"Anteeksi, mutta mitä te oikein kuvaatte?"

Tänään oli taas aivan uskomattoman hieno kuvausilma. Aurinko paistoi ja hanget hohtelivat. Siis kameran kanssa liikkeelle.

Ensimmäinen napsaus kuitenkin tehtiin jo kotipihalla, meidän omenapuu on jotakuinkin luminen:

Lunta tosiaan tänä vuonna riittää, metsässä se tekee puihin hauskoja kuvioita, muotoilee ne uudelleen:

Eikö näytä kuin keskellä olisi merihevonen?

Ja tässä puolestaan syleilee kaksi tonttua toisiaan

Jatkoin sitten matkaani aina Pyhäjärven kartanonpuistoon ja siellähän tietenkin oli monenlaista ulkoilijaa ja hiihtäjää liikkeellä, kuten nämä rouvat kera touhukkaan karvakaverinsa:

Yksinäinen hiihtäjä kiertää iänikuisen, yli 300 vuotta vanhan tammen, jota kutsutaan Sotatammeksi:

Komeita maisemia, ei siinä mitään, mutta jotenkin tänään tuntui, että kaikki on nähty ja kuvattu vaikka kuinka moneen kertaan. Hiihtäjät ja koiranulkoiluttajat ja pilkkijät. Ja pensaat ja puskat ja tammet. Olin suorastaan turhautunut.

Kunnes silmäni äkkiä huomasi että Pyhäjärven kävelytietä reunustaviin koristeomenapuihin oli jäänyt suuret määrät omenoita roikkumaan. Ja sitten lähti valokuvaus käyntiin!

Ensin omput kauempaa, ja sitten aletaan ottamaan lähikuvia:

Innostuin aiheesta vallan, ja rämmin yhä syvemmälle lumeen päästäkseni tarpeeksi lähelle sopivia omenoita. Naps , naps, naps, naksuu kamera. Vedän henkeä ja pidän pienen tauon ja silloin huomaan että ladun poskeen on pysähtynyt hiihtäjä, joka tuijottaa minua avoimen hämmästyneenä. Kun hän huomaa minun huomanneen hänet, kysyy hän: "Anteeksi, mutta mitä te oikein kuvaatte?"

"Omeniahan minä tässä", ilmoitan ja jatkan, "ne ovat kuin pieniä punaisia puuhelmiä, eikö vain?!" Mies nyökyttelee ja toteaa että kaunis on ilma, ja minä myöntelen. Keskustelutuokiomme on päättynyt.

Jatkan matkaa ja tulen suurten lehtikuusien luo. Kuuset ovat täynnä käpyjä. Minä käpyjä kuvaamaan.

Siinä kun sihtailen kamerallani kohti lehtikuusen oksia on viereen pysähtynyt toinen hiihtäjä, nainen koiransa kanssa. "Mitä siellä on?" hän kysyy, "oravako?"  Minä vastaan, että ei kun näitä käpyjähän minä vaan. Nainen nyökkäilee, vaikka ei oikein taida ymmärtää miksi kuvailen käpyjä. Hänkin toivottaa hyvää päivänjatkoa ja jatkaa hiihtolenkkiään.

Seuraavan kerran kun siirryin omenoista ja kävyistä jäkäliin ei kukaan enää uskaltautunut edes pysähtyä kohdalleni. Kai se näytti jo niin hölmöläisen hommalta. Mutta hauskoja kuvia silti sain:

Jäkäläsession jälkeen oli vuorossa pienet kävyt ja norkot:

Jotta tällainen kuvauspäivä minulla.

Luulen, että se mikä ihmisiä ihmetytti oli se että kaikkialla ympärilläni oli upeita maisemia: silmänkantamattomiin hankia ja järven jäätä, kaikki hyvin kaunista ja kuvauksellista. Ja minä tiirailen kamerasta vain norkkoja ja vanhoja omenia. Mutta minä olen jo saanut yliannostuksen Pyhäjärven maisemista, vaihtelu virkistää.

No, otin minä sentään jokusen kuvan jäältäkin, laitetaan loppuun vielä kuva, joka otettu vastavaloon, pilkkijöillä on päivä päättynyt ja ovat lähdössä kotiin: