Tyttäret Tallinnassa - Osa 1

Kotona ollaan ja on vuoro matkertomuksen.

Koska kahteen Tallinnan-päivään mahtuu monenlaista seikkailua, tulee matkakertomus kahdessa osassa. Ja myöhemmin tulee tietenkin vielä valokuvagalleria, kunhan saan kuvani setvittyä. Ensimmäinen päivä on kuitenkin nyt pulkassa, joten se tulee tässä.

Lähdimme Seijan kanssa liikkeelle maanantaiaamuna Tartosta kello 10.00 bussilla ja matka taittui rattoisasti. Kahden ja puolen tunnin kuluttua olemme Tallinnan Bussijaamalla eli linja-autoasemalla ja sieltä suuntaamme kohti hotelliamme, St. Barbaraa, joka sijaitsee surullisenkuuluisan Vabaduse Väljakun reunalla, aivan Vanhan Kaupungin tuntumassa.

Edellisenä päivänä olemme Kimmon kanssa tutkineet Tallinnan bussi-, trollikka- ja raitiovaunukarttoja ja selvittäneet sujuvat liikkumiset paikasta toiseen julkisilla kulkuvälineillä. Viimeksihän jäi raitiovaunuajelu kokematta, ja nyt oli tarkoitus paikata tämä aukko sivistyksessä. Sulautua alkuperäisväestöön ja sujuvasti kolkotella ja keikutella paikasta toiseen.

Matkaamista varten tarvitaan tietenkin käypä matka-asiakirja eli matkalippu. Sellaisen saa hankituksi R-kioskeista, joita onkin näköjään ripoteltu varsin tiiviiksi verkoksi ympäri Tallinnaa. Halvinta on ostaa 10 lipun sarja, vaan ne ovat koko Tallinnasta loppuneet, tietää kioskin myyjä kertoa. Ostamme siis irtolippuja hintaan 15 kruunua. Eihän se kallista näinkään ole.

Linja-autoasemalta kulkee suora linja Vabaduse Väljakulle, bussi nro 17. Siis sillä. Bussi tuleekin ilman sen suurempia odotteluja ja seuraamme paikallisten bussitapoja - nousemme bussiin keskiovista - ja sitten puikkelehdimme ihmismassan välissä etsimässä laitetta jossa lippu leimataan. Sekin onnistuu, pienen opastuksen jälkeen, ja sitten lähtee.

Olen Tallinnassa aina liikkunut jalkamiehenä, omalla autolla tai taksilla, joten bussimatkustus on suorastaan eksoottista. Bussi keikuttelee välillä tutuissa, välillä tuntemattomissa maisemissa, me kurkimme ikkunoista ulos, tuossa vilahtaa Solaris-vapaa-ajankeskus, josta olemme vain lehdistä lukeneet. "Onpa se ruma" toteaa Seija totuudenmukaisesti.

Ja sitten jo bussin valotaulu ja nauhoitettu kuulutus kertovat että olemme perillä. Osaamme hypätä oikeassa kohtaa bussista pois ja huomaamme seisovamme Vabaduse Väljakulla, jossa vabaduse sammas eli vapauden pylväs nököttää sammutettuna harmaassa lumisateessa.

(Vabaduse sammaksesta olen kertonut aiemmin ja useimmille sen tarina onkin jo tuttu. Siis lyhykäisesti, kyse on viime aikojen kiistellyimmästä muistomerkkihankkeesta, josta on ollut harmia koko sen olemassaolon. Sen muotoa on moitittu, sen rakennusteknistä ratkaisua, lasia ja satojatuhansia led-lamppuja, on moitittu toimimattomaksi ja kalliiksi. Se on aiheuttanut riitaa tsekkiläisten rakentajien ja virolaisten tilaajien välillä. Ja tällä hetkellä sen 270.000 led-lamppua on sammutettu ja sitä valaistaan ulkopuolelta. No, onpahan se antanut ainakin puheenaihetta moneen kahvipöytään.)

Hotellimme St. Barbara sijaitsee osoitteessa Roosikrantsi 2a, ja mainostaa itseään nettisivuillaan Tallinnan parhaimmaksi kolmen tähden hotelliksi. Olen taipuvainen allekirjoittamaan väittämän.

Vastaanotto on erittäin ystävällinen, ja huoneemme, se täyttää kaikki odotuksemme, moninkertaisesti. Se on sanalla sanoen hieno! Vuoteetkin leveät kuin parisängyt. Ja huoneen kruunaa valtava erkkeri, jolle mietimme arvoistaan käyttöä. Ehdotan illalla tanssiesityksiä erkkerissä, sillä sehän on suuri kuin tanssilava.

Sängyt lienevät ainakin 120 cm leveät, elleivät leveämmätkin.

                            

Emme jouda kuitenkaan hotellilla istuskella, sillä eteenpäin on tytärten mieli. Olemme päättäneet että lähdemme heti samana päivänä Kadriorun linnaan, missä on reissumme pääkohde, tai ainakin pääkohteeksi alussa ajattelemamme Da Vincin omakuvan näyttely.

Nyt on vuorossa raitiovaunuajelu raitsikka numero kolmosella. Löydämme pysäkin helposti, vain pientä tarpomista möhjöisessä lumiloskassa, joka peittää kaikki Tallinnan kadut. Ja sitten ratikkaa odottamaan.

Samalta pysäkiltä kulkee kaksi linjaa. Ja sieltähän ratikka jo kolkotteleekin paikalle. Mutta se on numero neljä. Seuraamme miten väki hyppelee henkensä kaupalla ajotielle ja änkeytyy jo valmiiksi tupaten täyteen raitsikkaan.

Vain Seija ja minä jäämme pysäkille värjöttelemään. Lunta sataa, tuiskuttaa suorastaan. Mutta meillä on lämpimästi päällä. Pian pysäkki täyttyy taas seuraavaa raitiovaunua odottavista tallinnalaisista. Ja sieltähän se tuleekin. Mutta, taas nelkku.

Väkeä tulee, väkeä menee ja nelosia tulee tiuhaan tahtiin yksi toisen perään. Mutta ei yhtään kolmosta!

Kuudennen nelkun ohittaessa meidät ja kaapatessaan matkustajat matkaansa jää pysäkille meidän lisäksi rouvasihminen, jota puhuttelen. "Odotatteko tekin raitiovaunu kolmosta?" Rouva sanoo odottavansa ja ihmettelevänsä missä raitiovaunu viipyy. Me kerromme odotelleemme raitiovaunua pitkään ja hän epäilee, että joku on nyt pielessä. Hetkeksi hän poistuu, en tiedä missä käy, mutta palatessaan rouva kertoo meille, että liikennöinnissä on keskellä päivää katko. Ja että seuraava raitsikka tulee kello puoli kolme. Olemme tässä vaiheessa kököttäneet pysäkillä reilut 40 minuuttia ja olemme aika kylmissämme.

Rouva ehdottaa että hyppäämme seuraavaan neloseen ja ajamme sillä Viru Väljakulle ja sieltä vaihdamme Kadriorun suuntaan menevään bussiin. Hän lupaa näyttää missä vaihto sujuu parhaiten. Valittelemme että meillä on vain pari matkalippua mukana ja emme halua tuhlata niitä niin pieneen matkaan. Rouva iloisena ilmoittaa: "Ajakaa jäniksinä!" ja siltä varalta että emme tunne virolaista termiä "jänes"  tämä nostaa kädet korvilleen suuriksi pupukorviksi.

Me kiitämme jänistätiä tarjouksesta, mutta toteamme, että koska puoli kolmeen on vain kymmenen minuuttia, taidamme kuitenkin jäädä pysäkille raitiovaunua odottamaan. Selvä, toteaa täti ja hyppää seuraavaan nelkkuun ja heiluttaa ovelta. "Head reisi!"

Jotenkin tämä keskustelu ja rouvan ystävällisyys saa koko tylsän odottelun tuntumaan sen arvoiselta, olemme jälleen hyvällä mielellä ja lopulta, kello puoli kolme, meidän raitiovaunumme saapuu ja hyppäämme siihen. Olemme matkalla!

Kadriorg on linjan päätepysäkki, ja pysäkiltä on lyhyt kävelymatka linnalle. Seija on kylmettynyt raitiovaunun odottelussa ja lähtee reippaasti marssimaan linnaa kohti. Minä hetken viivyn kuvaamassa puistoa, joka on talvisena iltapäivänä ja lumivaipassaan kaunis.

 
 

Kadriorun linna, jossa Da Vinci  -näyttely pidetään

Da Vincin omakuva on sijoitettu linnan pääsaliin, ja siellä on valokuvaus kielletty. Mikä on sääli jo pelkästään siksi että sali stucco-koristeluineen ja kattomaalauksineen on hieno ja ansaitsisi kuvatuksi tulemisen.

Ja hienohan se da Vincin omakuvakin oli. Se palaa mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen. On tunne, että on nähnyt jotain salaista, salaperäistä, mystistä. Ehkä se johtuu siitä tiedosta joka minulla taulusta on. Tai sitten se johtuu puhtaasti siitä, että työ ON koskettava, kuten todellinen taide aina on.

Da Vincin nähtyämme kiertelemme vielä tovin linnassa, joka on upea. Luen myöhemmin netistä, että loisteliaan sisustuksen, kauniin puiston ja suihkukaivon sisältävän barokkilinnakokonaisuuden on tsaari Pietari I lahjoittanut aviopuolisolleen Katariinalle.

Da Vincin taulusta minulla ei ole kuvaa, sillä kuten kerroin, kuvaaminen salissa oli kielletty ja nappikuulokemiehet vartioivat taulua vakavan näköisinä. Vai onko sittenkin? Antaisiko paatunut ja intohimoinen valokuvaaja tämän tilaisuuden mennä ohi?

On minulla sittenkin kuva taulusta, tai ainakin siitä akryylivitriinistä, jossa taulu sijaitsee. Kuva on otettu linnan kolmannen kerroksen ikkunasta, joka katsoo saliin. Mies kuvassa on intendentti, jota oli edellisenä päivänä haastateltu televisiossa. Ja puulle maalatun omakuvan yläreuna näkyy kapeana raitana kuvassa:

Näyttely on nyt nähty ja on aika palata keskikaupungille. Kello 19.00 alkaa Von Krahli-teatterissa esitys: Kuningas Lear, jonne olemme päättäneet mennä.

Päätämme kävellä kaupunkiin, eihän matkaa nyt niin paljoa ole ja meillä on aikaa.

Kadriorun puistossa on lumiukkonäyttely, ja poseeraamme toinen toisille lumiherrojen kyljessä.

Erehtymättömällä suuntavaistollani ja sisäänrakennetulla kompassillani lähdemme suuntimaan keskustaa kohti. Ja aluksi meneekin suunnistus mallikkaasti, vaan keskustan suurien liikekorttelien viidakossa menee mainio kompassini epäkuntoon ja kestää pitkä aika että saamme luovittua korkeiden liiketalojen viidakosta hotellille.

Tämä on sitä Tallinnaa, jota minä en tunne, enkä omakseni koe. Minun Tallinnani on pienempi ja helpommin hahmotettava. En sano, etteikö suuri voi olla hienoa ja moderni arkkitehtuuri mielenkiintoista, mutta nämä korkeat ihmisiä varjostavat peililasiset kolossit ovat minusta vain ja ainoastaan ahdistavia.

Useamman lasikolossien juuressa tehdyn harharetken jälkeen saamme sisäisen kompassin jälleen toimimaan ja löydämme tiemme Vanhaan Kaupunkiin ja sieltä St. Barbaraan. Kävelyreissumme lumitöhnässä on kestänyt lähes pari tuntia ja totta puhuaksemme olemme aika katki.

Kello 19.00 alkaa kuitenkin Von Krahlin esitys, aikaa ei ole lähteä syömään. Peseydymme ja lähdemme taas liikkeelle. Matkaa ei ole paljon ja teatterikin löytyy ilman harharetkiä.

Saamme hyvät paikat ja asetumme teatterisalin pimeyteen. Väsyneet jalat saavat levätä, pään silti saadessa tuutin täydeltä draamallista virikettä.

Esitys on monipuolinen, näyttelijät ovat nuoria draamaoppilaita, jotka heittäytyvät rooleihinsa täydellä sielullaan. Jokaisen erikoisosaamista käytetään hyväksi tässä koulutustyössä, näemme akrobatiaa, kuulemme musisointia, lauluesityksiä. Esityksessä on yritystä, vimmaa ja nuoruuden raikkautta.

Se korvaakin paljon pieniä notkahduksia roolitöissä ja tempossa.

Kolmen tunnin kuluttua olemme taas yhtä nähtyä teatterikappaletta rikkaampia. Suuntaamme läheiseen kahvilaravintolaan, syömme myöhäisen illallisen ja palaamme hotellille, missä avaamme yhden viinipullon.

Ensimmäinen päivä Tallinnassa on takana. Fyysisesti väsyneinä, mutta mieli on virkistynyt. Olemme nähneet ja kokeneet monenlaista.

Loppuilta menee jutustellen kuten tytärlapsilla on tapana, kaikesta maan ja taivaan välillä.

Puolen yön jälkeen kellahdamme nukkumaan, valtaviin vuoteisiimme. Seuraavaaksi päiväksi olemme suunnitelleet uutta ohjelmaa, lähdemme eläintarhaan.

Miten kävi? Siitä kerron seuraavassa postauksessa. Tässäkin on ollut teille jo pitkälti lukemista. Kiva jos jaksoitte tarinan loppuun, tai siis matkakertomuksen ensimmäisen osan loppuun.

Jatkoa seuraa...