Tapasin deegun

Kerroin, että eilen teimme kaksiosaisen retken, toinen oli Ninan vanhauskovaiskylään ja Peipsin rannalle. Sieltä jatkui matka sitten Elistvereen, missä on suurehko eläinpuisto. Ninasta kirjoitin eilen ja nyt on vuoro sitten Elistveren.

Taustaa:

Viikko sitten kävin Tallinnan eläintarhassa, josta kirjoitinkin tänne juttua otsikolla: Selvä pyy, outo lintu ja muita eksoottisia eläimiä.

Kuten tunnettua, Tallinnan eläintarha oli minulle todellinen extreme-kokemus, jossa pääosia näyttelivät Julmettu Jääkarhu ja Paha Apina, jotka molemmat tekivät kaikkensa pelotellaakseen minulta löröt housuun. Olin kovasti otettu kaikesta näkemästäni ja kotona siitä myös jaksoin juurta jaksaen kertoa Kimmolle. Moneen kertaan.

Kersten-ystävättäreni, joka on palannut lyhykäisesti Suomesta Otepäälle, kertoi puolestaan Elistveren eläinpuistosta, jossa eläimiä on vähemmän kuin Tallinnassa, mutta jossa kaikilla eläimillä on suuret häkit ja hyvät elinolosuhteet. No niin hyvät, kuin vankeudessa olevalla eläimellä voi olla.

Niinpä päätimme eilen Kimmon kanssa jatkaa tutkimusmatkaamme eläinten ihmeelliseen maailmaan ja lähdimme Elistveren eläinpuistoon, joka sijaitsee Jõgevan maakunnassa, noin reilun tunnin matkan päässä Otepäältä.

Puisto on alunperin perustettu haavoittuneiden ja äidittömiksi jääneiden eläinten hoitoa varten. Näiden eläinten jälkeläisistä on sitten hiljalleen muodostunut tarhan lajikokoelma, joka koostuu pääosin Virolle tyypillisistä eläinlajeista. Nyttemmin asujamistoon on liittynyt myös muista eläintarhoista siirtyneitä eläinyksilöitä.

Portilla meidät vastaanotti ystävällinen naisihminen, joka kertoi, mistä mikäkin laji oli löydetävissä. "Supikoirat ovat nyt talvihorroksessa" hän kertoi, ja jatkoi: "Mutta karhuneitokaisellamme on tänä vuonna ollut vaikeuksia päästä talviuneen. Se kyllä lepäilee, mutta ei saa unen päästä kiinni."

Lähdimme katsomaan tätä ruskeaa neitokaista, ja totta tosiaan, hän oli hyvin väsyneen näköinen. Silmät lurpahtelivat, pää hetkeksi nousi, ja sitten taas vajosi pahnoille. Uni ei vaan tule, sen väsynyt katse kertoi. Ja miten minä samaistuinkaan siihen. Vaikka itse olen koko elämäni nukkunut hyvin, ovat valvotut yöt viime vuosina käyneet nekin tutuiksi. Kun nukuttaisi niin vietävästi, mutta uni ei vaan tule!

Emme halunneet häiritä nallen uniyrityksiä sen enempää ja lähdimme eteenpäin. Seuraavaksi oli vuorossa villisiat. Niillä ei ollut univaikeuksia. Päin vastoin, nuoret potsit kirmasivat iloisina pitkin suuria pilttuitaan. Yksi halusi kiivetä puuhun:

Vanhemmat siat ottivat elämän rauhallisemmin. Ne tonkivat maata, seurailivat nuorten possujen vilistystä, eikä niitä tuntunut häiritsevän edes uteliaat naakat:

Seuraavaksi oli ihmetyksen aiheena visentti eli Euroopan piisoni. Se on iso eläin se! Mutta yllättävän seurallinen. Kanssamme samaan aikaan visenttiä ihmettelemään tullut nuori mies sai rapsutella visenttia kuonosta. Visentti näytti suorastaan pitävän siitä:

Jyrsijöille oli oma pieni talo, jossa asusteli chinchilla, marsuja, rottia ja hiiriä. Ja otsikossa mainittu deegu.

Kyllä, deegu tai deeku ei olekaan vain helsinkäinen slangisana pultsarille. On olemassa myös pieniä ja vikkeliä deeguja, jotka eivät örise, eivätkä haise pahalle, eivätkä häiritse huudoillaan nelosen ratikassa matkustavia kunnon kansalaisia:

Jyrsijöiden luota lähdimme isojen kissojen suurelle suurelle häkille. Täällä asustivat ilvekset, joita oli vähintään viisi yksilöä.

Portinvartijatäti oli muistuttanut, että kun etsitte ilveksiä häkistä, katsokaa myös puihin, joita oli häkissä runsaasti. Ja puusta bongasimmekin ensimmäisen ilveksen:

Toinen kyyli meitä uteliaan epäluuloisena ison puunoksan takaa:

Hauskoja tupsukorvia nämä isot mirrit, jotka ovat sivumennen sanottuina Viron yleisin petoeläin.

Ilvesten luota jatkamme jälleen eteenpäin, nyt on vuorossa kovasti utelias hirvi, joka nopeasti haluaa ottaa meihin kontaktia. On se hullunkurisen näköinen tyyppi!

Poroja ja peuroja löytyy Elistverestä myös. Peurat ovat meille tuttuja eläimiä, ne viipyilevät Villa Ottilian etupihalla, aitojen takana mielellään syöden vaivalla istuttamiani nuoria puita.

Mutta tällaisia peuroja en kylläkään ole Otepäällä tavannut. Kimmo totesi: niillähän kasvaa kaktukset päästä!

Nyt on jo lähes koko tarha katsottu läpi. Mutta yksi punaturkki on vielä näkemättä, Kettu Repolainen, tuo satujen ovela veikko, joka huijaa vaikka juuston variksen suusta.

Elistveren ketut ovat mielestäni liian pienessä häkissä. Kaikilla muilla eläimillä oli runsaasti ja riittävästi tilaa, mutta ketuilla oli suhteellisen ahtaat elinolosuhteet, mikä näkyikin niiden käytöksessä. Toinen ketuista istui ja luurasi meitä liikumatta ja epäluuloisena häkin takimmaisesta nurkasta. Toinen taas oli valmis jolkottamaan luoksemme, hermostunutta rinkiä tehden.

Vaan kaunis on kettu! Miten ihana sen turkki on. "Sillä on stay-up -sukat" hihkaisi Kimmo ketun nähtyään. Ja niinhän sillä olikin:

Ja miten kaunis katse sillä on, sellainen täydellinen Kettu Repolaisen katse. Luulen, että jos tämä yksilö päästettäisiin takaisin luontoon, se ensi töikseen kävisikin jallittamassa variksia. 

Tällainen oli siis käyntimme Elistveren eläinpuistossa. Mielenkiintoinen ja mukava. Ja mukavammaksi käynnistä teki juuri se, mistä Kersten oli maininnut: kettuja lukuunottamatta kaikilla eläimillä oli riittävän suuret ja isot pilttuut. Myös unettomalla karhulla, vaikka se oli unikolokseen valinnut yhdelle nurkalle rakennetun ja kuusilla suojatun pienen laavun.