Tyttäret Tallinnassa - Osa 2

Eilen aloittamani matkakertomus Seijan ja minun kaksipäiväisestä reissusta Tallinnaan jatkuu. On vuoro kirjoittaa Osa 2:

Koittaa seuraava päivä joka sisältää tämän matkan huippuhetket, ainakin minulle.

Maanantai ja tiistai ovat viheliäisiä matkapäiviä turistille siinä mielessä, että kaikki museot ovat silloin kiinni. Niinpä emme pääse lähtemään KUMUun, jonne mielelläni olisin lähtenyt toisenkin kerran, emmekä muihinkaan taidemuseoihin. Mutta kaksi paikkaa on auki viikon jokaisena päivänä: Rocca al Maren ulkoilmamuseo ja Tallinnan eläintarha. Valitsemme matkakohteeksi jälkimmäisen.

Edellisenä päivänä olimme ajelleet paikallisbussilla ja ratikalla. Nyt oli johdinautobussin eli trollikan vuoro. Ja kätevästi hotellin edestä hyppäämme trollikkaan ja keikumme autossa eläintarhalle asti. Trollikan numero on 21 ja pysäkki on Tallinna Zoo.

Eläintarhat ovat mielenkiintoisia tutustumiskohteita. Ja huomaan, vuosi vuodelta ne käyvät yhä mielenkiintoisemmiksi. Yritin tässä oikein miettiä mistä se voisi johtua.

Lapsena kyllä mielelläni kävin Korkeasaaressa, olen aina pitänyt eläimistä, mutta Korkeasaari oli yksi huvitus muiden joukossa. Elämä oli silloin kokonaisuudessaan suuri mysteeri, jota koko eletyn elämän olen yrittänyt ratkaista annetuista vihjeistä.

Lapsena ihmiset olivat mysteeri, miksi he toimivat kuten toimivat. Yhteiskunta ja sen järjestys ja säännöt olivat mysteeri. Mikä on sosiaalista käytöstä, mikä epäsosiaalista? Missä kulkevat yhteiskunnan ja yksilön rajat, mitä on etiikka? Se kaikki piti selvittää. Tekniikka ja kehitys ja tiede ja taide olivat kaikki nekin mysteereitä, joita piti opetella ja tutkia.

Luonto tuntui tuolloin olevan pienin mysteereistä. Luonnon otti jollain lailla itsestään selvyytenä. Luonto oli siinä ympärillä, eläimet, linnut, hyönteiset. Oli niin paljon kaikkea muuta ihmeteltävää, että yksi punapehvapaviaani ei ollut kuin enintään huvittava otus. Ja sittiäinen nyt vain oli sittiäinen ja teki mitä sittiäinen tekee.

Nyt kun osa elämän mysteereistä on ratkennut tai ainakin saanut jonkinlaisen rationaalisen selityksen, on luonto jäänyt mysteereistä suurimmaksi. Luonto elää, se muuttuu, se käsittää kaiken. Vuodenaikojen vaihtelut, kasvun, syntymän, kuoleman ihme. Ja eläimet, osana luontoa kiinnostavat nekin yhä enemmän.

Siksi eläintarhat ovat mielenkiintoisia paikkoja. Olkoonkin, että useissa eläintarhoissa tulee ainakin ajoittain paha mieli. Ei eläimiä ole tarkoitettu elämään häkeissä. Joskus on ilmiselvää, että villieläimet ovat neuroottisia, ne kärsivät siitä, että niiden vapaus on riistetty.

Toisaalta, eläintarhat tai ainakin niistä parhaimmat tekevät nekin omaa arvokasta työtään. Ja onneksi vuosi vuodelta tämä trendi on ollut kasvussa - eläintarhat pyrkivät omalta osaltaan suojelemaan hädänalaisia lajeja. Pelkän sirkushuvin sijasta niillä on tärkeämpi, opetuksellinen funktio. Tai niin ainakin toivon.

Tämä siis esipuheesta. Lähdetään kierrokselle Tallinnan eläintarhaan!

Eläintarhakäynnit liitetään usein kesän huveihin. Syödään jäätelöä ja nautitaan kesäpäivästä ja kierrellään kauniissa maisemissa. Ja katsellaan samalla eläimiä.

Minä suosittelen talvea ja ennen kaikkea alkukevättä vierailuajaksi! Sillä talvella eläimet ovat rauhallisia, uteliaitakin. Kesän katkeamaton yleisövaellus ei eläimiä stressaa, ne ovat hetken aivan omissa oloissaan. Päivän kohokohtia on kun hoitaja tulee niitä syöttämään. Tai kun paikalle ilmestyy outo tyyppi, turisti. Sitä pitää tulla ihan lähelle ihmettelemään.

Jos etsii rauhaa ja hiljaisuutta eläintarhasta, päivä ei olisi voinut olla parempi. Ilma oli hieman harmaa, taivaalta tuprutteli lunta ja olimme Seijan kanssa lähes ainoat asiakkaat koko suuressa tarhassa.

Aloitimme kiertelyn vuohista ja vuorikauriista, noista siroista ja nopsajalkaisista sarvipäistä, joita on niin monen montaa lajia, että en ala tässä kuvien yhteydessä niiden lajimäärityksiä arvailemaan. Joskus, paremmalla ajalla lupaan palata Tallinnan eläintarhaan ja lukea jokaisen lajimäärityskyltinkin tarkkaan. Tällä reissulla minulle riitti se, että jokainen laji oli omanlaisensa, kenellä oli pidemmät, kierteisemmät sarvet, kuka oli nopeampi ja kuka uteliaampi tai ujompi kuin toiset.

Kuvattavaa riitti jo pelkästään näissä pienissä sorkkaeläimissä. Olisin voinut seistä yhden ja ainukaisen aitauksen edessä vaikka kuinka pitkään, eläinten touhuilut,suhtautuminen minuun, toisiinsa, kaikki se oli niin mielenkiintoista. Ja tarjosi paljon paljon tilaisuuksia kuvaukseen.

Tyyppi harrastaa parcouria eli hyppii majan seinää pitkin

Lunta sataa ja huomaan, että Seija jo alkaa pitkästyä. Valokuvaus kun on todistetusti sellainen harrastus minulle, että sen parissa katoaa minulta ajantaju. Ymmärrän myös sen että odottelu on tylsää.

Kamelien luona olen aivan hurmiossa, suuret kyttyräselät lumisateessa. Miten gaga kokonaisuus. Ja kamera käy. Seija olisi jo valmis jatkamaan matkaa, ja niinpä päätämme hajauttaa joukkomme eli kiertää tarhaa molemmat omassa tahdissamme. Ja näin tapahtuu. Loppuajan vaellan valkeassa maisemassa yksikseni, juttelen eläimille ja kuvaan, kuvaan, kuvaan. Ja nautin.

Kamelien luota alan kiertää suurta eläintarhan aluetta sen oikealta reunalta. Seuraa pitkä suora, jonka äärellä on useita tyhjiä aitauksia, eläimet lienevät jossain sisätiloissa. Biisonit kuopivat lunta ja rivi kavioeläimiä, kuin raidattomia seeproja, seisoo järjestelmässä peräpäät minua kohti:

Pitkän käytävän päässä odottavat minua suuret aitaukset täynnä sarvipäitä: vuohia, kauriita, peuroja. Ja nehän ovat suorastaan riemuissaan nähdessään minut. Ensin kirmaavat hetkeksi kauemmaksi, mutta kun seison rauhallisesti paikoillani, uteliaisuus voittaa ja eläimet tulevat minua nuuhkimaan, minulle poseeraamaan.

Paikka sinällään on surrealistinen. Tämä osa eläintarhaa päättyy kaupunkimaisemaan ja tässäpä siis muutama kuva city-sarvipäistä:

Kauriiden ja vuohien ja peurojen luota reitti kiertää vasemmalle ja edessä on jälleen pitkä suora, jonka ympärillä ei näytä olevan sanottavammin elämää. Lunta tuiskuaa ja minä piilotan kameraani takin sisuksiin ettei se aivan tyystin kastuisi.

Sivummalla, kauempana näen joitain rakennuksia. Sinne ei johda tietä, mutta otan riskin ja lähden tarpomaan hangen läpi. Ja kun pääsen perille minua tervehtää häkistään tällainen utelias veikko, joka näyttää kysyvän: "Kukas se sinä olet? Ja miten sinä tänne eksyit?"

Olen saapunut suurten kissaeläinten luokse.

Tiikeri on suorastaan innostunut tulostani, se näyttää hyväntuuliselta, ja tutkii minua yhtä kiinnostuneena kuin minä sitä.

Kun kuvaan Tikrua saapuu paikalle auto ja sen kyydissä on venäläinen televisiokuvausryhmä kera eläintarhan oppaan. Kameramies kuvaa vuoroin Tikrua, vuoroin minua -- olenhan luontokappale se minäkin -- ja harvinaisuus tänä tuiskuisena päivänä eläintarhassa!

Niin, että jos joku sattui eilen näkemään Moskovan television uutislähetyksessä karvareuhkaisen naisen valokuvaamassa Tallinnan eläintarhassa suurta tiikeriä, niin se olin minä!

Tikru vaikutti rauhalliselta ja tyytyväiseltä elämäänsä. Samaa ei voinut sanoa sen naapurisellin kaverista, lumileopardista, joka hermostuneena kierteli aivan liian pientä häkkiään. Se halusi ulos. Takaisin Nepaliin ja Himalajalle, missä se on tottunut elämään korkealla ja yksin.

Puuma ei puhunut mitään, se vain seurasi tilannetta, mikä tyyppi se tuo on?

Suurten kissaeläinten häkit olivat järjestään kaikki liian pieniä, sama oli jääkarhujen laita. Talon seinässä olikin kyltti, jossa kerrottiin että näiden suurten jalojen petoeläinten asumukset ovat seuraava kehityskohde eläintarhassa, rahaa vain on vajaa. Kyltissä etsittiin sponsoreita. Sillä rahastahan aina on kyse.

Ajattelin, että jos olisin kovasti rikas, ottaisin Nepalin lumileopardin suojelukseeni. Kuten isot virolaiset firmat näyttävät tekevän. Vakuutusyhtiöillä ja pankeilla ja ties kenellä on yksi yksittäinen laji tai yksilö, jonka elinolosuhteita he pyrkivät sponsorirahalla tukemaan.

Hauskin sponsorikohde oli tämä (joka ajallisesti ja paikallisesti sattuu nyt hieman väärään kohtaan tarinaa):

Tässä lähikuva harrikkaklubin maskotista:

Mutta palataan jälleen oikeaan järjestykseen, jossa eläintarhaa kiersin.

Suurten kissojen rakennuksen toisessa kyljessä asusti yksinäinen jääkarhu. Iso jöllikkä, jolla ei mennyt hyvin.

Se oli selvästi häiriintynyt, kiersi yhtä ja samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Kehä alkoi sen betoniluolasta jonne se hetkeksi katosi. Sieltä se tuli säännöllisesti esiin kuin käkikellon käki, kiersi yhden ja saman lenkin, joka pyyhkäisi kalterien reunaa, aina samassa kohtaa kääntyi takaisin, viskasi päätään sivulle ja palasi betonibunkkeriinsa, josta se hetken kuluttua ilmestyi uudelleen esiin.

Ja tämä rinki toistui ja toistui.

Kerroinko jo ylempänä, että koska koko eläintarhassa ei tuntunut olevan ketään muita kuin minä ja eläimet ja eläintenhoitajat, olin alkanut jutella eläimille. Lumilampaille kerroin, että ne ovat suloisia. Lumessa kyhjöttävälle kengurulle totesin, että ei se tuo ole kengurun elämää. Ja isolle jääkarhu-nallelle juttelin myös: "Tule lähemmäksi, odota hetki, minä otan sinusta valokuvan."

Mutta karhu kiersi ympyrää, kerran se hetkeksi pysähtyi ottamaan minusta vainun:

Ja sitten se jatkoi neuroottista kehäänsä.

Minä siirryin muutama metri häkin reunustaa oikealle ja jäin odottamaan seuraavaa kierrosta. Ja niinhän karhu taas tuli bunkkeristaan ja lähti liikkeelle. Minulla oli kamera jo valmiina, luulin tietäväni minne karhu siitä suuntaa. Vaan sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta.

Tuo laiskiaisen tapaan lyllertävä iso nallukka hyökkäsi. Äkkiä se ei ollutkaan hidas lyllerö, vaan valtavan nopea tappaja, joka tuli täyttä vauhtia minua kohti. Meidän välissä oli ehkä metri ja käsittämättömällä nopeudella karhu nousi takajaloilleen ja heittäytyi koko voimallaan häkkinsä kaltereita vasten. Se tahtoi tappaa minut!

Mikä salamannopea adrenaliinisuihke jysähti verenkiertooni. Minä todella pelästyin. Todella todella. Niin pahasti että en saanut otettua vuoden luontokuvaa hetkestä jolloin se hyökkäsi.

Tajusin vain, että tuo tuossa ei ole mikään nalle, ja minun lässytykseni eivät sitä kiinnosta. Se on elävä petoeläin ja meistä ei koskaan tule ystäviä. Me emme ole ravintoketjussa yhteensopivat.

Pitkään se murisi ja mourusi koko komeudessaan ja ensi järkytykseltäni selvittyäni sain sentään otettua karhusta jonkinmoisen pystykuvan:

Mitä sitten tapahtui oli sekin yllättävää. Hyökkäyksen jälkeen karhu piristyi, se kaapaisi suuriin tassuihinsa häkin lattialla olevia leluja, suuren putken ja alkoi pyöritellä sitä. Nappasi hampaisiinsa ja heitteli putkiloa ympäriinsä. Sitten se vieritti putken häkin toiselle reunalle ja nousi sen päälle, ketteränä kuin ballerina:

Olin vaimustusessa, kuten virolaiset sanovat. Innoissani, hengitin lyhyin hengenvedoin, sydän hakkasi. Olin samaan aikaan riemuissani ja kauhuissani, ja ajattelin, että tämä oli taatusti parempaa kuin vaikkapa benji-hyppy.

Jätin sitten jääkarhun omaan rauhaansa ja jatkoin matkaani. Seuraavaksi eteeni tuli Tropical House, joka oli nimensä mukaisesti trooppinen. Kuumaa tropiikin vesihöyryä tihkuva talo höyrysti nopeasti kamerani ja silmälasini ja niinpä en edes yrittänyt kuvata suurta krokotiilia joka lekotteli kallionkielekkeellä.

Trooppisessa talossa oli myös mahtavia makean veden kaloja, kaikissa kirkkaissa sateenkaaren väreissä. Niitäkään en yrittänyt kuvata, olosuhteet olivat niin onnettomat. Lisäksi jo itsekin aloin valua vettä, isossa talvipompassa.

Vaan sitten kohtasin jälleen jotain valtavaa. Tropical Housen takapäässä oli muovipleksillä erotettu simpanssien asumus, jota asutti kolme suurta simpanssia. Ja nyt emme todellakaan puhu Johnny Weissmuellerin taluttamasta herttaisesta pikku Cheetah-simpanssista, vaan suurista suurista apinoista, ihmisen kokoisista.

Kaksi simpansseista otti elämän rauhallisemmin, mutta kolmas riemastui minut nähtyään. Se alkoi roikkua kiipeilyverkoissa ja tehdä elokuvista tuttuja simpanssitemppuja, muikisti huuliaan päästellen UHHUHHH äänteitä. Sitten se nappasi yhdellä pitkällä kädellä kiipeilyverkosta kiinni ja alkoi heilua verkoissa kuin paraskin akrobaatti.

Tämä minun pakko saada kuvattua, pohdin. Ja kaivoin repusta linssiliinan puutteessa flanellipyjamani ja aloin sillä objektiivin linssiä puhdistaa. Yritin kuvata simpanssia, mutta linssi ehti höyrystyä jo ennen kuin sain kameran laukaisuvalmiiksi. Tarkentaminen oli mahdotonta, myös kameran etsin oli täysin huurussa.

Yhden epämääräisen kuvan silti sain otettua, kuin onnen kantamoisena:

Totean kuvauksen mahdottomaksi ja päätän sitten vain ihmetellä tuota notkeaa ja energistä simpanssia. Ei kaikkea tarvitsekaan kuvata, lohdutan itseäni.

Ja sitten taas tapahtuu. En tiedä mikä simpanssia ärsytti, ehkä sen mielestä minun olisi ollut jo aika poistua. Joka tapauksessa, se teki äkkiarvaamattoman tempun ja yhdellä nopealla ponnistuksella se pääsi huimaan ilmalentoon, joka päätyi suoraan päin meitä erottavaa pleksilasia. RYYSSSK. Pleksi rysähti ja tärähti ja niin tärähdin minäkin. Hetki sitten oli jääkarhu rynnännyt kaltereitaan vasten ja nyt heittäytyy valtava apina päin meitä erottavaa seinämää.

Taas takoi Tiinan sydän lujaa.

Mihin ihminen tarvitsee jännityselokuvia ja niiden yllätyksellisiä shokkiefektejä? Kun elävässä elämässä voi saada tämän kaltaisia extreme-tuntemuksia.

Minä sitten pakkasin flanellipyjamani reppuun ja totesin Pahalle Apinalle, että okey, minä lähden. Sorry, että häiritsin. Ja poistuin.

Seuraava tielle sattuva kohde oli iloinen hyljeallas, jossa kiltit lempeäsilmäiset hylkeet ilakoitsivat. Seisoin pitkään altaan reunalla ja totesin, että te ette varmaan halua minua pelotella!

Kuka voi siis väittää, että eläintarhassa olisi talvella tylsää?!!! Herttileijaa miten mielenkiintoista siellä oli. Suorastaan tärisyttävän jännittävää aika ajoin.

Vielä jatkui matkani, vaikka jo hieman aloin minäkin katsella kelloa ja miettiä, minne kauas Seija on tässä ajassa ehtinyt. Ajattelin jo soittaa ja tarkistaa Seijan koordinaatit kun huomasin suurten petolintujen osion. Päätin käydä siellä vain nopeasti pyörähtäen ja sen jälkeen tavoitella matkakumppaniani. Tuskin nyt jotkut linnut kovin kiinnostavia olisivat?

Mutta olivathan ne! Aivan valtavan mielenkiintoisia! Millaisia kenokauloja! Miten suuria! Miten ihmeelliset silmät, nokat niillä olikaan. Ja ne höyhenpeitteet! Ja taas alkoi kamera naksua:

Petolintujen vieressä asustivat ilvekset, ja vaikka jo tuntui, että olisi parasta lähteä tarhasta ulos Seijaa etsimään, pakko oli hetki vielä katsella ilvesten telmimistä.

Yksi iso mirri haluaa vain olla ja nauttia elostaan, kun nuori lajitoveri tulee leikkiin kutsumaan, läiskii isompaa kissaa tassulla päin näköä, kieppuu sen edessä ja kiusaa:

Ilvesten luota lähden kävelemään kohti pääporttia. Vielä yhden lyhykäisen vierailun teen ötökkänäyttelyyn, jossa kaikenväriset koppakuoriaiset ja muut samusirkat temmeltävät. Kuvia en niistä saa, en kunnollisia, valo on hyvin matala mönkijänäyttelyssä.

Ja tähän päättyy käyntini Tallinnan eläintarhassa.

Kuten kirjoitin eilen, lähdimme liikkeelle kuvitellen että Leonardo da Vinci tarjoaa matkallemme sen huippuelämyksen. Hienohan Leonardo oli, mutta ei se kilpaile samassa sarjassa kuin kaltereita vastaan rynnistävä jääkarhu. Sorry Leonardo. Taide on ihanaa, mutta elämän olemassolon taistelu se vasta syöttää adrenaliinia vereen!

Seijan löydän puhelinsoitolla läheisestä kauppakeskuksesta ja lähdemme takaisin Tallinnaan. Trollikka vie meidät Balti Jaamalle eli rautatieasemalle, ja siellä saamme idean: teemmekin matkan Tartoon junalla! Ensimmäinen kerta elämässä molemmille.

Käymme asemalla tarkistamassa junan lähtöajan ja toteamme, että ehdimme mainiosti käydä vielä syömässä ja tehdä pienen kierroksen Vanhassa Kaupungissa. Aurinkokin on alkanut hieman pilkistellä harmaalta taivaalta.

Näin tapahtuu. Ruokailun jälkeen hajoitamme jälleen joukkomme, minä kipuan korkealle näköalatasanteelle ja kuvailen Tallinnan kaupunkikuvaa yläilmoista.

Kiertelen nopeasti Toompeanmäkeä, käyn ihmettelemässä ortodoksista pääkirkkoa

Vaan niin se alkaa tämäkin päivä kääntyä kohti iltaa. Suuntaan siis kohti Balti Jaamaa, missä tapaan Seijan. Hyppäämme Tarton junaan ja köröttelemme sillä kotia kohti.

Junassa kertailemme kokemuksiamme, on ollut aivan mainio reissu.

Kuten olen niin usein sanonut: matkailu avartaa!