on, mikä on???
Minä olen väsynyt, hirveä jet-lag päällä. Saan vain nikoteltua: "Tahdon takaisin Nepaliin!!!!"
Kutojatytön kaunis hymy muistossa ja virolaisen rautakaupan myyjän nyrpeys oli varmaan ravisteleva shokki kotiin palaajille.
Lähetä kommentti