Puhun tänään siis vain onnellisuudesta.
Onnellisuus ei tule tuonpuoleisesta, se ei tule lottokupongista, eikä se tule huomenna, ensi viikolla tai sitten kun asuntolaina on maksettu, lapset saatettu maailmalle tai eläkevuodet alkavat.
Onnellisuus ei ole mystiikkaa, ei sattumaa eikä tarkoitettu vain harvoille ja valituille, niille sinua kauniimmille, rikkaammille, terveemmille tai tasapainoisemmille ihmisille, joista luet lehdistä tai joista sinulle kerrotaan.
Onni, onnellisuuden tunne tulee siitä, että sinä, juuri sinä itse tunnet itsesi onnelliseksi. Tässä ja juuri nyt. Vaikka vain hetkellisesti. Pysähdyt, katsot ympärillesi ja näet jotain kaunista, ihmeellistä. Auringon nousun, lumikiteen, hymyn, jonka saat yllättäen joltain, joka on sinulle rakas, tai joltain jota et ole koskaan ennen edes tavannut. Vedät jalkaasi lämpimät sukat ja äkkiä on vain hyvä olla. Pieniä juttuja, siitähän tässä on kyse.
Onnellisuus on mahdollista tavoittaa ja kokea, kun lopettaa murehtimisen, vaikka vain hetkellisesti. Kun ajatukset eivät kierrä asuntolainaa, typerää työtä, ilkeää pomoa, liian pientä palkkaa, surkeaa säätä, kyyläävää naapuria tai huonoa hallitusta.
Onnellisuus ole mikään kaiken kattava tunne, joka kantaa Onnellista Ihmistä läpi elämän kohdusta hautaan. Onnellisuus on hetkellinen tunne, josta kannattaa ottaa kaikki irti. Nautiskella siitä. Mahdollisimman täydellisesti ja pitkään. Kuin tikkaria imisi. Lopuksi jää suuhun vain nuhjuinen tikku, mutta hitsi, olipahan hetken suu täynnä makiaa!
Tässä esipuhe tähän päivään. Päivään, joka sai minut illan lopuksi huokaisemaan: olen minä syntynyt onnellisten tähtien (ja kirkkaan taivaan) alle.
Ja näin tämä päivä meni:
Viime yö meni meillä molemmilla, Kimmolla ja minulla, huonosti. Molemmat kiepuimme sängyssä, vaihdoimme asentoa, kun mitenkään päin ei kummallakaan ollut hyvä olla. Heräilimme muutaman tunnin välein, toisistamme tietämättä. Kimmo nousi ylös jo kello 06.00 ja minä tunti sen jälkeen.
Siinä sitten oltiin keittiössä hiukset takussa ja silmät harottaen ja todettiin, että väsyttää ihan kamalasti, ja kerrankin oltaisiin voitu nukkua töiden puolesta pitkään.
Ulkona oli siniharmaa ilma. Taivas tasapaksun pilviverhon peittämä. Olisi ollut mitä mainioin tilaisuus antaa tilaa jurppimiselle.
Vaan, me päätämme lähteä reissuun! Koska kerran olemme näin varhain ylhäällä. Miksi emme käyttäisi päivää tehdäksemme jotain, mitä emme ole ennen tehneet? Aikaakin kerrankin on.
Päätämme lähteä Elistveren eläinpuistoon, suureen luonnonmukaiseen eläintarhaan, josta ystävämme Kersten oli aiemmin maininnut. On kuulemma mahtava paikka.
Ja äkkiä aamu tuntuukin perin mukavalta, pakkaamme autoon tarvittavat reissuvarusteet eli riittävästi lämmintä päälle, Latte takapenkille ja Tiinalle kamera kouraan. Ja lähdemme liikkeelle.
Huristamme Tarttoon ja sen läpi. Jatkamme eteenpäin Mustveehen vievää tietä ja kilometri kilometriltä piristymme itsekin. Samaan aikaan alkaa myös taivaan harmaa kate ratkeilla.
Matkan varrella on kyltti: Alatskivi 25 km. Ja hetken mielijohteesta päätämmekin kurvata Alatskiveen. Ja sieltä Ninaan, joka on pieni mutta ihmeellinen vanhauskovaisten kylä Peipsi-järven rannalla. "Ninassa on aina ollut hienoa," ehdotan Kimmolle, "ja ehkä tänäkin vuonna rantaan on pakkautunut ahtojäätä! Ehkä saan jonkun hyvän valokuvankin otettua!"
Ja miten käy!
Kun käännymme Alatskivestä kohti Ninaa taivas aukeaa ja aurinko alkaa paistaa! Tullessamme Ninan kärkeen ja rannalle on Peipsi maalattu sinisillä väreillä, kuorrutettu valkeilla hangilla, joiden pinnalla auringonsäteet tanssivat. Ahtojäät ovat muodostaneet mielettömän upeita kekoja rantaviivan lähelle.
Olen onnesta mykkyrällä. Otan kameran ja alan kuvata. Valokuvatessa olen ehkä onnellisimmillani, ahmin kameran etsimen kautta maisemaa. Tämä on se mitä rakastan kaikkein eniten tällä hetkellä elämässäni, valokuvaus!
Kimmo ja Latte tulevat myös jäälle, ja Latte riemastuu. Mikä riemu on katsella ison Jöllin riehuntaa. Ja taas kamera naksuu:
Kun minä tätä kaikkea kuvaan, tajuan olevani niin onnellinen, että sydämestä puristaa. Aurinko paistaa, Latte ja Kimmo leikkivät keskenään, minulla on kamerani ja maisemat, jotka kiehtovat minua aivan valtavasti.
Onnellisuus, siinä se on, juuri sillä hetkellä. Pienessä Ninan kylässä, Peipsi-järven jäällä. Latten ja Kimmon kanssa. Tämä riittää. Kiitos taivas.
Tunnen olevani syntynyt onnellisten tähtien (ja kirkkaan taivaan) alle.
---
Jälkikirjoitus: Miten kävi Elistveren eläinpuiston, kävimmekö siellä lainkaan? Jo vain! Mutta siitä tulee huomenna ihan oma juttunsa.
10 kommenttia:
Oli tosiaan kummallista, miten sää muuttui. Melkein koko matkan Otepäältä Ninaan oli enimmäkseen harmaata – ei synkeää, mutta pilvessä kuitenkin – ja muutama kilometri ennen määränpäätä katosivat pilvet kuin taikaiskusta.
Lähtiessämme kotoa näytti lämpömittari -12, mutta perillä aurinko lämmitti. Auton ikkunoihin lunta pölisevällä pikkutiellä liimaantunut lumikerros suli itsestään pois.
Ja hännäkkään riemua! Alkukuvissa Latte on vielä riimussa, mutta silti vähän väliä kaikki neljä jalkaa ilmassa. Kun päästimme sen vapaaksi, vaikutti kuin koira olisi saanut siivet. Heitettyjen lumikokkareiden jahtaamista ei olisi millään malttanut lopettaa. Hyvä kun saatiin eläin lopuksi takaisin autoon.
Jos päivän huonoja puolia pitäisi miettiä, niistä päällimmäinen (no, rehellisyyden nimissä ainoa) on epäilemättä se, että kohta tulee rankasti hommia, kun parhaat palat kuvasaaliista pitää koodailla tuonne Ottilia Visions -kuvagalleriaan.
Kiitos kertomuksestasi onnesta. Olen usein itse yrittänyt ottaa sitä "onnea" hännästä kiinni..vaihtelevin tuloksin. Käytän termiäsi; mitä vanhemmaksi käyn... tuntuu ettei se siltikään oikein hahmotu. Luettuani kirjoituksesi minulle tuli hyvä olo.. Sitähän se on; hetki jolloin huima aalto rikkoutuu riutalle ja siitä nousevan usvan ylle tulee ikäänkuin pieni sateenkaari.. sehän se on, tietysti!.. Kiitos Tiina kirjoituksistasi, ne tuovat minulle iloa ja ajattelemisen aihetta.. Halaus Lattelle LaPasta!
Kiitos, sain hyväntuulen kirjoituksesta suunnan tälle päivälle.
Tunnen myös itseni onnelliseksi, tuli takassa, ulkoa näkyy lumihuurteiset puut ja uskomaton vipinä lintulaudoilla. Kahvikupponen vieressä, eikä kiirettä mihinkään.
Tärkeä aihe!
Otto Manninen kävi varmaan tuolla Ninan kärjessä. Ote hänen runostaan Onni:
"Ei aarrearkku varma vauras –
on onnen onni aivan muu:
sees hetki, kupla kuulas hauras,
siin' ilman heljät heijastuu."
Kiitos kaikille kommenteista.
Ja kas, Otto-pojan runossa on paljon Ninaa mis ilman heljät heijastuu.
Kuka olisi arvannut! :-)
Minä olen tänään ollut kohtalaisen huonolla tuulella. Kirjoitin katkeran sävyisen kirjeenkin, mutta en ole sitä laittanut eteenpäin. Ajattelin, että pitää rauhoittua, luetuttaa kirje ensin ystävällä, tehdä korjaukset ja ehkä vasta sitten toimia. Ilmeisesti kevätstressi alkaa nostaa päätään, koska mielialani vaihtelee laidasta laitaan. Ärtymys on niin pinnalla.
Ajattelin lähteä tietokoneen äärestä, mutta tulinpa lukemaan juttusi onnesta. Mitä pitemmälle pääsin lukemisessa, sen parempi mieli tuli minullekin. Sitten ne Latten kuvat sulattivat kokonaan. Kiitos Tiina!
Ihania maisemia ja ihana karvakaveri! Sitä elämisen riemua autiolla rannalla!
"Kell` onni on, se onnen kätkeköön,
kell` aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.
Ei onni kärsi katseit' ihmisten.
Kell` onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan."
(Eino Leino)
Kylläpä olenkin ollut väsynyt edellistä kommenttia kirjoittaessa. Nyt sain itsekin melkein sellaisen käsityksen, että sinulleko katkeran sävyisen kirjeen olin kirjoittanut. No en todellakaan! Nää yhdistyshommat välillä jurppii. Yhdistyksen jäsenlehteen olin jutun kirjoittanut :) Pitäis tosiaan pitää kunnon tauko kaikessa, ettei itse aiheuta ihmisille pahaa mieltä ja väärinkäsityksiä, kun väsyneenä puhuu ja kirjoittaa, mitä sylki suuhun tuo.
Ei huolta, Vallaton. En minä ainakaan ajatellut että minulle kirjettä siellä sorvaat.
Sitä paitsi, jos olit kirjettä kirjoittaessasiväsynyt, olit siltikin fiksu, etkä pamauttanut kirjettä menemäään suorin vartaloin, kelle ikinä se olikin, vaan päätit odottaa ja antaa jonkun toisen lukea sen ensin.
Kevätväsymyshän se saattaa nyt olla jo monella ovella. Mutta hienoa, jos jo nyt tuntuu Vallattomasta olo paremmalta!
Päivät pitenevät ja kohta ollaan jo ihan pihalla. Minäkin tänään jopa siivosin joulukuusemme ja nostin sen terassin oven eteen.
(Selitys: on elävä kartiokuusi enkä viitsi laittaa sitä vielä ulos, toissa yönä oli taas -20c)
Kiitos osuvasta tekstistä. Pitää muistaa kaivaa tekstisi niinä aamuina, kun kaikki näyttää harmaalta.
Ninan jää näyttää erilaiselta kuin viime vuonna, toisella tavalla kauniilta.
Lähetä kommentti